language: Finnish

KORPI JA PUUTARHA

Kirj.

Joel Lehtonen

Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1923.

SISÄLLYS:

Tuohta — uuniin!
Matolahti.
"Putkinotkon" epilogeja:
Metsän pojan unelma.
Korven henki.
Ananiaksen kolme lähtöä kotoa.
Isänmaan juhlat.
Talli-Tahvo ja kieltolaki.
Puutarha.
Maineeton sankari.
Ihme.
Dilettantti — tienhaarassa.
Maailman palkka.
"Autuaita ovat rauhantekijät"
Armeija.

TUOHTA — UUNIIN!

Totisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa liepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen.

Illan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä väkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja naisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, — ukkoja kömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja miestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille käärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on talvi, milloin niikseen tulee, — ja polttoaine on silloin kaikkein parhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää jokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät risuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia koivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä heidänkin pieni lämpönsä saada!

Kumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä kelkkojaan, joissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan runkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin noiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, — ei laulua, ei iloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen koira siellä täällä ulahtelee.

Mies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan pimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä on saatava, — kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, — tuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta ja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara; kyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen on melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan vettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa.

Kas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana, jolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta kilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta.

Symboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä, joka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden arvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon vertauskuvalle säälivä armo, — tuolle lämmön etsijälle vilussa!

Ovathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet vertauskuvilla, — enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä etsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia risunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa kammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, — onnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii meidänlaistemme ajatella:

Lämpöä, lämpöä, — mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, — on se nähty!

Pitkät eivät matkamme nykyään ole, — pakkasella! Ainoastaan kylästä parin kilometrin päähän, — ja sitten takaisin kotiin.

Kyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, — jos mäelle kapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin huippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan kiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista suunnilleen on kaikkialla, — samanlaista. Mukavinta on töllissään heikon olla, — vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella paljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin tietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, — painumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin.

Löydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion povelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat etsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on talvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet.

Eksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa mieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ onkin.

Miten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan! Katoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on talvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on tällä hetkellä meille tärkeintä, — muistamaan vain oksat ja risut, joissa todella on kuluttamista tulelle.

Miten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota ennen kuljeksimme, — silloin joskus, — kesällä. Ei sitä todellakaan tunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli sen varrella kukkia, — loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen ja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa ihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat hautautuneet.

Äänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti, Ei lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun lehvistöstä toiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta, toivottomasti nyyhkivää, — ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua korkeudesta.

Ainoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että sellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt, ja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, — sellainen, joka tällä hetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä etsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei rakastamme risuja, — arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei ainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, — niiden viserryksille kuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin toden tullen turhana, huonoarvoisena.

Kajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa kajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien katkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää? Viheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot säveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia. Löytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä mieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet risut!

Minkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma: kaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan rikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta ajattelekaan kuin löytää poltettavansa!

Mutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, — selvällä päivällä ei oikein uskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa pistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö. Tuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi.

Mahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei kuusenoksasta iloa ole — se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin mätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan leppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe... saaneeko siitä tuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään.

Mutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä kiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin töllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan lämmittelemässä, — sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat lämpöä ja vähäpätöistä iloaan.

Viluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että me hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä muka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän kauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä kesään!

MATOLAHTI

Siellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja selluloosatehdas.

Kai niin on olevakin, — kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai sellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle Suomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme elää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta.

Mutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin pinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten karkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy vähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja siitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, — miltä näyttää nyt Matolahden kulma?

Ennen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien peltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen seutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on suurinta rikkautta?

Kaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin villi ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla ei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan puutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä. Villi ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut nykyäänkään.

Ennen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta sisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle. Salmea ei ensin huomannut, — eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot ja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät aina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin tavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se meidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden perukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman minuutin soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti vasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden välissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä männyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa koikkua. Niin, erämaan portilla olemme. Tai oi, emme ole, vaan olimme, — sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, — joskin mielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa aikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen epäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei.

Ennen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat kaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana matalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat rauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit lauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa. Kalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon narisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi silloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita kerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka ongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä, merkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista.

Minkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset tyhjiksi! Ja minkäpä sille, — ettei linnunlihalla nykyään enää eletä? Mutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden ja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret ahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät?

Soudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat koivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn lahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean vuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä suurelle pihalle, Matolahden aukeamalle.

Ihana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat tekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään. Sitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja, joilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia aikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten halmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä peltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta ja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys.

Pieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla hikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat tämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon rukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty.

Mutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava nuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja koskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta joka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan vieressä, — ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja sauhulta tuoksahtavalla.

Sitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme nousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä tekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka kasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä ja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain polun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat ja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä pilkistellen.

Jo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty, päivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut, somasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä hienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen, jokainen rako siisti ja suora, — oikeaa mietiskelevän taiturin mestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa aittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, — naukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan hyväilynhaluisena jalkaamme.

Nyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä, suuren koivun alla. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden vieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja keltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne lahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti kullanvärisiä teriään.

Jo tulee emäntä, mistä tullee, — aittojensa, saunansa ja pienen navettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa, kerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain rattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen, arkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita tervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen; siellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen talvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti alkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle.

Permannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina, leposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava, puhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla palsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla sänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen. Tuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa pienokainen alkaa heräellä.

Lastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan, hoitelemassa, — sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa: kyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos sille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään, mistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia, merkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, — ja omiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä viimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat pellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat. Siinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja kummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää kuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä mukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla, toisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat toiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat olleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen hohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. — Aikovatpa siinä vieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen, sillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän vielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla toki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos vieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on vuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa: illastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy, pantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten lähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen suostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja vanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien vilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen tai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita katselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa ja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai suo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka hän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen paikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa toteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta henkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä, ja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen työn täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin voi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta? Kyllä se on totta. Se on hyvä laki, — ja omakseen aikoo tämäkin mökin isäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt puhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa, ominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin tuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on huolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa uusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia tuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden haluja.

Katsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin väki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän lehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen menetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään mehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja painutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat tuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla.

Kun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan aamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi lämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian Matolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja huulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin — soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai pieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä ihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia tapaavatkin, — tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren sisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita asumuksia.

Kuinka on nyt?

Miltä Matolahti näyttää?

Sinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa, — ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa niin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät kaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo savupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden takana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja selluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen lienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen miehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille sadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan kylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle Suomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja siunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta, liikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se on nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen soluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme venheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina otettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, — riukuja, joita ei oikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja seipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme, uneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille, jotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin, älkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean kaunista laulua, — sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle kimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos alleja täällä liikkuisi.

Mutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun muutos on todellakin välttämätöntä.

Ja välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo kadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas. Itse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin suunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä ainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten vuokra-asunnoksi, — sillä itse maa on myöty yhtiölle.

Näin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille.

Juuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, — samoin se, jota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme useammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella piti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin mökissämme.

Tuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat toki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan mullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän poudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput, niitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista kiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden talon lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja selluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin tekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset.

Tehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman kaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty. Vanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset jäivät kotiin.

Väsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa ja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman omiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen uusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan kunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät paatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja rämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista? Kesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon päästä rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei omillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt oli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, — ja oli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt ilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin — ja kenkäharjat ja kiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja punaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, — uusia joka toinen kuukausi, — ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä varustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi varpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle salon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun.

Hätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun tehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei hänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten nyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen rinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti.

Niin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän täytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä. Aamuhämärässä he kompuroivat kotiin, — rupesivat nukkumaan ja nousivat jalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian, istuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa. Heidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien lasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut juuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran metsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää rupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta.

Mutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä multaamatta.

Niin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin myötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen rakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa jatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin lisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin meni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena loisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka piha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on kaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat Matolahteen.

Mutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja talokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on kieltämätön totuus.

Kun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät olla tyytyväisiä hyvinvointiinsa!

Kunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän kulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he laulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi kaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai sähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä ja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti — kuten sirkkelisahan vinkuva ja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun, — ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti sahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös alhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat rattaita Suomen kokonaisonnessa.

Mutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset! Ruokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, — ja moni mökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan paremmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja leveälahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen talon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle, rappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun korkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan lisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan mikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet, vaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan nuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja sen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä Matolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän siihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden töllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä päälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia.

Kommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset yksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja joutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat kaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa, naureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin luonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja juodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja tapellaan browningeilla.

Näin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi saisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta. Sillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä meitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku peltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä välttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta milloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, — eivätkä aina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin jonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että ojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä väkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta sellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole tunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka?

"PUTKINOTKON" EPILOGEJA

Useimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten tulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin tapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä olleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella juoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! "Ei mitään uutta auringon alla", arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty kuninkaallinen mies.

Mitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy metsään?

Mitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille?

Kuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta ihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien takana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa taisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon eläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella kellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta saamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan.

Ilveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien asukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan lauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän lemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on saatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan juoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan, rohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin mielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä sitä kauniimpi.

METSÄN POJAN UNELMA

Villi Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa, joka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa. Pienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee.

Täällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta. Piileskellyt poliiseja.

Juutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi ihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua; ei vielä.

Keväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun viimeiset päivät, harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on kauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla. Ympärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden rinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista viikkoa sitten varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta kohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina ja kuivina... riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset jossakin hämähäkinverkossa.

Kylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäinen on valinnut itselleen tuulelta suojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella.

Tuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on ainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, — ja heidän pirtissään majaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja tislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen lapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen ne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan kaiken maailman ääriin.

Tässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä lämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka lepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin sakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi. Mutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, — ohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat tuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen näkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen... ja häviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön hämärtämä.

Niitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa auringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään kostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on!

Ei, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja punakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin talikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin, yksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä näyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon.

Ja yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen suustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on siihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää luomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät taas aukeavat, ja hän katselee taivaalle... katselee liitäviä, tuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat hänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä välistä omituisen, väkevän hehkun, — lannistamattoman hehkun. Samalla hänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät sisäiseen paloon.

Juutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan kuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä päiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan raahata... vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen sinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa nimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa... että nyt hän antautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan.

Kuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin heikonnäköinen... ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke leveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän tällaisen taudin?

Kukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin Juutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju, että on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on milloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut kokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja kantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja pakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan kaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän näiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa, lumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä, väistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi taudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä kierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen haavaan.

Siis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen, että hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui elämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea, suojaton peto.

Kahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja polttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta. Hän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän pakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran?

Ehei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän melkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on kruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt. Tarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi lopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet kerran tuominnut.

Mutta vielä ei hän antautunut!

Ei ennen omaa aikaansa!

Vielä tahtoi hän... pullikoida vastaan, huvikseen!

Kun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan ja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä sitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä takana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi:

"Mitä? Minäkö linnaan... noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden sinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde... tietäkää se. Mutta aikanani kyllä tulen omasta tahdostani... en vielä. Odottakaa: tulen kun tahdon!"

Sitten hän lönkytti metsään ja katosi.

Siitä asti Juutas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään, kurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin.

Mutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu. Tarpeeksi pullikoitu.

Niin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit ja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan omasta tahdostaan.

Nyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää vallesmannille sanan... odottaa vangitsijoita... ja odottaa hiljalleen kuolemaakin.

Voittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa. Voittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi... ja vähemmäksi kuin multa: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja ilkkuu... niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan kutistunut ja litistynyt.

Kas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret, mustat silmät — pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua: hän on voittaja!

Juutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän kuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika... vaan elämää: miten hän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän... niin katkera kuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle.

Sen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että hänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen tuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole valittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on ylpeä niiden paljoudesta.

Ei hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen perhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä.

Jotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin niin... että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan tuskastunut... ja menettänyt lopulta sisunsa.

Mutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei ole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei rikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun perhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän pomojen puheilla.

Niin ei ole menetellyt Juutas Käkriäinen. Ei koskaan madellut rikkaiden talollisten edessä... muuta kuin kenties pikku asioissa... ja pilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on maksanut takaisin... maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta nälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä: sellainen hän on.

Ja kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa halveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin, että sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan... sylkäisee verta. Miksi hän halveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se maailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi kuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on hänen sielunsa.

Ei hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt puutetta, hän ja hänen perheensä... eikä hävennyt ryysyjään ja leivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta.

Ja niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja leivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta tulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli ruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee tälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi.

Hän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole myönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin jonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi lopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua anomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on voittanut maailman.

Kuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman?

Niin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman tuottama voitto valtava voitto.

Ennen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua lehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi. Ei lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei käsitellyt viinoja.

Nyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä hevonen... Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi... Ja seitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja hänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti hoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta asustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on hän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta hän kyllä välittää.

No niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää, että niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen perillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon.

Se rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen ikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan.

Voittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta... muuta kuin pilkallaan. Voitti itse!

Lienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt... ja lienee saanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan suusta!

Sen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta maailmassa: kunnassa.

Ja eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma on maailma... Ja Juutas on Juutas.

Eikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon maailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa... hänen oltava sitä vastaan!

Kyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa... niin kauan kuin hän ei ollut sitä voittanut! Erossa... vaieten, tyytyen ryysyihinsä, nälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän niiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän silloinkin halusi?

Voi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on kummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia pilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä säteitä?

Hän kuvittelee seuraavaa:

Nyt on hänen perillisillään varoja.

Ja Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät.

Ehkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli pystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle hänen kunniaansa... viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin rikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa vaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen jollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja komeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku keinottelu on tosiaan varsin vähäistä.

Ja kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että hän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä varoihin... jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen kaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut itselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla kolttosilla... mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät kerskunevatkin!

Ja siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita rehentelijöitä, noita rikkaita... koko maailmaa. Itse samanlaisena kuin hekin... sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena.

Viinaa on tehty ja myöty paljon... Viina on rahaa... ja muuttuu tulevien polvien hoidossa — kunniaksi.

Köyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle maailmalle.

Ja siihen hän tyytyy.

Hän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan... miten heitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä.

Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.

Mutta voittaja makaa maassa, multana... ja joutavampana multaa, tyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään vankilaankin... kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne mennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat pilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin kiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin... elämä syöksyy verivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta voittanut hän on... suvulleen... samoin kuin maan mahtavatkin.

KORVEN HENKI

Niin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat, majavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai hävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja karjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta monimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten metsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin.

Onhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan jauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, — vain aikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty.

Koskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina, miehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen tukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on suuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein muinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi ponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen hapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja näyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä, ettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta ruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja kaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon, lisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus... jos karuutta, yksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan silmät näyttävät vieraasta tyyniltä... ja kuitenkin niissä salaisesti säkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on vaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on kyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen hiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen silmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän pohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne sitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita auttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista kulkua kuin — sallima on säätänyt.

Asia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen miehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä miehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten pieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä... notkeana, nopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle taivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja hulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä. Sievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä kuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä parhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa päässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona: missä kuljeskellee.

Missä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä äitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden Rosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että lieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa sydäntä jo alkanevat viehätellä.

Ei, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän kyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan parempaa selvyyttä.

Levoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä Ananiaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee, odottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko perhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee, ajattelee:

— Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä.

Kuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis antamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä, omalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja vielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle.

Ananias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja uhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee, ja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku kuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä sellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan, jolloin viinat tulevat itsestään kyliin.

Äiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä.

Kuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa rikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken kunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua perheelle kutakuinkin.

Mutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa! Vaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan alettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten vietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja lampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki rahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin.

Alota kaikki alusta, jälleen!

Silloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja mietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan alkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä ensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä tullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, — oli näet sotaväessä oppinut hiukan ryyppyihinkin, — ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi tehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa runsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, — vihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä syksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle lehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat muustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan kaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän sivulle... sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja Ananiaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi:

"Ei tässä muuta konstia ole... eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa saadaan!"

Sitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen... katseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin — oli vaiti.

Tämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut tiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta miten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista ponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei tiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen: "Katsohan vain, katsohan vain!" Ja meni kodasta pois... heitti Ananiaksen omiin tuumiinsa.

Ja niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona viikkoihin.

On jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski yksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä pirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä lehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne... ja mitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä. Välistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla pystyyn... seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle... ja odottaa. Ei tule Ananiasta sieltä.

Ei kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa...

Mitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo?

Miksi ei Rosina silloin kysynyt!

Jotain erikoista Ananias aikoo... jotain sellaista, mitä sanotaan hurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä on rikos?

Rikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet: puijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet; nyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita.

Juutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan karja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille voi! Niin on Rosinalle aina käynyt.

Eikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään ole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua, jolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä iltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen yhtätoista... muun perheen nukkuessa makeaa untansa.

Ihmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi tosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä. Kuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä tulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on nuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän koskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen töitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei hän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti... leikkikööt halunsa mukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä...

Ja jos ei vartu... kun tuo Ananiaskin nyt... niin minkä ihminen mahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö... ja...

Rosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset leikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti ponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta.

Eihän se elanto sillä tavalla edistynyt... yhden ainoan pinnistelyllä. Silloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten tavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias... ja mitä hän nyt tekeekään?

Joku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt, etteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt jotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen elettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman muita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina tosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen aikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja eväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei hän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön täällä kotona... vanhaan tapaan... maailman hyörinästä välittämättä.

Rosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan, hoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä vuotta ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä täältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan ensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa kuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei kotona. Mitä hän hommailee?

Olisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan?

Varautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään?