language: Finnish

SIRKUS JA PYHIMYS

Romaani vanhaan tyyliin

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.

SISÄLLYS:

Pelastus.
Vanhemman rakkaus.
Jumalallinen rakkaus.
Maallinen rakkaus.
Pelastuksen toivo.

PELASTUS

In medias res: vallaton satu alkaa. Vähän kaikesta, mitä Angelika tekee, mitä hän rakastaa ja kuinka hän yht'äkkiä lennättää Tähdellä kaupunkiin tulipaloon.

Aikainen syksy. Elokuun viimeiset päivät. Koivikossa, jonka keskeltä Pähkinämäen punainen talo paistaa, lentelevät keltaiset lehdet.

Pähkinämäen tytär, nuori Angelika, seisoo puutarhansa veräjällä. Ihastelee hedelmäpuitaan. Hän on kyllä kaunis, — jätämme kumminkin jokaisen itsensä kuviteltavaksi tuon kauneuden laadun, koska kullakin on oma makunsa! Ainoastaan sen verran täytynee sanoa, että hän on kookas ja solakka, silmät siniset, niiden katse ihmeellisen avoin, nyt ihastusta sädehtivä. Tukka ei väriltään varsin kuin pellava, vaan paremminkin kuin tuores rukiinolki, hieman kihara.

Angelika ihastelee:

— Kesäomenapuissa punottavat jo hedelmät aivan kypsiltä.

Entä sitten kirsikkapuut! Onko mitään makeampaa suuhun pistää kuin tummat, mehukkaat kirsikat?

Kauniita ovat pihlajatkin, joissa tertut muuttuvat yhä iloisemman punaisiksi.

Ja siinä Angelika ajattelee jälleen puutarhansa suurentamista. Pitäisipä tänne viimein hankkia, kun hän ensi talven kuluttua pääsee tyttökoulusta ja ikävänlaisesta elämästä kaupungissa, edes yksi pähkinäpuukin, kuten täällä tietysti on aikoinaan kasvanut, koska talon nimi on Pähkinämäki...

Ajatukset häiriytyvät, sillä nyt juosta kahistaa jotain hänen luokseen, kiipeää ylös hänen esiliinaansa pitkin. Orava! Angelikan kesy orava, jonka Alvar-veikko, innokas metsämies, toi hänelle poikasena pesästä. Sitä nyt Pyynti, talon koira, ahdistaa, nuori ja vielä tottumaton täkäläisiin tapoihin. Orava työntäytyy tavalliseen olinpaikkaansa, Angelikan esiliinan taskuun. Sitä täytyy hyväillä, sille innokkaan hellästi puhella, ja samalla torua Pyyntiä, joka kuuntelee toinen korva pystyssä kuin rukkasenpeukalo.

Ja sitten kajahtaa kartanolta toisten eläinten ääniä: karja kutsuu Angelikaa.

Hetken kuluttua seisookin hän karjatarhan aidan vieressä kädet kyynärpäihin asti suuruksessa ja katselee onnellisena, kuinka lehmät nauttivat iltajuomaansa, jonka hän on niille jauhoilla ja suolalla seannut. Sitten jakelee hän niille vielä viimeiset iltaherkut, metsästä hakemansa mehuisat tatit. Mutta tämän jälkeen, kun palvelustyttöjen lypsämä maito kuohuu kiuluihin, — itse ei Angelika lypsä, eikä varmaan tahdokaan sitä koskaan tehdä, — ja kun toiset ammut ovat jo asettuneet makuulle tarhaan, joka on täytetty melkein puolen metrin paksuudelta puhtailla pehkuilla, joten ne lepäävät kuin hyvätkin herrasväet jousipatjoilla, — kuuluu Pähkinämäen rouvan, Angelikan äidin ääni, huutaen tytärtä avuksi järjestettäessä maitokamarissa separaattoria kuntoon. Maitokamari on toisessa päässä väentupaa, joka on maalattu punaiseksi sekin. Sinne nyt Angelika kohta! Ohimennen täytyy hänen kuitenkin ensin tepsutella sanomassa hyvääyötä possuille, jotka ovat vetäytyneet olkien sisään omaan pikku asumukseensa, mutta töhähtävät hänet huomatessaan valveille, tulevat kaikki neljä ulos aitaukseensa ja kellahtavat maahan kyljelleen kuin säkit, että hän hiukan pikku oksalla niitä kutittaisi. Julmaan kohtaloon tuomitut! Niiden lihaakaan ei Angelika voi sitten syödä — ennenkuin kevättalvella!

Ja ennen kaikkea pitää vilkaista hiukan kanoja, joita asuu suuri parvi häkissä karjapihan nurkkauksessa. Kanat nukkuvat, mutta kukko kurahtaa kuitenkin tapansa mukaan tervehdyksensä ovenluukusta ja tirkistelee perheensä ruokkijaa punertavalla silmällään.

Ja nyt menee Angelika, joka on koko päivän riennellyt edestakaisin moninaisissa askareissa, auttamaan yhtä uutteraa äitiään. Mielessä on hänellä kuitenkin jo valmiina aikomus vaihtaa kanoille vielä uutta ja puhdasta juomavettä; vanhin kana, tyhmyri, on varmaankin läikyttänyt entisen juoman vähiin. Sen hän toki muistaakin tehdä maitokamarista päästyään. Ja viimeisteltyään sitten palvelus- ja isäntäväen ruokapöytien kattamista juoksee hän lopuksi, ennen illalliskellon soittoa, — ateriain ajasta kuten muustakin on varsinkin Alvar, Pähkinämäen kahdesta lapsesta vanhempi, joka nyt lukee täällä tutkintojaan, kovin täsmällinen, — nopeasti vielä sanomaan hyvää yötä kaikkein parhaalle lemmikilleen: se on hevonen nimeltään Tähti. Nuori orhi. Vaaleanpunertava, melkein valkea. Tulinen ja voimakas, mutta hiukan vauhko — kaikille muille paitsi ei Angelikalle. Rantahakaan, jossa se viettää öitä, ei ole pitkälti. Murun sokeria se nyt saa Angelikalta ja palan kovaa leipää. Sill'aikaa hiljentää separaattori ylhäällä mäellä viimeisiä hyrrääviä kierrähdyksiään, niin että karjatarhasta erottaa jo pahnoilla märehtivien lehmäin kellonkalahduksia. Syöttäessään taputtelee Angelika otsalle vihaista Tähteä, joka pari kertaa tavoittaa näykkäistä vaalijaansakin... vaikka ei enää oikein tosissaan.

Ja koko ajan on kesy orava nukkunut Angelikan taskussa.

Mutta mitäs nyt?

Kuuluu ikäänkuin kirkonkellojen kuminaa!

Mitä kirkonkellot soittavat? Kaupungista, — eivät tämän kunnan kirkon kellot.

Ja näin, melkein yöllä? Ja arkena!

Kaupungissa riehuu luultavasti tulipalo.

Kaupunkiin ei Pähkinämäeltä ole enempää kuin seitsemän kilometriä.

Kuu ilmestyy yht'äkkiä kurkistamaan tuolta saaren takaa. Yht'äkkiä, vallan säikähdyttäen: sillä sekin kuumottaa suurena ja punaisena kuin tulipalo.

Kuu kohoaa nopeasti ja pienenee. Se valaa järven yli hopeana säteilevän sillan, joka johtaa, kuinka vertaisi, suoraan taivaaseen... Kuin sielujen tie...

Mutta tämä kellojen kumina!

Angelika ei halua säikähdyttää vanhempiaan siitä kertomalla. Kartanolle riennettyään kiipeää hän suoraan yliskamariin, jossa Alvar asuu. Siellä istuu Alvar jo elokuisen lampun ääressä lainopillista kurssikirjaansa lukien.

Luku ei kuitenkaan nyt oikein tahdo sujua. Elokuinen lamppu! Se näyttää hänestä, joka yleensä on niin reipas ja riehakas, ikäänkuin alakuloiselta! Hän itse on nimittäin alakuloinen: hänen on aivan pian lähdettävä Helsinkiin, luovuttava vapauksista, joita hän välisti kesälukujen lomassa on itselleen sallinut. Kesä kadonnut...

No, olkoon menneeksi! Se on selvä! ajattelee Alvar.

Tuossa hohtaa syksyinen mimosakimppu, jonka Angelika asetti tänään pöydälle hänen työlamppunsa viereen...

"Tule katsomaan, Alvar", huudahti Angelika. "Kuuluu kuin kirkonkellot soisivat kaupungissa."

He menivät ikkunaan.

Sieltä näkyi loimotusta järven ja metsän ääriviivojen ylitse, kaupungin kohdalta.

Välisti huomaa tulenkieliäkin välkähtelevän ilmaan kuumotuksen seasta.

Angelika huudahtaa jälleen:

"Tosiaan tulipalo. Jumala varjelkoon! Suuri tulipalo, koska kirkonkellotkin soittavat! Minkälaisessa hädässä siellä ihmiset ovatkaan!"

He aukaisevat ikkunan, he kuulevat nyt heikosti myöskin palotorvien toitotusta. Kirkon harmaa torninkupu näkyy päivin tänne asti. Nyt se näkyy yölläkin: valkean tornin harmaa kupukatto punertaa joskus tulenhohteessa.

Ja lyseo kukkulalla hulmahtaa välisti näkyviin veripunaisena...

"Poloiset ihmiset!" hokee Angelika. "Minäpä ajan kaupunkiin! Siellä tarvittaisiin apua."

Sisarukset juoksevat alas ilmoittamaan tulipalosta vanhemmilleen. Alvar kursailematta, Angelika koettaen tapahtumaa pienentää, mutta lausuen jyrkän päätöksensä ajaa kaupunkiin hätään.

Työntääpä hän jo oravankin taskustaan häkkiin, jossa se tekee herättämisestä häkeltyneenä pyörällään muutaman hyrräyksen ja painuu sitten pesäänsä.

Angelika uhkaa noutaa Tähden laitumelta.

Turhaa oli Mikael Laurellin, Angelikan isän, pudistella päätänsä Angelikan aikomukselle:

"Onhan se kyllä ehkä hyvinkin raskas onnettomuus, mutta — lähdetköhän sinä nyt kuitenkaan..."

Turhaa Alvarin yhtyä häneen väittäen, että liika väki sellaisissa tilaisuuksissa tungeksii tiellä ja että kaupungissa on palokunta tällaista hätää varten. Turhaa Cecilia-rouvan valitella, — minkä tulipalon vaaraan joutuneiden onnettomuutta sääliessään ennätti, — että Tähti oli vielä vallan mahdoton sellaiseen hälinään: se säikähtäisi siellä pahemmin kuin koskaan ennen ja lennättäisi ajajansa ellei tuleen, niin ehkä laiturilta veteen. Rouva melkein siunaili kuvitellessaan Angelikan vaaraa, — jos hänen puhettaan voi sanoa siunailuksi: sillä perhe oli vanhaa sekä herran että rouvan puolelta ja siten tottunut pitämään liialliset tunteenpurkaukset, jopa hälisevän puhetavankin, josta kuitenkin Alvar teki poikkeuksen, melkeinpä sopivaisuuden loukkauksena. Turhaa!

Kun he kaikki menivät yläkertaan ja katselivat tulipalon yltyvää loimotusta, niin Angelika kiihtyi ilmeisesti uskomaan, että hän olisi kaupungissa aivan välttämätön:

"Ajatelkaa ihmisten hätää! Enkä joudu sinne muuten kuin Tähdellä, mitäpä työhevosista. Minä tunnen Tähden ja se minut. Minähän luotan siihen, ei se ole enää yhtään paha, kun puhuu sille kauniisti, onhan isä ja äiti sen jo nähneet. Ja se saa jäädä kaupungin syrjälle, jos se tuntuu pelkäävän. Alvar tulkoon mukaan, hän vartioi sitä, kun se on sidottu johonkin aitaan tai puuhun. Vai pelkäisikö nuori ylioppilas hevosta, joka on ollut villi? Minä tohtisin lähteä sillä vaikka ajamaan vesitynnyreitä tulipaloon."

"So so, Angelika", vastasi Alvar. "Miesten asia on syöksyä päin tulta, mertä ja vertäkin, jos tarvitaan. Pystyttäneen aina siihen, mihin nuori tyttölapsikin."

"Vertä! Hirveitä sanoja", valitti Cecilia-rouva.

Huomautamme tässä ohimennen, että kertoelma liikkuu vuosissa, jotka olivat vähää ennen vapaussotaamme, siis ajoissa, jolloin nuorisossa alkoi herätä ajatuksia karkoittaa Venäjä maastamme asevoimin.

Alvar jatkoi:

"Yksin ei tyttölapsi, reipaskaan, sinne lähde. Täytyy olla sankari mukana! Pukeuduhan nyt, Angelika, palosotilaaksi, niin mies pistää Tähtesi aisoihin, kun ensin sukaisee ylleen huonot vaatteet, jotka eivät noesta turmellu. Tosinhan se pyrstötähti enää tuskin muuta kuin ehkä pyrstöään viuhtoo, — muutenhan sitä ei olisikaan voitu jättää melkein pelkästään sinun hoitoosi, mutta tulipalo on aina tulipalo."

"Mutta minä kuskaan sitä. Minäpä sen kesytinkin!" jatkoi Angelika. "Tähti on minun!"

Tuskin puolta tuntia, — Angelika vain siveli pari voileipää valmiista pöydästä, työnsi ne Alvarille, hyvästeli vielä nopsasti leppäkerttuja, joita hänellä oli niitäkin häkissä ruokasalissa, — sitten rattaille ja sisarukset kiidättivät kartanolta. Pyynti räyski mukaan pääsyä, se puikki Alvarin uhkaamana pihalle takaisin. Angelika ohjaksissa. Alvar hyppelee availemassa pari porttia. Siten kuun valaisemaa tietä läheiseen kylään, joka kyyröttää tiheänä rykelmänä pitkän hiekkaharjun rinteellä. Kylä ei vielä nukkunut: pihoilla ja raitilla seisoskeli miehiä ja eukkoja tähystelemässä tulipaloa! Nyt ohitse hedelmätarhain, joita on melkein jokaisessa talossa, ja Angelika pingoittaa ohjaksia, vauhti kiihtyy, kaula pystyssä samoaa vaalea hevonen. Se ei säiky, sillä Angelikan sanat kuuluvat koko ajan rauhoittavina sen virkkuihin korviin.

Kun noustaan kummulle, jonka juurella Tuulensilmän saha näkyy, kaikuu kirkonkellojen valittava kumina yhä selvempänä ja loimotus metsän takaa paistaa yhä kamalammin.

Cecilia-rouva Pähkinämäellä Alvarin huoneessa istahtaa tuolille, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi hänen kevyttä painoaankaan kantaa, ja hän valittaa pelkäävänsä, että lapsille tapahtuu jokin onnettomuus. Hän ei saisi unta silmäänsä ennenkuin he tulisivat takaisin:

"Enkä voi tuota loimotustakaan katsella, se tekee niin pahaa!"

"Älä katsele", vastaa Mikael Laurell. "Parasta, että menemme täältä alas. Emmehän muutakaan voi. Mutta lapset ovat Luojan käsissä... Ehkäpä tässä on jokin tarkoitus... Huomasitko, miten Angelika vakuutti, että hän kenties joutuisi sinne todelliseksi avuksi. Eihän saa estää nuoria sydämiä hyvistä ja kauniista teoista."

"Totta", myönsi rouva. "Mutta tulipalo! Tuskassa olen aina silloinkin, kun Angelika lähtee viemään apua tölleihin, joissa raivoaa tulirokko tai jokin muu vaarallinen tauti."

Alhaalla he kaksi sitten juttelivat Angelikan hellyydestä köyhiä kohtaan... Ja siitä, ettei hänen sydämessään piillyt ylpeyden rahtuakaan... Kuinka hän lähestyi puhuttelemaan jotain muonamiestä, jonka saappaat, kun hän tulee vainiolta, ovat saviset tai haiskahtavat työn mukaan! Angelika kättelee iloisesti jokaista vaivojen kangistamaa kouraa. Pysähtyy pakinoimaan kylän eukko-parkojen kanssa, joiden vaatteet ovat yhtä ja pelkkää paikkatilkkua, jotavastoin talon tyttäretkin, kekastellen uusmuotisissa leningeissään kuin ylhäiset neidit, suvaitsevat nostaa moisille nenäänsä. Angelikalle ei muorien todellakaan tarvitse lyyhistää niin että tausta maata viistää. Niin, kotikutoisissa Angelika kulkee oikein ylpeydekseen, hänessä ei turhamaisuutta, ei kevytmielisyyttä. Silti on hänellä kyllä omapäisyyttä:

"Saipa minut", sanoo Mikael Laurell, "tuohonkin, että polttaisin kaksi piipullista vähemmän päivässä. Hän tahtoo hyvää, ja pakottaa itsensä sitä tekemään. Ahkeruus... on hänelle kaikki kaikessa... Ompelee puolittain väkisten nappeja köyhäintalon heikkopäisten hoidokkienkin paitain kauluksiin ja saa heiltä, onnettomilta, välisti palkaksi kuulla pöyristäviä törkeyksiä. Mutta ole huoletta, Cecilia: mikään karkeus ei tartu lumpeenkukkaamme..."

"Ei, sitä en pelkääkään", vastasi rouva. "Kunhan vain sairaita autellessa... taudit eivät tarttuisi häneen..."

Mitä kaikkea tulipaloissa sattuu, ja miten Angelika pelasti pikku pojan.

Sillä välin Angelika ja Alvar joutuivat kaupunkiin.

Ja nyt Angelika tuli keskelle hävitystä Myllymäelle, etukaupunkiin, jossa tulipalo raivosi. Eräällä pihalla törröttivät jo kahden rakennuksen savupiiput tuhkakeolla. Väkeä kuhisi, paloruiskujen tangoissa heiluivat miehet noen ja hien vallassa, palotorvet vonkuivat, kirkonkellot pauhasivat. Tuli riehui edelleen monissa taloissa. Sokeainkoulu oli vaarassa, sen katolla kiipeili palosotilaita vesisankoineen, sokeita talutettiin pakoon.

Angelikan hevonen oli korskahtanut etukaupungin reunassa vastarintaan. Se oli sidottu poppeliin syrjäisen rakennuksen seinämälle ja Alvar jäi sitä vartioimaan.

Niin, liekit loimusivat siellä, köyhälistön korttelissa. Ikkunoita räiskähti murskaksi, aukoista tuprahti tulta, savua ja pölyä. Säästyneiden talojen ruudut välkehtivät kaameaa, veripunaista valoa. Kuin manalan haamut häärivät onnettomat ja auttamaan tai katselemaan juosseet palavien rakennusten välissä. Palotornista vongahteli silloin tällöin hälyytyskone käheästi ja huikeasti kuin hirviö. Ja kirkosta, — sinne oli pari lyseolaisvintiötä tunkeutunut, kun urkuri, nuori säveltäjä, joka siellä eilisiltana oli harjoitellut uruilla, unohti lukitsematta sakariston oven, — kirkosta kumisi yhä suuren kellon läppäys.

"Teemmehän kaupungille hyvän työn", väitti toinen pojista, "herätämme vartijan palotornissa. Viime kerralla hän nukkui: hänet täytyi mennä valveille töykkäisemään."

Siis suuri kello moukui, pojat kiikkuivat vuorotellen köydessä.

Eräällä portilla, jossa ei kuule mitään, niin rämisevät siellä vettä ajavien pyörät, hevoset korskuvat, ruiskut jyskyttävät ja miehet huutavat toisilleen lennättäen letkuista rätiseviä suihkuja vimmattuun tuleen, palokuntalaisten kirveet halkovat ovia ja palohaat kiskovat ryminällä alas punaisia kattotelineitä, — siellä näkee Angelika Laurell pienen eukon, joka istuu maassa keskellä tietä ja on kerännyt ympärilleen suunnattoman kasan vanhoja kenkiä. Angelika koettaa viedä eukkoa pois ihmisten jaloista. Mutta eukko lukee kenkiään, puuttuisiko vielä jokunen pari. Ja kuitenkin ovat ne kymmenet kengät vanhoja, rikkonaisia, tietysti parittomiakin. Muutamat katselijoista naurelevat eukolle ja hänen kengilleen. On siinä nauhakenkää ja saapasta, pieksua ja puolikenkää, töppöstä, tohvelia ja tallukasta, kaikki rikkonaisia ja irvisteleviä, pohjattomia, varrettomia, vailla anturoita ja korkoja.

"Ei hän ole ihan köyhä", sanoo joku. "Hänen muu omaisuutensa palaa, vaatteet, huonekalut ja kaikki. Ja hän on pelastanut röykkiön kenkiä."

Angelika ravistaa eukon tajuihinsa, vaatii tietää, missä hänen asuntonsa on, kiidättää hänet sinne. Se pää rakennusta, jossa eukko asuu, ei olekaan vielä tulessa. Ja niinpä hänen oikeat tavaransa tulevat Angelikan avulla pelastetuiksi.

Mutta nyt: tuossa palavan talon ikkunan takana seisoo mies, jolle palosotilaat huutavat:

"Tule klasista ulos, ovesta et pääse. Lyö klasi rikki!"

"Pokat menevät pilalle", vastaa mies eikä tule ulos.

Yleisö hätäilee, joku nauraa:

"Tuossa toinen: koko mörskä palaa häneltä, ja hän säälii ikkunapokiaan niin että mieluummin itse palaisi."

Angelika huudahtaa:

"Kuinka te nauratte!"

Ja odottamatta palokuntalaisia sieppaa hän pihalta tuolin ja lyö ikkunan rikki. Hän saa apua: yksi palosotilaista levittää ikkunaa ja vetää talon isännän pyörtyneenä ulos. Angelika ryhtyy valelemaan hänen harmaita kasvojaan vedellä.

Sitten tulee hänelle uutta työtä. Eräät sällit kurkottelevat rikkonaisista ikkunoista sisälle ja pistelevät taskuihinsa vierasta tavaraa, tällaiseen suureen tulipaloon on vartioketju riittämätön. Angelika vaatii joutavat katselijat vartijoiksi ja toiset kokoamaan syrjään tavaroita, joita pikku pojat alkoivat huvikseen kuljetella sinne tänne ja survoa hauskasti ritiseviä lasiesineitä jalkoihinsakin.

Toisen rakennuksen pihalla sai Angelika kuulla, miten tulipalon oletettiin syttyneen. Juoksusta huohottava ryhmä naisia oli sen verran rauhoittunut, että saattoi puhua ja tutkia onnettomuuden syitä:

"Se oli toimittaja Ilolan poika", sanoi eräs. "Näin hänen juoksevan pihan poikki asuntoonsa, kuulin hänen huutavan: Antakaa märkää riepua, äiti! Kiireesti märkää riepua!"

"Se kiipeileekin kaikkialla, tikapuilla, ullakoilla ja katoilla", jatkoi toinen.

"Se juoksi silloin tuolta, jossa ensiksi syttyi", sanoi muudan pitkä mies paljasjaloin ja luuta olalla. "Selkään sille pitäisi antaa niin että nikertyisi."

"Tyhjäntoimittaja on hänen isänsä. Oli lehden toimittajana. Joi, sai potkut. Ja rupesi sitten kirjailijaksi."

"Ei maksa velkojaan. Juo minkä saa lainatuksi."

"Ja kun saa lainatuksi, ajaa autolla."

"Ja tänäänkin oli tapellut rouvansa kanssa. Kilvan huusivat toisilleen: Minä tapan sinut!"

"Sellaisessa kasvaakin lapsia, jotka polttavat maailman. Se poika — se varmaan vehkeili tulitikuilla! Kuka se sanoi nähneensä hänet tulitikut kourassa?"

"Mutta missä nuo onnettomat nyt ovat?" kysyi Angelika.

Joku uskalsi:

"Olkoot, — kunhan oikeat ihmiset pelastuvat!"

Angelika oikaisi vartaloaan, hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta, vaikka ympärillä kaikki paistoi punaiselta, — niin liikutettu hän oli. Solakkana, yllään tiukka, vanha, harmaa jakku, johon hän oli pukeutunut voidakseen huoletta liikkua tulipalossa, hän näytti komealta. Hän huusi:

"Ihmiskullat, vastatkaa! Olkoon Ilola mikä hyvänsä, perhe, ja hänet itsensäkin, täytyy koettaa pelastaa. Missä he asuivat?"

Hänelle selitettiin, viitottiin. Ja joku lähti juoksemaan edeltä näyttääkseen tietä.

Se talo oli jonkinmoinen pieni vuokrakasarmi. Sekin rakennuksen osa, jossa Ilolat asuivat, loimusi tulessa. Palokuntalaisia ei täällä ollut. Tuli oli päässyt irti tallirakennuksista ja tuuli oli ajanut sen ensin toiselle suunnalle.

Angelikan vaatimuksesta lyötiin ikkunat rikki, ja pari miestä tunkeutui hänen kanssaan ensimmäiseen huoneeseen. Se oli kamari, savua täynnä. Siellä ei ketään. Avattiin toinen ovi, liekit vastassa kuin seinä, — sinne ei mikään olisi päässyt, tuskin saatiin ovi jälleen kiinni. Huudeltiin Iloloita, heitä ei näkynyt missään.

"Mutta lapsi! Se poika!" huudahti Angelika kamarissa epätoivoissaan. "Täytyy vielä etsiä! Eikö heillä ollut muita huoneita?"

"Ei, ainoastaan nämä kaksi."

Tässä ei ollut paljon tarkastettavaa: vain sänky, kirjoituspöytä, — ja pöydällä pullo ja sen vieressä maassa kumollaan kaksi tuolia.

Mutta Angelika väänsi sänkyvaatteetkin nurin.

Ja silloin hän löysi alemman patjan alta pikku pojan! Hän kaappasi lapsen syliinsä ja antoi hänet ikkunasta ulos. Aikoi mennä vielä uudestaan keittiöön, mutta onneksi hänet estettiin; samassa murtui väliovi yltyneen tulen paineesta ja näytti keittiön sisustan yhtenä tulipätsinä, josta kiilui kekäleitä ja tuprusi tikahduttaen keltaisen samea savu. Liekkien kärventämät miehet tempasivat nyt Angelikan ulos ja huusivat:

"Neiti Laurell pelasti Ilolan pojan. Vanhemmat paloivat."

"Niin", huokasi eräs kuiva matami, "ellei mies makaa jossakin kaupungilla pöhnässä".

_Kaimo Ilola luulee olevansa nero. Niin luulevat enimmät ihmiset: suuret itsensä suuriksi neroiksi, pienet — ainakin hyvin vaatimattomiksi neroiksi, muutenhan ei voitaisi elää itseluottamuksen puutteesta. — Mitä henkevyyttä Kaimo Ilolan nerous vaatii elääkseen, mitä velvollisuuksia yhteiskunnalla on neroa kohtaan jotain häneltä saadakseen, ja miten Kaimo Ilola osaa vapauttaa itsensä. Mutta mitä lopultakin tämä kaikki jyrkkä ja itsetuntoinen nerous merkitsee?_

Kumminkin paloi ainoastaan toinen vanhemmista, äiti.

Äidin ruumiin jäännökset löydettiin sitten raunioista, mutta ei itsensä toimittaja Ilolan. Luultiin ensin hänenkin hajonneen tuhkaksi, vaikka luultiinpa hänestä yhtä ja toista muutakin.

Todellisuudessa Kaimo Ilola olikin — paennut: siirtynyt kauas toiselle paikkakunnalle ja muuttanut nimensä!

Ja hän pakeni juuri tänä tulipaloyönä.

Vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, seisoi hän erään tallirakennuksen solassa; talon vuokralaisina asui näet muun muassa kolme ajuria. Siellä hän piiloitteli miehiltä, jotka tulivat pelastamaan hevosiaan ja sikojaan.

Hän oli vieläkin päissään, vaikka makasikin koko iltapuolen hutikkaansa metsässä. Mutta sen verran oli hän selvennyt, että kuuli kuinka ihmiset syytivät soimauksia hänelle itselleen ja hänen pojalleen.

Tunnontuskat vaivasivat Kaimo Ilolaa kyllä, joskin ne olivat aivan omaa laatuaan. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ihmisten tuomiota. Ja oli yhä katkera vaimolleen ja elämälleen tämänaamuisesta.

Ihmiset puhuivat täällä hänen rappeutumisestaan, juoppoudestaan, raakuudestaan. Hänen, entisen neron!

Hänen, jonka vaimo, perhe oli pilannut.

Hänen, joka muuten olisi voinut olla hyvin suuri, — kuten hän sittenkin tunsi olevansa! Suureksi hän olisi päässyt, jos vaimoa ei olisi ollut olemassa.

Jospa ihmiset olisivat tietäneet, mitä vikoja tuolla naisella, joka kyllä hoiteli kodin ja keitti luusopan samoista luista viisi kertaa, joka paikkasi ja parsi kymmeneen kertaan samat vaatteet, — jospa he olisivat tietäneet, mikä hänen vaimonsa oli! Suurin vika se, ettei vaimo osannut — lentää! Todellakin, lentää: inspiroitua: hän ei ymmärtänyt kirjailijaa, joksi Ilola oli sanomalehdestä lähdettyään ruvennut.

Lentämättömyydellä Ilola tarkoitti sitä, ettei vaimo käsittänyt, että Ilolan täytyi saada juoda. Niin sieluton, aatteeton hän oli! Ilolan täytyi saada joskus juoda, — ainakin kerta päivässä oikein tukeva ryyppy tai kymmenen viatonta, pienempää. Sielunsa siivekkyyden, inspiratsioninsa vuoksi. Muuten ei hän osannut suunnitella kirjojaan.

Häneltä oli ilmestynyt kaksi romaania, joissa kuvattiin naisen aineellisuuden vuoksi traagilliseksi muuttunutta miestä ja mielikuvien ihannenaista, jollaiseen Ilola hankki malleja Seurahuoneen tarjoilijattarista tai kadultakin, tuoden heitä kotiinsa autolla jatkamaan juhlaa, niistä tuomisista syttyi kotona ainakin jälkeenpäin tora, kiista, viime aikoina ilmeinen tappelu. Niin tänäänkin, edellisen yön kapakkajuhlan jälkeen. Oikein ruumiillinen tappelu! Kaimo Ilola ajoi aamulla naisseurassa kotiin, riemuiten, tietämättä mitään maailman murheista. Päässä oli hänellä — uusi kohta uuteen romaaniin, ja hän tunsi itsensä aatteistaan haltioituneeksi. Silloin vaimo turmeli kaiken: tempoi hänet siivestä alas ilmasta, pilvistä, taivaasta. Ja häpäisi miehen, joka oli herra talossaan, karkoittamalla sieltä nuo herttaiset naiset, Kaimo Ilolan henkevän seuran. Naiset menivät. Ilola nakkeli ensin pöytäastiat pirstaleiksi permantoon, näyttäen, että hänellä oli demonisia talangeja. Ja sitten hän löi tuota sielutonta kotinautaa, joka valitti heidän varattomuuttaan, löi ja veti hiuksista pitkin lattiaa, niin että vaimo sai pahan sydänkohtauksen ja jäi puolihengettömänä sänkyyn, keittiöön, sillä siellä hän nukkui erillään poikansa kanssa, mies asui yksinään komeasti kamaria. Itse Ilola meni metsään, makasi siellä, ja joutui parhaiksi nähdäkseen kotinsa tulessa.

Kyllä Ilola hieman kärsi tunnontuskia, mutta vielä enemmän, näin aamuisen tappelun jälkeen ja pää yhä juhlista kiihtyneenä, vihaa perhettään kohtaan. Hän ei kiiruhtanut pelastamaan... ei vaikka kaikkein pahinta olisi tullut! Siinäkö kirjailijan elämäntehtävä, kutsumus: olla perheolento? Ajatella naista ja lasta? Eikö hänen täytynyt luoda henkisesti, tuottaa hengenlapsia?

Oikeastaan yhteiskunta voi tuntea itsensä ylpeäksi, kun kirjailija vain suvaitsi antaa lapselle elämän. Yhteiskunnan velvollisuus olisi sitten pitää puolestaan huoli, ettei lapsi, tuo neron lahja yhteiskunnalle, kärsisi nälkää eikä alastomuutta. Yhteiskunnan velvollisuus oli ottaa lapsi haltuunsa, elättää se...

Tietysti Kaimo Ilola uskoi jo senkin suureksi lahjaksi maailmalle, että hänellä oli poika! Tietysti hänen kyömyinen, punertava nokkansa ansaitsi jatkumisen vastaisuudessa, puhumattakaan sitten hänen hengenlahjoistaan; varsinkin hänen matemaattisista kyvyistään, joissa hän oli aikomaan koulussa erikoistunut! Tietysti hänellekin oli lapsi välttämätön — hänen oman itsensä vuoksi! Mutta hänen mielestään olisi yhteiskunnan pitänyt hoitaa hänen poikaansa niinkuin leppälinnut käenpoikia.

Yhteiskunta ei ilmestynyt hänelle hätään.

Siispä hän antoi perheensä palaa: ihmiset täällä puhuivat ja Ilola itse uskoi, että ainakin vaimo, joka ei sydänkohtauksessaan päässyt pakoon, oli läkähtynyt tulipaloon.

Mutta pahemmin Ilola pelkäsi ihmisten tuomiota, kuten ilmaistu. Mikä häpeä!

Ja jos poika kenties olisikin pelastunut, niin — miten Ilola sen yksinään hoitaisi? Ilman vaimoa. Siitäpä vasta risti tulisi hänelle, onnettomalle! Marttyyri hän olisi. Siipirikko, joka ponnisteli pois aineesta, mutta pysyisi nyt aineellisesti sidottuna — poikaansa, pakotettuna kieltäytymään omasta kutsumuksestaan.

Entä sitten se, että milloin hän vain näkisi pojan tummat silmät, muistaisi hän myöskin äidin, joka oli jäänyt vuoteeseen palamaan miehensä rusikoimana.

"Ei, pakoon! Pois tuhon paikalta! Pois koko tästä kaupungista! Menen ehkä Amerikkaan, jätän koko maan... ellen pääse sanomalehtisensoriksi: sellaiset miehet ovat nykyiselle puolivenäläiselle senaatille tervetulleet! Muutan nimeni. Saan elää huomaamatonta, vaatimatonta elämää. Piileskelen omassa huoneessani niinkuin sensorien on tapana."

Ilola livisti palopaikalta vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, Samin.

Sam leikki kaskenpolttoa ja poltti monta taloa.

Angelika seisoi monenmoisten särkyneiden ja eheinä säilyneiden esineiden keskellä ja piti Ilolan poikaa kädestä. Eräät kyselivät pojan ikää. Sam vastasi täyttäneensä kuusi vuotta:

"Oikeana Maarianpäivänä, ei Marian nimipäivänä."

Toiset säälittelivät hänen pöksyjään, joiden tausta riippui pitkinä riekaleina, ja arvelivat, että mahtoi tässä vika olla äidissäkin, lapsen asusta päättäen, vaikka myöskin isässä: maisterismiehen lapseksi ei tällaista luulisi; mutta kaipa nyt nainen saisi aina käsiinsä parsinneulan ja edes seililankaa ainoan pienokaisensa housut paikatakseen. — Eräät sanoivat:

"Nyt isä hävennee silmät päästänsä, kun ei tule tänne."

"Kai hän on palanut..."

Eräs eukko sanoi säälitellen:

"Onko lapsella ikävä, kun äitikin paloi?"

Pojan silmät saivat hyvin oudon ilmeen.

Mutta Angelika sanoi Samille:

"Ihmiset puhuvat roskaa, ei Samin äidillä ole hätää. Kyllä hän ilmestyy pikku Saminsa luokse."

Sitten hän kääntyi yleisön puoleen:

"Mutta nyt, ihmiset, täytyisi ajatella, minne Sam pannaan yöksi, kuka hänet ottaa?"

Joku esitti, että pojasta pitäisi ilmoittaa viranomaisille. Olihan tuolla poliiseja. Eräs sanoi:

"Pitäisi viedä hänet köyhäintalolle. Mutta siitä tulee uusi juoksu tässä kiireessä."

"Voithan ottaa hänet itse", sutkautti toinen. "Omaksesi."

"Niin juuri", huudahti Angelika.

"Minulla on jo tarpeeksi vaivaa omistani", vastasi ahdistettu.

"Sinulla?" hymähti toinen pilkallisesti. "Sinulla on kolme, mutta minä elätän kuutta lasta, kaikki omiani."

Puhuja oli mies.

"Tässä on pariskunta, jolla ei ole yhtään lasta", esitti eräs vanhahtava naisen ääni. "Heidän sopisi ottaa hänet, jos hän jää orvoksi. Niin, se olisi suorastaan heidän velvollisuutensa, onhan heillä musta villakoirakin."

Pariskunta joutui pahaan kiipeliin. Mies alkoi vetäytyä nopeasti pihalta pois, ja tulipalon punotuksessakin, joka teki kaiken punaiseksi, erotti, että rouva lehahti hyvin punaiseksi; hänen leukansa vapisi, kun hän kuiskasi miehelleen:

"Ilkeä vanhapiika! Ei anna ihmisten olla rauhassa."

Ja hän kivahti ääneen:

"Ottakoon postineiti hänet itse. Hänellä itselläänkin on kissa."

"Minulla on monta lasta, minulla", vastasi postineiti.

"Oho-hoo!" naurettiin.

"Niitä on", vahvisti neiti. "Ettekö tiedä, että minä käyn auttamassa lastenkodissa ja ompelen kaiken talvea lapsille, joiden vanhemmat ovat onnettomia omasta syystään tai kovasta kohtalostaan? Ottaisin hommatakseni tämänkin lastenkotiin, ellei, — niin, ehkäpä hänen isänsäkin ilmestyy vielä, mutta lieneekö kirjailijasta lastensa elättäjäksi... niin, ottaisin sen tehdäkseni, ellei minun mielestäni muillakin kerran olisi velvollisuuksia, ja kun tämä lapseton pari on kunnon ihmisiä, niin ajattelin..."

Lapseton aviomies laski päänsä riipuksiin, pudisteli sitä, huokasi ja sanoi moraalisesti:

"Niinhän se on. Velvollisuus vaatisi ihmisiä auttamaan. Mutta kun ainakin isä oli tai on rappeutunut, eikä toisestakaan vanhemmasta liene varmuutta... Ei tietäisi, mihin suruun joutuisi vieraiden ihmisten lapsi, jonka veressä saattaa piillä perinnöllisiä vikoja..."

Sam värisi. Vilustako? Olihan syyspuolen yö, eikä tulipalo ole mikään takka. Sam ei puhunut mitään.

"Onko sinulla vilu?" kysyi Angelika Laurell. Poika myönsi vapisevin huulin. Angelika riisui villajakkunsa ja kietoi hänet siihen. Kauan ei hän enää kuunnellut mitä ihmisjoukko, enimmäkseen pikkuväkeä, puheli pojasta, toiset peloissaan väistyen, toiset Iloloita kaikin puolin arvostellen, muutamat asettuen siveellisen vastuun painon alle päästäkseen ottamasta onnetonta turvaansa. Hypähtipä eräs ajurinvaimo Samin eteenkin, heristeli hänelle nyrkkiään ja muistutti taas, että poika oli tämän tulipalon sytyttänyt, mikäli tiedettiin. Silloin Angelika sanoi:

"Meille tulee täällä kylmä, Sam! Me lähdemme täältä. Täällä on kaikilla niin kova touhu, kuten tulipalossa ainakin, ettei kukaan nyt jouda pitämään huolta meistä. Mutta meilläpä onkin oma paikka, minne menemme, kunnes isä tai äiti tulevat Samin luo. Siellä on meille lämmintä. Ja siellä on ruokaa, — onko sinulla nälkä? Me ajamme sinne! Oikein kauniilla, virkulla hevosella! Melkein valkea heppa, Sam! Kiidämme sinne kuin tuuli."

Ja Angelika vei Samin paikalta pois. Alvar tuli jo läheisessä kadunkulmassa vastaan. Tähti oli rauhoittunut, mutta veli levoton siskostaan.

Pian kiidettiin kolmisin kaupungista maalle, Pähkinämäen tytär ohjaksissa, Alvar hänen vieressään, Sam Alvarin polvella.

Samin isästä ja äidistä ei hiiskuttu sanaakaan. Kunnes poikanen, joka oli kovin vaiti, yht'äkkiä parahti itkuun:

"Äiti!"

Silloin täytyi hänen ajatuksensa johtaa muualle. Alvar sen teki, alkaen kysellä, mitä Sam hommaili päivät pitkät, kenen kanssa hänen oli tapana leikkiä ja mitä leikkiä. Kysymys oli varomaton: eihän Alvar koskaan niin tarkoin sanojaan pohtinut! Alvar tunsi Samin vapisevan. Mutta Sam kertoi, tukahduttaen miehekkäästi itkunsa:

"Minä menin polttamaan kaskea vossikka Vahteran heinäparvelle. Se on niin mukava mies, se Vahtera. Asuu meidän vieressä, ja pojat juoksevat aina hänen roskiensa perästä, kun hän ajaa kaupungista, ja sanovat: Siinäpä se on se kiltti vossikka sieltä Myllymäestä, ja hänpä se antaa meidän ookata ilmaiseksi. Usein hän ottaa meidät roskiinsa, mutta jos ei ota, niin pojat huutavat: Mätä vossikka, mätä vossikka Myllymäestä! Ja silloin hän lyö piiskalla niin että korvissa vinkuu, ja — kaikki käpälämäkeen. Ei hän minua lyö, me ollaan ystäviä. Hän antaa minun leikkiä missä tahdon. Mutta siellä heinäparvella..."

Kuu paistoi suoraan vastaan. Alvar näki, että Samin kasvot vääntyivät hädästä.

"En minä sitä aikonut", vakuutti Sam.

"Yks mies, hän oli itäpuolelta Suomea, kertoi, että siellä poltetaan sellaista kuin kaskea... Ja vossikka Vahteran vinnillä oli heiniä ja putkia, ne olivat puita. Minä kaasin puita kirveellä, keppi se vain oli. Ja kun kaikki oli kaadettu, keräsin hyvin, hyvin pienen kasken, tein sen keskelle lattiaa, ei siinä ollut muita heiniä likellä. Ja sitten menin ja otin tulitikut, kun äiti nukkui kipeänä... isä oli lyönyt. Ja sitten... kaikki paloi. Minä juoksin äidin luo ja huusin: Antakaa märkää riepua; mutta äiti ei voinut antaa. Ja sitten näkyi ikkunasta, että Vahteran talli paloi."

"Ja sinä menit piiloon sänkyyn patjain alle. Voi sinua pikku raukkaa", säälitteli Angelika.

"Niin, kun pelkäsin", vastasi Sam. "Isä olisi lyönyt. Hän lyö minua... Etenkin, jos en osaa murtolukuja."

"Murtolukuja", ihmetteli Alvar. "Sinä, naapero!"

"Kyllä minä ne osaan, mutta en oikein jakolaskua", väitti Sam.

"Ohoh, kunhan osaisit kertomataulunkin", epäili Alvar. "Koetellaanko?"

He koettelivat. Se meni todellakin pikku Samilta virheettömästi.

Angelika ja Alvar huudahtivat yht'aikaa keskenään:

"Mutta kuinka hänelle näin aikaisin on opetettu murtolukuja?" Ja sitten Samille: "Osaatko sinä sitten jo laskea kokonaisluvuilla!"

Sam muuttui vähäksi aikaa mykäksi: hänen mieleensä johtui, että kun hän pari kertaa oli jutellut ihmisille, kuinka isä opetti hänelle laskentoa, ja sattui heille sanomaan, että isän silmät näyttivät silloin veristäviltä ja hän saattoi lyödä kovasti aivan aavistamatta, kuten hän paiskeli kilttiä äitiäkin ja riepotteli tukasta pitkin permantoa, — kun hän niin kertoi, huomasi hän, että kuulijat utelivat lisää ja — nauroivat säälivästi. Samissa oli herännyt epäilys, että siinä naurussa oli jotain hävettävää tai ilkeää. Niiden parin kerran jälkeen ei hän jutellut kotiasioistaan kenellekään mitään muuten kuin erehdyksessä. Se erehdys sattui nytkin, mutta siihenpä tunnustukset keskeytyivätkin! Sam vastasi ainoastaan, että isä oli opettanut hänelle murtolaskut.

Alvar koetteli nyt Samia pienillä murtoluvuilla, ja huomasi, ettei poika valehdellut.

"Sinä olet minun miehiäni", sanoi Alvar silloin. "Taidat osata jo kirjoittaakin? Ainakin numeroita? Puhumattakaan lukemisesta?"

Sam naurahti:

"Melkein kaikkihan osaavat lukea. Ja äiti kertoo minulle satuja. Lainaa kirjastosta kirjoja. Sellaisia, joita meillä ei ole."

"Satukirjoja, muita tietysti on?" kysyi Angelika.

"Ei ole mitään. Äiti lainaa, hän aikoo panna minut kouluunkin", vastasi Sam. "Mutta mitähän äiti nyt sanoo, kun minä hävisin ja lähdin tänne ajelemaan?"

Taas jouduttiin kovin surullisiin asioihin. Angelika ja Alvar viettelivät niistä Samin pois: he yllyttivät hänet kertomaan satuja. Sam alkoi kertoa Punahilkasta ja sudesta, mutta tuskinpa sisarukset enää tunsivat sitä samaksi kuin olivat sen lapsina kuulleet, niin paljon siinä oli lisäyksiä, sivuvaiheita ja yhdistelmiä varmaankin toisista saduista. Ja sitä innostusta! Samin ääni oli aivan kesken katketa, hengitys salpautui vähän väliä niin, että hänen täytyi sitä oikein rintansa pohjasta vetäistä, ja silloin hän rykäisi pari kolme kertaa nopeasti ja riensi sitten taas edelleen mielikuvituksen huimaa ilmatietä, silmissä kiiluva innostus ja elehtien pienillä, siroilla käsillään, ojentaen nyt oikeansa, nyt taas vasempansa näyttääkseen jotain uljasta liikettä: metsämiehen, tuon reippaan sankarin, joka ampui julman suden. Hän oli nähnyt ampumistakin: ryssiä kaupungissa ampumakentällä. Ja hän alkoi matkia ryssien puhetta ja loilottelevaa laulua. Mutta sitten kiinnitti maaseutu hänen huomiotaan:

"Mikä tuo tuolla puussa on? Tuulenpesä? Mikä se on? Asuuko tuuli siinä pesässään? Onko tuulella poikasia? Ei kai tuuli haudo munia, linnut hautovat. Semmoisessako pesässä Puhurin poika on syntynyt? Ja mitä tuolla on? Kuhilaita? Nehän ovat kuin telttoja, niiden alla voisi asua. Minä olen rakentanut oikeita taloja: leikkitaloja, oikeista tiilistä, leikkitiilistä. Kävin Vahteran poikien kanssa tiili-tehtaalla ja näin kuinka tiiliä poltetaan, ja nyt osaan polttaa. Puristan tulitikkulaatikkoon savea ja hiekkaa sekaisin, ja kun niitä oikein paistaa uunissa, jonka tein kalliolle, niin ne tulevat vähän yhtä koviksi kuin oikeat tiilet. Olen rakentanut oikean kirkon, mutta se on kallionkolossa, sillä pojat rikkoisivat sen muuten, parempi se on eheänä, ja siinä on seurakunta, joka veisaa, ja pappi, joka saarnaa..."

"Pappi? Mikä pappi siellä olisi?" ihmetteli Angelika.

"Pörriäinen pappina. Äiti sanoo, että on parempi sanoa pörriäinen eikä se, joka kiiltää kuin pappi eikä ole nappi ja on musta kuin pappi, vaikkei ole pappi. Ajuri Vahtera opetti minulle sellaisen arvoituksen. Ja Vahteraskan Tomi repi kerran napit äitinsä uudesta saketista, kun pelasi niillä nappikuoppaa. Mutta seurakunta ei tahdo pysyä kirkossa, se lentää pois ikkunoista, täytyy tuketa ikkunat. Se on ikävystynyt saarnaan, se pihisee hiljaa: Sit, sit, sit... Ja lentäessään se soittaa kuin urut."

Sitten Sam matki kaupungin vanhan kirkkoherran saarnatapaa ja ääntä niin elävästi, että Angelikan täytyi väkistenkin nauraa. Sam vetäisi taas vähän henkeään. Ja nyt hän jatkoi kuuta killistellen:

"Kuu olisi välisti hyvä istua: se on kuin keinutuoli. Sellainen oli meillä, mutta ulosottomies vei sen. Tai ripustaa kuun sarveen hattunsa. Entä tuo tuolla, jonka luota lensi variksia kuin kärpäsiä pullon suulta?"

"Se on heinäauma", vastasi Angelika ja selitti, mikä auma on.

Niin meni matka nopeasti, ja Pyyntikoiran räiskyvä haukunta kajahti jo Pähkinämäen portilta.

"Tässä tulee mies, jonka suuhun proviantti taitaisi kelvata", sanoi Alvar kohta keittiössä vanhemmilleen, jotka riensivät vastaan. "Hänen suu-raukkansa, se on tehnyt kovasti matkalla työtä: hänen kielensä hyrrää kuin moottori. Ja sitäpaitsi on hän tänään raivannut roiman kasken."

"Hyst", keskeytti Angelika.

Ruokasalissa odotti pöytä sellaisena kuin sisarusten lähtiessäkin. Palaakaan ei vanha pari ollut tällä välin maistanut, niin he olivat lapsiaan odotelleet. Nyt meni Cecilia-rouva valkeassa yöröijyssään hössötellen kantamaan hellalta lämmitettyjä ruokia pöytään. Ja Angelika talutti rääsyisen pikku vieraansa muiden joukkoon syömään.

_Miten ihmiset utelivat Samin kohtaloa ja olivat huolissaan siitä; aivan turhaan, sillä järkkymätön sattuma oli jo kaiken päättänyt. Miten vouti ja Angelika eri lavoilla kasvattivat Tähteä, mutta Kottu Hulaus, Henriikanpoika, lähti iloisena ja lauleskellen Pähkinämäeltä._

Seuraavana päivänä kävi Pähkinämäellä paljonkin kylän väkeä. Kävi vähäisiä, kävi pari rouvaakin, ja illalla itse ruustinna. Kaikki hankkimassa uutisia tuosta kauheasta tulipalosta, tänne tuodusta pojasta, jonka kerrottiin pahanilkisesti tuikanneen tulen rakennuksiin, ja hänen vastaisesta kohtalostaan. Vieläpä siitäkin, miten Laurellin sisarukset olivat selvinneet tulipalossa sellaisella hevosella kuin Tähti, joka viime aikoihin asti oli ollut niin pahankurien.

Samia ei vieraille näytetty. Kohta kun ensimmäinen heistä kyseli syytä tulipaloon, vei Angelika suojattinsa erilleen toiseen kamariin, pistäen siellä hänen käteensä erään entisen satukirjansa, jossa oli paitsi kauniita värillisiä kuvia oikein runsaasti luettavaakin: osasihan tuo pikku veitikka nimittäin jo lukea, sen oli Angelika todellakin nähnyt, — jos nyt vain olisi lukemaan pystynyt, niin hän ikävöi ja itkeskeli haikeasti äitiään.

Muut Laurellit myönsivät Angelikan hellänvarovaiset toimenpiteet oikeiksi, vaikka tosin juuri Cecilia-rouva itse lienee päästänyt palvelijain korviin jotain sellaista, josta juttu sitten kulkeutui kylälle ja keräsi taloon tuollaisen vierasparven. Nytpä rouva katui, mitä lapsesta oli puhunut, ja peitteli parhaimpansa mukaan tarinaa Samin tuhotyöstä tai oletti sitä ainakin liioitelluksi:

"Se voi olla perätöntä. Ja sellaisesta voi raukalle aikuisena koitua surua, ehkä haittaakin. Mihinkäkö poika nyt joutuu? Kaipa hänen isänsä tulee hänet täältä ottamaan, jos on pelastunut... Muutahan ei vielä voida päättää."

"Mutta se nyt ei ole mikään ihme, että me ajoimme Tähdellä tulipaloon", keskeytti Angelika siirtäen pakinan toisaalle. "Uskon, että Tähti menee tottelevasti ja siivosti vaikkapa tuleen — jos siihen luottaa ja sitä kohtelee hyvin."

Se oli kaikista ihme ja kumma, sillä vielä kesän alussa oli Pähkinämäen ori sellainen, että rikkoi säikyksissään reet ja rattaat, ja palvelijat kertoivat sen vielä siihen aikaan pureskelleenkin.

Tähden oli Mikael Laurell hankkinut täsmälleen vuoden vanhana syntymäpäivälahjaksi Angelikalle. Hyvinpä sopikin: hepo oli syntynyt samana päivänä kuin Angelika. Ja niinpä silloin leivottiin Tähdellekin Angelikan syntymäpäiväksi iso ruisleipärinkeli ja varsan päähän pantiin näsiänoksasta kiedottu, vaaleanpunainen kukkaseppele, jonka itse Cecilia-rouva solmi miehensä kehoituksesta tuokio ennen kuin Angelikan tuleva hepo talutettiin hänen luokseen. Angelika sai sen nimikokseen, melkeinpä omakseen.

Se olikin hyvä hevosen alku. Itse Mikael Laurell, tottunut maanviljelijä, oli sen valinnut.

Ja sitten hän opetti sen vetämään rekeä ja rattaitakin.

Mutta kuinkas ollakaan! Kului aikaa, niin sälkö alkoi säikkyä autoja maantiellä, junaa kaupungissa, jokaista pitkää ja tuuheaa katajaakin tien varressa. Siitä tuli kiusaa ja pelkoa.

Aiottiin jo myydä se.

Herra Mikael Laurell ei ollut juuri ajanut sillä sen jälkeen kuin oli sen opettanut. Hän piti vanhasta ruunastaan Hiposta, ja Tähdellä ajaminen, jos hän sen välisti otti, tuntui hänestä melkein uskottomuudelta Hippoa kohtaan, joka oli palvellut Pähkinämäellä miltei koko sen ajan kuin Mikael Laurell yksinään omisti talon, kuusitoista vuotta. Lieneekö ollut niinkin, ettei hän halunnut pöyhkeillä komealla oriilla, hän, joka rakasti hiljaista kulkua ja rauhaa, hän, jo ikääntyvä rauhan mies.

Tähti oli siis alkanut säikkyä. Ja sitten se kerran puraisi rintaan karjakko Riikkaa, joka pahaa aavistamatta kulki sen editse. Julman haavan! Siitä nyt varsinkin Cecilia-rouvalle kauhistus, puhumattakaan monista lääkärimatkoista ja lääkkeistä, joita vamma tarvitsi.

Pian kertoivat toiset palvelustytöt Tähden tulleen niin ilkeäksi ja ovelaksi, että kun sille tarjosi leipää aidan takaa, — sille oli paras nykyään sitä tarjota hyvin varovasti, — otti se palasia ja söi, mutta nähdessään leivän lähestyvän loppumistaan, se vilkuili tarkoin, milloin se loppui, ja saatuaan viimeisen murun se tavoitti iskeä antajaan hirmuiset, pitkät hampaansa. Ainoastaan Angelikaa ei se ollut vielä koskaan yrittänyt purra.

Vihdoinkin, viime talvena Angelika, ollessaan kotona joululomalla, pääsi selville, mitä Tähdelle oli tapahtunut, miten se oli turmeltu! Hän seisoi eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä odottaen tanhualle Tähteä ja edellisenä keväänä taloon pestattua voutia, sillä aiottiin lähteä vieraisille Tuulensilmän sahalle, Vennolammin herrasväen luo. Keittiössä istui palvelusväki parhaillaan päivällisellä. Siinä Riikka, joka haukkasi oikeasta kädestään leipää ja perunaa ja vasemmasta kokonaista silliä, jota hän piti täydellä kouralla kiinni. Se oli Riikan sillinsyöntitapa. Suolavesi valui rasvaisesta sillistä sormien välitse ranteelle, joka ei ollut aivan puhdas, — mutta sitä puhtaampia lehmät, joita Riikka hoiti Pähkinämäellä jo kahdeksatta vuotta. Riikasta hiukan erillään istui kaksi palvelustyttöä, renkipoika Kottu Hulaus ja lisäksi Lullin pappa: vanha torppari, oikea isännän uskottu ja ystävä. Satoi lunta, yhä sakeammin. Ilma tuprusi ikäänkuin peltokanan höyheniä täynnä... Ja Angelika ihasteli talven raikasta, reipasta ihanuutta.

Silloin törmäsi Tähti pihaan. Ja vouti. Mutta kuinka he tulivat? Kuski ei vierailureen pukilla leveänä istuen, vaan riippuen ohjaksissa ja viistäen pitkin maata. Tähti laukkasi vauhkona melkein irrallaan, — mutta eihän: maassa laahautuva vouti ei hellittänyt ohjaksista. Tuskin kuului nyt edes hänen rumia, kauheita kirouksiansakaan, — vain silloin tällöin voihkaus, ja koko ajan karkea, vihainen:

"Ptruu! Ptruu!"

Tähti kiisi ympäri pihaa kuin sotahevonen. Kamalaa sitä menoa oli nähdä. Niin ohitse portaista, mies möhkäleenä ohjaksissa reen takana milloin kasvoillaan tai kupeellaan, milloin selällään. Hän oli joko sekaantunut ohjaksiin tai ei niitä tosiaan hellittänyt käsistään, hän oli niin itsepäinen. Kinos ryöppysi ilmaan kuin tuisku. Nyt, toisella pihan kierroksella, välkkyvä reki kaatui, se rämähti rikki tikapuihin.

"Ptruu! Ptruu!"

Onneksi Tähti pysähtyi pakostakin vasten puutarhan korkeata säleaitaa, huohottaen ja vaahdossa. Vouti nousi maasta, juoksi etsimään jotakin reestä: ruoskaa! Ruoskakin näytti pudonneen. Angelika riensi ulos hevosta puolustamaan. Vouti kimposi vastaan. Angelika nouti peräkamarista isänsä. Ja sitten palvelusväki sai katsella keittiön ikkunasta, kuinka herra tyttärensä kanssa hillitsi vimmastunutta voutia, Angelika palasi viimein keittiöön. Silloin sanoi pappa Lulli:

"Eipä voi enää olla puhumatta... Mahtaisipa vouti saada elukalla kyydin vaikkapa säleaidan ylitse, jos pistelisi sitä seipäällä, jonka päähän on asetettu neula."

Renkipoika Kottu, pari vuotta nuorempi Angelikaa, punakka ja sinisilmäinen, veti päätänsä hartiain väliin ikäänkuin iskua torjuen virkkoi:

"Myrsky, sanoi ukko, kun pani kahvipannun piiloon!"

Mutta Kustaa Lulli jatkoi suuttuneena:

"Älä puhu siinä! Synti se on kuitenkin eläintä kohtaan. Vallan synti."

"Tuo Kottupa se Tähteä neulakepillä pisteli", jatkoi Riikka.

"Kenraalin komennuksesta", puolustautui Kottu.

Angelika tiukkasi nyt selvyyttä. Ja silloin tuli vähäpuheisten, tässä asiassa liiankin vähäpuheisten, alustalaisten suusta ilmi koko Tähden asia. Etenkin Kustaa Lullin suusta, jonka valkea ja pitkä parta nyt aivan tutisi:

"Ikävä kannella, mutta täytyy..."

Vouti oli kerran edellisenä kesänä, kun Tähti ei ruvennut hyppäämään liian korkeaksi jätetystä rantahaan veräjästä, kehoittanut Kottua pistämään sitä neulalla.

Ja sitten talvella oli vouti riuhtonut harjaantumatonta oritta aina pahasti suitsista ja antanut sille ruoskaa. Salaa oli hän sitä tehnyt, herran ollessa paikalta poissa, milloin puunajossa tai suohaudalla Hipolla, milloin kaupungissa samalla vanhalla uskotullaan.

Tähti oli alkanut siitämöisin pelätä ja säikkyä. Sen huomatessaan oli vouti ajolle lähtiessään kiinnittänyt Tähden päitsiin tavallisten silmäläppien lisäksi tuohesta jatkon, ettei se muka näkisi korkeita katajia eikä ajajan ruoskaa. Ja ruoskan siimaan oli vouti solminnut pienen rautamutterin. Ja kiinnittänyt reen sepään paksun rautalangan, niin ettei Tähti potkiessaan rikkoisi rekeä. Tähti potki kuitenkin, arvaahan sen. Silloin vouti köytti hevosen häntään vanhan kanuunankuulan, jonka löysi renkituvan ullakolta.

Nyt Kustaa Lulli kaiken viimeinkin kertoi.

Angelika sai kyynelet silmiinsä, kun ajatteli, että hänen oli täytynyt olla tällaista tehtäessä poissa kotoaan, koulussa. Cecilia-rouvakin oli tullut keittiöön, ja hän oli vähällä pyörtyä tätä kuullessaan. Mutta tuskin herra joutui voudin kanssa sisään ja osalle asiasta, niin hän päätti heti antaa palkanjäännöksen sekä voudille että renkipojalle. Vouti lähtikin kohta Pähkinämäeltä, uhitellen ja vimmoissaan; mutta nuori Kottu pyysi anteeksi: hän oli pistänyt hevosta neulalla vain sen yhden ainoan kerran, ja siitäkin oli aikaa.

Hän olisikin saanut jäädä, mutta eipä jäänyt. Hänkin lähti.

Ei hän kuitenkaan lähtenyt vihaisena ja uhitellen, vaan iloisena ja reippaasti. Hän kiitti kaikesta herrasväkeään ja etenkin Angelika-neitiä. Ja niin hän katosi kauniiseen, huurteesta kiiltelevään koivikkoon ja lauloi:

"Kun aseman kello soi kolme kertaa,
Niin marmorijuna lähti..."

"Minne se poika sitten täältä meni?" kysyivät vieraat.

"Minne lienee", vastasi rouva Laurell. "Ei hän sanonut, nauroi vain, että kyllä hänestä vielä kerran kuuluu. Ei hänellä ole kotiakaan. Eikä vanhempia. Ei edes äitiä: sanoi, että isänsä oli ollut niin hajamielinen, ettei ollut muistanut hommata hänelle edes sukunimeä, Sentähden hän oli vain Kottu Henriikanpoika. Toisen kerran laski leikkiä: Isä kuoli, äiti naitiin ja — minä jäin leskeksi —. Luulen, että hänestä tosiaan vielä kerran jotain kuuluu. Kun vain kuuluisi hyvää."

"Minulle hän kertoi tahtovansa johonkin kauppapuotiin", tiesi Angelika. "Vaihtoikin täällä kylällä aina miesten kanssa kelloja, niin että oikein harmitti. Mutta uskon, että hänestä kerran tulee oikein hyvä."

"Kuten Tähdenkin uskollasi paransit", huomautti Mikael Laurell.

"Niin, Tähtihän oli hyvä", vastasi Angelika. "Ja siitä tuli taas hyvä, kun kohteli sitä oikein, kun esimerkiksi maantiellä näytti aina sille, ettei ollut mitään syytä pelätä katajia, tai meni itse sen eteen ja taputteli sitä kaulalle, kun auto tuli. Sillä tavalla se rauhoittui entiselleen, Ei se ole enää kahteen kuukauteen ketään yrittänytkään purra. Mutta mamma ei vain nousisi enää sen rattaille, vaikka saisi satatuhatta markkaa."

Samin isää odotetaan. — Mitä Sam askartelee, ja kuinka hän on pikainen vihastumaan. — Sam joutuu Oravanpesään.

Sitten Angelika lähti kaupunkiin kouluun, joskaan hän ei nyt paremmin kuin ennenkään tietänyt, mitä se oikein hyödyttäisi: pystyisikö sen antama oppi häneen... Sillä hän piti itseään varsin typeränä; tunsi olevansa luotu vain maalle, jonka uutta kevättä hän jo alkoi toivoa. Kevättä, jolloin rentukat taas katselisivat niittyjen lampareista niin iloa säteilevin silmin, että kävi sääliksi noukkia niitä maljakkoihin. Kevättä, jolloin Pähkinämäen rantahaka upeilisi taas tuomenkukkia tulvillaan, vaikka tosin — neljässä päivässä lakastuvia ja sitten kauheain toukkienkin kiusaamia. Kevättä, jolloin hämäläinen kylä paistaa aivan valkeanaan omena-, päärynä- ja kirsikkapuun kukkia... Valkeana ja punertavana kuten keidas erämaassa, niinkuin Tuulensilmän sahan poika, pian ylioppilaaksi joutuva Venti vertailee. Myöskin Angelikan parhaassa puussa tuhansia, tuhansia kukkia: kelpaapa siitä ylpeillä. Ja näytellä kävelijöille koko kylää! Sen suuria puutarhoja. Ja pieniäkin... kesällä loistaa jokaisen töllin pihalla keisarinkruunuja, akleijoja, georgiinejakin, monet niistä itsensä Angelikan sinne viemiä ja levittämiä. Ja järven saarissa kieloja, niin puhtaita, — mutta melkein liian huumaavia.

Nyt oli taas kielojen ja muiden kukkien aika mennyt. Mutta se tulisi takaisin! Kesä terveine, iloisine maalaistouhuineen! Ensi kesänä ajaisi Angelika jo itse nimikkohevosellaan heiniä vajaan. Ja viljankorjuu... Angelika kulkisi jälleen kahvipannua kantaen kestitsemässä muonamiehiä, talon rouvan istuessa sukankudin kädessä ja hymyillen jollakin rauniolla...

Ja ensi syksynä saisi Angelika ainaiseksi jäädä tänne.

Ihmiset höpisevät sellaisesta kuin naimisiin menosta. Niin että Angelika itsekseenkin sitä ajatellessaan punastuu. Siitä nyt jo! Ei, kunhan saisi olla täällä, maalaiskodin työssä ja iloissa, eläinten ja monien kelpo ihmisten parissa.

Angelika siis lähti kouluun.

Ja jäi samoin kuin hänen vanhempansakin odottamaan, milloin Samin isä tulisi noutamaan lastansa tai — voisiko hän enää tullakaan.

Ja heti seuraavana lauantaina Angelika jo kippasi sunnuntaiksi maalle, jalkaisin. Olihan kyllä puhuttu, että hänen olisi tarpeetonta tullakaan näin ensimmäisen viikon jälkeen, ja oli päätetty, ettei lähetettäisi hevosta vastaan. Ja luvattu antaa tietoja, jos Samin asiasta kuuluisi jotain erikoista.

Pojan isästä ei kuulunut mitään. Tietoja ei siis Pähkinämäeltä ollut lähettää.

Ja nyt Angelika tuli kotiin. Ennen kaikkea Samin tähden hän sinne tahtoi, ja hän moitti itseään siitä, että melkein toivoi, ettei Ilola olisi Pähkinämäellä käynytkään. Ainakaan ei kaupungissa hänestä tiedetty sen enempää, Hautajaiset oli pidetty äidille, joka löytyi raunioista. Arveltiin isänkin palaneen.

Nämä Angelikan tuomat tiedot oli Pähkinämäen herrasväki jo sieltä täältä saanut. Mutta talon palvelusväelle ja vieraillekin oli sanottu, ettei heidän pitäisi hiiskahtaa Samille hänen äitinsä hautaamisesta eikä koko tulipalostakaan mitään.

Kun Angelika, joka ei pelännyt pimeää, ilmestyi odottamatta, savivelliä kuohuvat tiet käveltyään, — sillä olihan satanut monta päivää, — yht'äkkiä kotiin, nukkui Sam jo keittiössä, jonne hänelle oli tuotu pukkisänky.

"Miten Sam voi?" kysyi Angelika heti.

Ei ollut Samista ilmoitettavaa muuta kuin että hän oli alkanut jo sanoa: "Meillä!" Niin selitti Cecilia-rouva, päivitellen pulmaa, joka yhä oli hänen mielessään, nimittäin mitä nyt tehdä pojalle, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa:

"Hän sanoo: Meillä! Ensin ikävöi kuin tuo Pyynti, kun isä toi sen penikkana tänne, Angelika."

Lämpiävän leivinuunin ääressä kenkiään riisuessaan ja itseään kuivatellessaan jatkoi Angelika äitinsä puhetta:

"Niin, Pyynti! Hirveän ikävä sillä silloin oli, sinulla, Pyynti-raiskalla. Monta päivää istuit ensin oven luona nurkassa, jörönä ukkona. Et voinut syödä, et oikein juodakaan. Tahdoit vain vikisten ulos, livistääksesi takaisin kotimaille, Rovaniemelle. Ja muistatko, Alvar, ulkonakin se ketjuissa pompahteli ilmaan kuin jostakin esteestä yli hypätäkseen. Eihän se ollut tottunut kahleisiin. Ja sisällä — taasen nurkkaan, huokasi raskaasti, kyyrötti maassa, ja välisti ulvoi. Ei poloinen nukkunutkaan, tai jos nukahti, niin heräsi yht'äkkiä kuin kauniista unista ja alkoi uuden olinpaikan huomatessaan ulvoa. Muistatko, äiti, miten säikähdit ensimmäisenä yönä sen kamalaa ääntä? Sehän ikäänkuin nauroi, — melkein kuuli sanoja. Se piehtaroi tuskasta, koti-ikävästä. Ja sittenhän se rauhoittui..."

"Kolmessa päivässä koira koteutuu", vakuutti rouva Laurell vanhalla kansan sananparrella.

"Ja nyt on Sam koteutunut, niinhän?" iloitsi Angelika. "Muistatko, miten kalpeana hän ensin pyysi äidin luo. Mikään ei auttanut: eivät namuset, hevoset, Pyynti, orava, linnut. Pyysi ja vaati rajusti; ymmärtäähän sen."

"Aikoi hän täältä vielä tiistainakin karata. Lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Riikka otti portin ulkopuolelta kiinni. Mutta vekara, minkäpäs teki: iski nyrkillään Riikkaa ja rimpuili raivoten. Hän taitaa olla onnettoman tuitukko."

"No sen nyt ehkä ymmärtää", puolusti Angelika. "Mutta nyt hän jo sanoo: Meidän."

"Niin sanoo. Ja juoksentelee kuin kotonaan. Keksii leikkejä. Autteleekin näppärästi pikku askareissa, joita hänelle on annettu, että hän unohtaisi. Niin, kyllähän koira koteutuu. Mutta ihmisessä, joskin lapsessa, sellainen unohtaminen tuntuu oudolta..."

Angelika ei kuunnellut. Hän kyseli:

"Sam siis auttelee mielellään askareissa? On näppärä ja vilkas?"

"Se on totta", vastasi rouva. "Kun kahvilastut loppuvat keittiöstä: Sam, juoksepas! Ja hän juoksee ja tuo kuin lennossa. Itsestäänkin hän on valmis... Kulkee perästäni metsään, seuraisi mielellään kintereillä; näkee risuja, kerää ne syliinsä kotiin hellaa varten. Todellista pikku apua: milloin ryömittävä aitan alle etsimään kananpesää, — vips: poika menee kuin sisilisko. Milloin tuotava porkkanoita, ei hän raasta punajuuria porkkanain asemesta, kun van neuvoo. Milloin kahvia jauhettava: jo istuu permannolla ja mylly hurisee. — Ja hän on nähtävästi hyväpäinen: sanoin jotain hänen kohtalostaan ruotsiksi Mikaelille, ja hän rupesi kohta matkimaan lausetta, vaikk'ei sitä ymmärtänytkään, niin etten enää siitä uskaltanut puhua."

"Niin, Samhan osaa jo murtolukujakin", huudahti Angelika.

"Nonsensia", väitti Alvar. "Olen nyt koetellut Samia siinä suhteessa. No, alkeita hän kyllä osaa, mutta jatko on hataraa. Hänelle on ajettu kaikki päähän pänttäämällä ja peloitellen. Mutta kehittämällä hänestä kyllä voisi tulla vaikka matemaatikko."

"So, so, Alvar", huomautti Mikael Laurell, "suvaitsepas olla vähemmän miehekäs ja muistaa, että hän on lapsi. — Mutta, Angelika, mihinkähän tällä nyt oikein pyrkinemme?"

"Mihinkä? Isä sen kyllä tietää", vastasi Angelika. "Ja äiti myöskin. Ilolalle on varmaan käynyt onnettomasti."

Keskustelu, joka oli kulkenut hiljaisella äänellä, — paitsi Alvarin, joka tietysti melkein huusi, — muuttui vaikenemiseksi. Cecilia-rouva huokasi ja vilkaisi alakuloisesti mieheensä. Mikael Laurell pudisti päätänsä ja huokasi hänkin, ja ikäänkuin kaihtoi Angelikan sinisiä silmiä. Niissä silmissä ei nyt näkynyt hymyä, vaan pelkkää vakavuutta.

Ja sitten Mikael Laurell supisi jotain vastuusta ja perinnöllisyydestä:

"Vaikea tehtävä..."

"Niin ne kaikki siellä tulipalossakin sanoivat", virkkoi Angelika päätänsä nyökäyttäen.

Mikael Laurell katsoi puolisoaan silmiin:

"Oikeassa on Angelika: autettava olisi seurauksia ajattelematta... Mennäänpäs nyt tuonne oikein istuen asiaa pohtimaan."

Siirryttiin ruokasaliin. Sielläkin oltiin kauan vaiti. Viimein Mikael-herra virkkoi:

"Mitäpä kirjassasi, Cecilia, sanotaan?"

Cecilia-rouvan ei tarvinnut ottaa kirjaansa. Ulkoa, ikäänkuin itsekseen, luki hän siinä keinutuolissaan erään värssyn Markuksen evankeliumia, ja hänen silmänsä saivat merkillisen lempeän, hymyilevän loisteen.

Se luku oli 9:s ja värssy 37:s.

Angelika sanoi: