language: Finnish
PUKINSORKKA
Romaaniparodioja
Kirj.
STEPHEN LEACOCK
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS
Tekijän esipuhe
Hämmästyttävä salaisuus
Kertomus henkimaailman ilmiöistä
Guido Uljasrinta Gentistä
Kotiopettajatar Gertrud
Sarkatakki sankari
Suuren sielun surut ja kärsimykset
Ylämaan Hannah
Kamala merimatka
Joulu vanhassa kodissa
TEKIJÄN ESIPUHE.
Tekijä tarjoaa kirjansa yleisölle ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä. Hänen erään edellisen, suunnilleen samantyylisen teoksensa arvostelijat ovat olleet sitä mieltä, että hänen täytyy olla aivan nuori mies läntisten valtioiden läntisimmistä osista ja että tämä nuori mies saakoon anteeksi ylitsekuohuvan nuoruutensa takia.
[Tekijän leikilliset sanat läntisistä valtioista tarkoittavat tietenkin Yhdysvaltojen läntisiä osia, joiden asukkaiden huimapäisyys on Amerikassa tullut sananparreksi. Leacock itse on kanadalainen. Suomentajan huom.]
He olivat kyllin hyväntahtoisia selittääkseen, että kun tekijä on tullut täysikasvuiseksi ja saanut nauttia kasvatuksen etuja, ei ehkä enää tarvitse joutua kokonaan epätoivoon hänen järkensä suhteen. Mutta nämä toiveet eivät maksa yhtään mitään. Kaikkea mitä kasvatus häneen nähden suinkin voisi saada aikaan, on jo yritetty, mutta tuloksitta. Erään huomattavan yliopiston kansantalouden professorin ominaisuudessaan tunnustaa tekijä tietävänsä sen seikan paremmin kuin arvostelijat. Mutta hän on tunteva saaneensa runsaan hyvityksen nöyryytyksestään, jos vain jokukin voi tämän pienen kirjan välityksellä saada ohimenevää huvia jonakin joutohetkenä, kun sydämen surut tai ruumiilliset tuskat estävät syventymästä arvokkaampaan kirjallisuuteen.
Stephen Leacock.
HÄMMÄSTYTTÄVÄ SALAISUUS ELI SUUREN SALAPOLIISIN MUODONVAIHDOS
Suuri salapoliisi istui työhuoneessaan. Hänellä oli yllään pitkä, vihreä yötakki, johon oli nuppineuloilla kiinnitetty puoli tusinaa salaperäisiä merkkejä.
Kolme neljä tekopartaa riippui tekopartatelineellä hänen vieressään.
Tomusilmälasit, siniset silmälasit ja automobiilisilmälasit olivat pöydällä mukavasti käsille otettavissa.
Silmänräpäyksessä hän saattoi naamioitua tuntemattomaksi.
Litra kokainia ja kauha olivat tuolilla aivan hänen vieressään.
Hänen ilmeensä oli selittämätön.
Kirjoituspöydällä oli joukko salakirjoitussähkösanomia. Suuri salapoliisi avasi nopeasti toisen toisensa perästä, sai nopeasti selvän jokaisesta ja heitti ne sitten paperikoriin, joka oli hänen vieressään salakirjoitussähkösanomia varten.
Samassa koputettiin ovelle.
Suuri salapoliisi pukeutui kädenkäänteessä vaaleanpunaiseen dominoon ja tekopartaan sekä huusi:
»Sisään!»
Tulija oli hänen yksityissihteerinsä. »Haa!» sanoi suuri salapoliisi, »tekö se olitte?»
Hän poisti naamioituksensa.
»Sir», sanoi nuori mies äärimmäisen kiihtyneellä äänellä, »on tapahtunut jotakin salaperäistä!»
»Haa!» sanoi suuri salapoliisi, ja hänen silmänsä leimahtivat, »onko se sellaista, mikä panee poliisin pään pyörälle kautta koko maanosan?»
»Kyllä, sen minä takaan», sanoi yksityissihteeri, »siinä määrin pyörälle, että poliiseja makaa kokonaisissa kasoissa kokoonlyyhistyneinä; monet heistä ovat tehneet itsemurhan.»
»Vai niin», sanoi suuri salapoliisi, »ja onko tapahtuma täysin ainoanlaatuinen Lontoon poliisin aikakirjoissa?»
»Sitä se on.»
»Otaksun että asia koskee nimiä, joita tuskin uskalletaan henkäisemälläkään lausua, ainakaan käyttämättä äänenheikentäjää.»
»Aivan niin.»
»Ja minä otaksun että asia aiheuttaa mitä laajakantoisimmat valtiolliset seuraukset, niin että Englanti, ellemme me ratkaise arvoitusta, joutuu kuudentoista minuutin sisällä sotaan koko maailman kanssa?»
Yksityissihteeri, joka edelleen seisoi aivan hievahtamatta, vastasi jälleen myöntävästi.
»Ja lopuksi», sanoi suuri salapoliisi, »otaksun että se tapahtui keskellä päivää ja sellaisella paikalla kuin esim. Englannin Pankin sisäänkäytävän luona tai alahuoneen hallissa sekä lisäksi poliisin nenän alla?»
»Sitähän on aina ajateltava», sanoi yksityissihteeri, »kun on kysymyksessä salaperäinen tapahtuma.»
»Hyvä», sanoi suuri salapoliisi, »ottakaa tämä valepuku ja tämä ruskea tekoparta ja antakaa sitten kuulua, mitä asia koskee.»
Yksityissihteeri verhoutui siniseen, pitsireunaiseen dominoon ja kumartui sitten kuiskaamaan suuren salapoliisin korvaan:
»Württembergin prinssi on varastettu.»
Suuri salapoliisi ponnahti seisoalleen aivankuin altapäin potkaistuna.
Prinssi varastettu! Todennäköisesti joku Bourboneista! Euroopan jaloimman perheen jäsen varastettu. Siinä oli tosiaankin salaisuus, joka ansaitsi tulla hänen terävien aivojensa ratkaisemaksi.
Hänen ajatuskoneistonsa aloitti salamannopean työskentelynsä.
»Odottakaa!» sanoi hän. »Kuinka saitte asiasta tiedon?»
Yksityissihteeri ojensi hänelle sähkösanoman. Se oli Pariisin poliisipäälliköltä ja kuului seuraavasti: »Württembergin prinssi varastettu. Todennäköisesti lähetetty Lontooseen. Saatava takaisin ennen näyttelyn alkua. 1000 punnan palkinto.»
Vai niin! Prinssi oli siepattu juuri kun hänen esiintymisensä kansainvälisessä näyttelyssä piti olla käänteentekevä valtiollinen tapahtuma.
Suurelle salapoliisille ajatteleminen toimimista ja toimiminen ajattelemista.
»Pyytäkää sähköteitse Pariisista prinssin tuntomerkit.»
Yksityissihteeri poistui kumartaen.
Samassa kuului ovelta hiljaista raapimista
Vieras astui sisään. Hän eteni nelinkontan ryömien. Pöydänalusmatto, joka oli heitetty pään ja hartioiden yli, teki hänet täysin tuntemattomaksi.
Hän ryömi keskelle huonetta.
Sitten hän nousi seisomaan.
Taivaan jumala!
Hän oli Englannin pääministeri.
»Te!» sanoi salapoliisi
»Minä», sanoi pääministeri.
»Te olette tullut tänne Württembergin prinssin ryöstön johdosta.»
Pääministeri säpsähti.
»Kuinka te sen tiedätte?» sanoi hän.
Suuri salapoliisi hymyili selittämätöntä hymyään.
»Niin», sanoi pääministeri, »minä en tahdo salata mitään. Olen intresseerattu, syvästi intresseerattu asiasta. Jos te saatte selvän Württembergin prinssistä ja toimitatte hänet vahingoittumattomana Pariisiin, minä puolestani lisään 500 puntaa jo ennestään luvattuun palkintoon. Mutta kuulkaa», sanoi hän ennen poistumistaan erikoisen painokkaasti, »katsokaakin ettei mitenkään yritetä muuttaa prinssin ulkomuotoa tai typistää häntä peräpuolesta.»
Vai niin! Suuren salapoliisin päässä meni sekaisin. Vai niin, liuta lurjuksia oli siis lyöttäytynyt yhteen typistääkseen — mutta ei, eihän se toki voinut olla mahdollista.
Taas koputettiin ovelle.
Uusi vieras tuli huoneeseen. Hän kiemurteli sisään melkein mahallaan. Hän oli verhottu pitkään, purppuranpunaiseen kaapuun. Hän nousi pystyyn ja pisti päänsä esiin vaipan poimuista.
Taivaan jumala!
Hän oli Canterburyn arkkipiispa!
»Teidän korkea-arvoisuutenne!» huudahti hämmästynyt salapoliisi. — »Minä pyydän, älkää seisoko. Olkaa hyvä ja pankaa pitkäksenne tai istukaa, mutta älkää seisoko.»
Arkkipiispa otti hiipan päästään ja asetti sen väsyneen näköisenä tekopartatelineelle.
»Te olette täällä Württembergin prinssin asian johdosta.»
Arkkipiispa säpsähti ja teki ristinmerkin. Oliko tuo mies noita?
»Niin», sanoi hän, »paljon riippuu siitä, saadaanko hänet takaisin. Mutta minä olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni, että sisareni haluaa tavata teitä. Hän tulee tänne. Hän on ollut äärettömän varomaton, ja hänen kohtalonsa riippuu prinssistä. Toimittakaa prinssi takaisin Pariisiin, sillä muutoin pelkään sisareni joutuvan perikatoon.»
Arkkipiispa pani taas hiipan päähänsä, teki uuden ristinmerkin, kietoutui suureen kaapuunsa ja ryömi ulos nelinkontan sekä kehräten kuin kissa.
Suuren salapoliisin kasvot ilmaisivat syvintä myötätuntoa. Ne vetäytyivät ryppyihin ja silisivät taas — myötätunnosta. »Vai niin», mutisi hän, »arkkipiispan sisar, Dashleyn kreivitär». Niin perehtynyt kuin olikin ylhäisön elämään, suuri salapoliisi tunsi kumminkin että tämä oli tavallista sekavampi asia.
Taas koputettiin ovelle.
Ja sisään astui Dashleyn kreivitär. Hän oli kokonaan turkiksiin kietoutunut.
Hän oli Englannin kaunein nainen. Majesteetillisesti hän otti tuolin ja istui sille majesteetillisesti.
Hän otti jalokividiadeemin otsaltaan ja pani sen viereensä diadeemijalustalle, irroitti helminauhansa ja asetti sen helmiripustimeen.
»Te olette tullut», sanoi suuri salapoliisi, »Württembergin prinssin takia!»
»Se kirottu pikku penikka!» sanoi Dashleyn kreivitär inholla.
Vai niin! Yhä sekavampaa. Kaukana siitä että Dashleyn kreivitär olisi rakastanut prinssiä; päinvastoin hän kutsui tätä penikaksi.
»Luulisin hänen intresseeraavan teitä.»
»Intresseeraavan minua!» sanoi kreivitär. »Kyllä, tietenkin. Minähän olen kasvattanut hänet.»
»Te — olette —», läähätti suuri salapoliisi, ja hänen tavallisesti niin kylmäkiskoisille kasvoilleen nousi hehkuva puna.
»Minä olen kasvattanut hänet», sanoi kreivitär, »ja riskeerannut hänen takiaan 10,000 puntaa, joten ei ole ihmeteltävää, jos tahdonkin saada hänet takaisin Pariisiin. Kuulkaahan», sanoi hän, »jos ne ovat saaneet prinssin käsiinsä ja typistäneet häntä tai poistaneet merkit hänen selästään, niin hän voi yhtä hyvin jäädä kokonaan kadoksiin.»
Suuri salapoliisi hoiperteli takaperin ja nojasi seinää vasten. Vai niin! Kauniin naisen kylmäveriset sanat saivat hänen hengityksensä hetkiseksi salpautumaan. Nainen oli itse nuoren Bourbonin äiti, epäsäätyisessä avioliitossa Euroopan parhaimman suvun jäsenen kanssa, riskeerannut omaisuutensa kuningasmielisessä salaliitossa, ja kuitenkin hänellä oli niin vaistomaisen varma Euroopan politiikan tuntemus, että hän tiesi prinssin syntymämerkkien poistamisen riistävän häneltä Ranskan kansan myötätunnon.
Kreivitär otti jälleen diadeeminsa.
Ja sitten hän poistui.
Yksityissihteeri palasi.
»Minulla on kolme sähkösanomaa Pariisista», sanoi hän. »Ne kehittävät asiaa edelleen.»
Hän ojensi ensimäisen sähkösanoman.
Se kuului seuraavasti:
»Württembergin prinssillä on pitkähkö, kostea kuono, leveät silmät, hyvin pitkä ruumis ja lyhyet takajalat.»
Suuri salapoliisi näytti joutuvan ymmälle.
Hän luki toisen sähkösanoman:
»Württembergin prinssin tuntee helposti hänen syvä-äänisestä haukunnastaan.»
Ja sitten kolmas:
»Württembergin prinssin voi helposti tuntea selkärangan suuntaisesta valkoisesta karvajuovasta.»
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Salaisuus oli niin läpitunkematon, että se saattoi tehdä hulluksi.
Suuri salapoliisi puhui.
»Antakaa minulle domino», sanoi hän. »Näitä johtolankoja täytyy seurata», ja sitten hän vaikeni hetkiseksi antaakseen aivojensa eritellä ja koota yhteen ilmoitetut tuntomerkit — »nuori mies», mutisi hän, »tietenkin nuori — pitkä, kostea kuono, (haa, omiaan juomarille), selkärangan suuntainen valkoinen karvajuova (ensimäinen merkki hillittömien elintapojen seurauksista) — niin, niin», jatkoi hän, »näitä johtolankoja seuraten voin helposti löytää hänet.»
Suuri salapoliisi nousi seisomaan.
Hän kietoutui pitkään, mustaan viittaan ja varustautui valkoisella parralla ja sinisillä silmälaseilla.
Täysin tuntemattomaksi naamioituneena hän lähti ulos.
Hän aloitti tutkimuksensa.
Neljän päivän kuluessa hän kävi jokaisessa Lontoon kolkassa.
Hän pistäytyi kaikissa Cityn kapakoissa. Jokaisessa hän joi lasin rommia. Muutamissa hän esiintyi merimiehen valepuvussa. Toisiin hän meni sotilaana. Joihinkin hän tunkeutui pappina. Hänen naamioituksensa oli täydellinen. Kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota häneen, kun hän seisoi lasiaan tyhjentämässä.
Tutkimukset osoittautuivat tuloksettomiksi.
Kaksi nuorta miestä pidätettiin prinssiksi epäiltyinä; heidät päästettiin kuitenkin kohta vapaiksi.
Yhtäläisyys oli kumpaisessakin tapauksessa epätäydellinen.
Toisella oli tosin pitkä, kostea kuono, mutta ei karvajuovaa selässä.
Toisella taas oli karvoja selässä, mutta hän ei osannut haukkua.
Kumpikaan heistä ei ollut nuori Bourbon.
Suuri salapoliisi jatkoi tutkimuksiaan.
Ei mikään voinut hillitä häntä.
Pimeän tultua hän käväisi salaa pääministerin asunnossa. Hän tutki talon kellarista ullakkoon saakka. Hän mittasi kaikki ovet ja ikkunat. Hän merkitsi muistiin lattioiden pinta-alat. Hän tarkasteli katon rakennetta. Hän tutki huonekalut.
Mutta hän ei löytänyt mitään.
Yhtä salaisesti hän tunkeutui arkkipiispan palatsiin. Hän tutki sen kellarista ullakkoon. Kuoripojaksi pukeutuneena hän otti osaa jumalanpalvelukseen. Mutta hän ei löytänyt mitään.
Rohkeuttaan kadottamatta suuri salapoliisi hankki itselleen pääsyn kreivitär Dashleyn kotiin. Kamarineitsyeksi pukeutuneena hän pääsi kreivittären palvelukseen.
Vihdoinkin hän löysi johtolangan, jota seuraten saattoi ratkaista arvoituksen.
Kreivittären budoaarin seinällä riippui suuri kehystetty kuva.
Se oli valokuva.
Sen alle oli kirjoitettu:
Württembergin prinssi.
Valokuva esitti mäyräkoiraa.
Pitkä ruumis, leveät silmät, leikkaamaton häntä, lyhyet takajalat — kaikki sopi.
Sekunnin murto-osan kuluttua oli suuren salapoliisin salamannopea käsityskyky tunkeutunut salaisuuden ytimeen.
Prinssi oli koira!!!
Hän heitti suurimmalla kiireellä viitan kamarineitsyenpukunsa ylle ja ryntäsi kadulle. Hän pysähdytti ohikiitävän auton ja oli seuraavassa hetkessä kotonaan.
»Nyt minä sen keksin», huohotti hän hengästyksissään yksityissihteerilleen, »arvoitus on ratkaistu. Olen sommitellut yhteen eri yksityiskohdat. Pelkän analyysin avulla olen selvittänyt salaisuuden. Kuulkaahan — takajalat, karvaa selässä, kostea kuono, penikka — sanooko se teille mitään?»
»Ei mitään», sanoi yksityissihteeri, »on toivotonta yrittää arvata mitään.»
Suuri salapoliisi, joka jo oli toipunut mielenjärkytyksestään, hymyili hiukan.
»Se merkitsee aivan yksinkertaisesti tätä, rakas ystävä. Württembergin prinssi on koira, mäyräkoira. Dashleyn kreivitär on kasvattanut hänet, ja hän on 25,000 punnan arvoinen lukuunottamatta niitä 10,000 puntaa, jotka hänen piti voittaa Pariisin koiranäyttelyssä. Kummastuttaako teitä se että —»
Suuren salapoliisin puheen keskeytti samassa naisen kirkaisu.
»Taivaan jumala!»
Dashleyn kreivitär syöksyi huoneeseen kuin nuoli.
Hänen kasvonsa olivat vääristyneet.
Hänen jalokividiadeeminsa oli epäjärjestyksessä.
Hänen helmensä tippuivat permannolle.
Hän väänteli käsiään ja suorastaan ähki.
»Ne ovat leikanneet häneltä hännän», läähätti hän, »nyhtäneet pois kaikki karvat hänen selästään! Mitä minä nyt teen? Minun tuhoni on tullut!»
»Madame», sanoi suuri salapoliisi tyynenä kuin pronssikuva, »rauhoittukaa. Minä voin vielä pelastaa teidät.»
»Te!»
»Minä!»
»Kuinka niin?»
»Kuulkaahan. Selitys on tämä. Prinssin piti ottaa osaa Pariisin näyttelyyn?»
Kreivitär nyökkäsi.
»Te olette riskeerannut omaisuutenne hänen takiaan?»
Kreivitär nyökkäsi jälleen.
»Koira oli varastettu, tuotu Lontooseen, sen häntä oli leikattu ja tuntomerkit hävitetty.»
Hämmästyneenä suuren salapoliisin kyvystä tunkeutua niin tyynesti salaisuuden ytimeen kreivitär saattoi nytkin vastata ainoastaan nyökkäämällä.
»Oletteko te joutunut perikatoon?»
»Olen», läähätti hän ja lyyhistyi permannolle helmikasaan.
»Madame», sanoi suuri salapoliisi, »ei mitään ole menetetty.»
Hän ojentaikse täyteen pituuteensa. Hänen kasvonsa ilmaisivat talttumatonta tahdonvoimaa.
Olihan kysymys Englannin kunniasta ja Englannin kauneimman naisen omaisuudesta.
»Minä teen sen», mutisi hän.
»Nouskaa, armollinen rouva», jatkoi hän. »Älkää pelätkö. _Minä tulen esiintymään koirana._»
Samana iltana voitiin nähdä suuri salapoliisi Calais-laivan kannella. Hän oli kontallaan pitkän mustan loimen alla, ja hänen yksityissihteerinsä piti häntä kiinni vitjoista.
Hän haukkui iloisesti aaltoja ja nuoli yksityissihteerinsä kättä.
»Niin kaunis koira», sanoivat matkustajat.
Naamioitus oli pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka erehdyttävän täydellinen.
Suuri salapoliisi oli sivelty kumiliimalla ja sitten häneen oli kiinnitetty koiran karvat. Selän tuntomerkkejä oli erehdyttävän hyvin matkittu. Hänen automaattisella vaihteella varustettu häntänsä heilui sopusoinnussa jokaisen ajatuksen kanssa. Hänen syvät silmänsä olivat täynnä intelligenssiä.
Seuraavana päivänä hän otti osaa kansainvälisiin kilpailuihin mäyräkoirien osastossa.
Hän voitti kaikkien sydämet.
»_Quel beau chien!_» huudahti Ranskan kansa.
»Ach, was für ein Dog!» huudahtivat espanjalaiset.
Suuri salapoliisi sai ensimmäisen palkinnon!
Kreivittären omaisuus oli pelastettu.
Pahaksi onneksi oli suuri salapoliisi lyönyt laimin huolehtia koiraveron maksamisesta, jonka vuoksi koiravahdit ottivat kiinni ja ampuivat hänet. Mutta tämä ei tietenkään kuulu edelläolevaan kuvaukseen, joten se mainittakoon ainoastaan kuriositeettina.
KERTOMUS HENKIMAAILMAN ILMIÖISTÄ
Minä en voi odottaa että kukaan lukijoistani uskoisi kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa. Kun palautan sen tapahtumat mieleeni, uskon tuskin itsekään niihin. Ja kuitenkin on kertomukseni niin tavattoman kummallinen ja valaisee siinä määrin meidän ja toisen maailman asukkaiden välistä suhdetta sen oleelliselta luonteelta, että en katso olevani oikeutettu pidättämään sitä julkisuudesta.
Olin mennyt tapaamaan Annerly'tä hänen asuntoonsa. Oli lauantai, 31 p. lokakuuta. Muistan päivän niin tarkalleen, koska se oli palkanmaksupäivä ja minä olin saanut kuusi puntaa ja kymmenen shillingiä. Muistan summan niin tarkalleen, koska minä olin pannut rahat taskuuni, ja minä muistan senkin, kumpaanko taskuun ne olin pannut, koska minulla ei ollut lainkaan rahoja toisessa taskussa. Minä muistan täysin selvästi kaikki nämä yksityiskohdat.
Annerly ja minä istuimme hetkisen poltellen.
Mutta sitten hän yhtäkkiä kysyi:
»Uskotko sinä yliluonnollisiin asioihin?»
Minä säpsähdin ikäänkuin olisin saanut sähköiskun.
Sillä hetkellä kun Annerly alkoi puhua yliluonnollisista asioista, olin minä ajatellut jotakin aivan joutavaa. Se seikka, että hän alkoi puhua juuri sillä hetkellä, kun minä ajattelin jotakin muuta, oli mielestäni ainakin hyvin kummallinen yhteensattuma.
Ensi hetkessä saatoinkin vain tuijottaa häneen.
»Tarkoitan tätä», sanoi Annerly. »Uskotko vainajain fantasmeihin?»
»Fantasmeihin?» toistin minä.
»Niin, fantasmeihin, tai jos pidät toista sanaa parempana, fanogrammeihin, eli jos niin haluat, fanogrammaattisiin ilmestyksiin, eli yksinkertaisemmin sanoen, psykofantasmaalisiin ilmiöihin.»
Minä tarkastelin nyt Annerly'tä suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen. Hän näytti nyt olevan aikeissa ryhtyä kertomaan niistä tapahtumista ja kokemuksista, joista hän niinä parina kolmena kuukautena, joiden ajan olin hänet tuntenut, ei ollut katsonut voivansa puhua.
Minä ihmettelin itsekseni, etten koskaan aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi että miehen, jonka hiukset alkoivat harmaantua jo viidenkymmenenviiden vuoden iässä, oli täytynyt kokea jotakin kamalaa.
Heti senjälkeen Annerly taas puhui.
»Eilisiltana näin Q:n», sanoi hän.
»Varjelkoon!» huudahdin minä. Ei siksi että minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka Q. oli, mutta ruumiini läpi kulki kuvaamattoman kauhun väristys, kun vain ajattelinkin, että Annerly oli nähnyt Q:n. Omassa tyynessä ja arkipäiväisessä elämässäni ei koskaan ollut sattunut mitään sellaista.
»Niin», sanoi Annerly, »minä näin Q:n niin selvästi edessäni kuin hän olisi seisonut tässä. Mutta on ehkä parasta että kerron sinulle, kuinka ensin tulin tuntemaan Q:n, siten voit paremmin ymmärtää nykyisen tilanteen.»
Annerly istuutui nojatuoliin tulisijan toiselle puolen ja jatkoi:
»Tehdessäni tuttavuutta Q:n kanssa hän asui etelä-Englannissa lähellä erästä pientä kaupunkia, jota voin nimittää X:ksi, sekä oli kihloissa erään kauniin ja hyvinkasvatetun tytön kanssa, jota voin nimittää M:ksi.»
Annerly oli tuskin alkanut puhua, kun jo huomasin kuuntelevani äärimmäisellä jännityksellä. Minusta oli päivänselvää, ettei hänen kertomuksensa olisi jokapäiväistä laatua. Minä enemmän kuin epäilin etteivät, Q. ja M. olleet hänen onnettomien tuttaviensa oikeita nimiä, vaan itse asiassa kaksi kirjaimiston kirjainta, jotka hän oli valinnut melkeinpä sattuman kaupalla pitääkseen salassa ystäviensä henkilöllisyyden. Mietin vielä hänen menettelynsä terävänäköisyyttä, kun Annerly jatkoi:
»Kun Q. ja minä tutustuimme, oli hänellä lempikoira, jota minä, siltä varalta että se käy tarpeelliseksi, voin nimittää Z:ksi, ja joka seurasi häntä sisään ja ulos X:stä hänen ollessaan jokapäiväisellä kävelyllään.»
»Sisään ja ulos X:stä», toistin minä.
»Niin», sanoi Annerly, »sisään ja ulos.»
Hermoni olivat äärimmilleen jännittyneet. Että Z. seurasi Q:ta ulos X:stä, sen saatoin helposti käsittää, mutta että se ensin seurasi häntä sisään, se tuntui menevän yli käsityskykyni rajojen.
»No niin», sanoi Annerly, »Q:n ja miss M:n piti mennä naimisiin. Kaikki oli jo valmiina häitä varten. Niiden piti olla vuoden viimeisenä päivänä. Täsmälleen kuusi kuukautta ja neljä päivää ennen tuota määräpäivää (minä muistan päivän, koska tuo omituinen yhteensattuma teki väkevän vaikutuksen mieleeni) Q. tuli iltamyöhällä luokseni kovin kiihtyneessä mielentilassa. Hän oli, kuten sanoi, juuri nähnyt enteen kuolemastaan. Kun hän samana iltana oli miss M:n seurassa istunut tämän kodin verannalla, hän oli selvästi nähnyt koiransa R:n projektion kiitävän ohitse tietä pitkin.»
»Maltahan hiukan», sanoin minä. »Etkö sinä sanonut että koiran nimi oli Z.?»
Annerly rypisti hiukan silmäkulmiaan.
»Niin, juuri niin», vastasi hän. »Z. tai oikeammin ZR., koska Q:lla oli tapana ehkäpä kiintymyssyistä nimittää sitä sekä R:ksi että Z:ksi. No niin, koiran projektio eli fanogrammi kulki heidän edessään niin selvänä, että miss M. vannoi olleensa valmis uskomaan että se oli koira itse. Fantasmi pysähtyi hetkiseksi talon edustalle ja heilutti häntäänsä. Sitten se jatkoi matkaansa ja katosi pian senjälkeen erään kivimuurin nurkalla aivankuin tiilet olisivat sen nielleet. Asian teki vieläkin salaperäisemmäksi se että miss M:n äiti, jonka toinen silmä oli sokea, oli nähnyt koiran ainoastaan osittain.»
Annerly vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi:
»Tämä omituinen näky oli, kuten Q. — epäilemättä aivan oikein — selitti sen, tarkoitettu enteeksi hänen omasta lähestyvästä kuolemastaan. Tein parhaani karkoittaakseni hänen mielestään tämän tunteen, mutta se oli mahdotonta; samassa hän puristi kättäni ja lähti varmasti vakuutettuna siitä ettei eläisi huomispäivään.»
»Taivaan jumala!» huudahdin minä, »ja niin hän kuoli yöllä?»
»Ei, sitä hän ei tehnyt», sanoi Annerly rauhallisesti, »ja se siinä juuri onkin selittämätöntä.»
»Kerro lisää», sanoin.
»Seuraavana aamuna hän nousi ylös kuten tavallisesti, pukeutui tavalliseen huolelliseen tapaansa, unohtamatta ainoatakaan vaatekappaletta, ja meni konttoriinsa tavalliseen aikaan. Hän kertoi minulle jälkeenpäin, että hän muisti kaikki nämä yksityiskohdat niin tarkalleen ja selvästi senvuoksi, että hän oli mennyt konttoriinsa tavallista tietä, sensijaan että olisi poikennut johonkin toiseen suuntaan.»
»Odotahan hiukan», sanoin minä. »Tapahtuiko juuri sinä päivänä mitään tavatonta?»
»Minä arvasin että sinä kysyisit sitä», sanoi Annerly, »mutta mikäli minä voin muistaa, ei tapahtunut yhtään mitään. Q. palasi työstään ja söi päivällisensä täsmälleen samoin kuin tavallisestikin, ja kun hän hiukan myöhemmin meni nukkumaan, hän valitti eräänlaista raukeuden ja uneliaisuuden tunnetta, mutta ei mitään sen enempää. Hänen äitipuolensa, jonka luona hän asui, sanoi jälkeenpäin, että hän oli yöllä hyvin selvään kuullut Q:n kuorsauksen».
»Ja kuoliko hän sinä yönä?» kysyin sielunjännityksestä voipuneena.
»Ei», sanoi Annerly, »sitä hän ei tehnyt. Hän nousi seuraavana aamuna suunnilleen samassa mielentilassa kuin ennenkin, lukuunottamatta sitä että uneliaisuuden tunne oli kadonnut ja kuorsaus lakannut kuulumasta.»
Annerly vaikeni jälleen. Niin innokas kuin olinkin kuulemaan jatkoa hänen outoon kertomukseensa, en kuitenkaan tahtonut tehdä hänelle kysymyksiä. Se seikka että tuttavuutemme oli näihin saakka ollut vain pintapuolista laatua ja että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän pyysi minua käymään asunnossaan, esti minua käyttämästä kovin tuttavallista sävyä.
»No niin», jatkoi hän, »Q. meni kaikkina seuraavina päivinä aivan säännöllisesti konttoriinsa. Mikäli minä käsitän ei mikään hänen ympäristössään enempää kuin hänen käytöksessäänkään ennustanut onnettomuuden vaanivan hänen päänsä päällä. Hän tapasi säännöllisesti miss M:n, ja heidän hääpäiväkseen määrätty päivä lähestyi lähestymistään.»
»Lähestyi lähestymistään?» kummastelin.
»Niin», sanoi Annerly, »lähestyi lähestymistään. Häiden edellä näin häntä vain harvoin. Mutta kahta viikkoa ennen tuota tapahtumaa kohtasin Q:n eräänä päivänä kadulla. Ensin hän näytti aikovan pysähtyä, mutta sitten hän nosti hattuaan, hymyili ja meni edelleen.»
»Hetkinen vain», sanoin. »Sallithan minun tehdä kysymyksen, joka minusta tuntuu varsin tähdelliseltä — menikö hän ensin edelleen, hymyili senjälkeen ja nosti sitten hattuaan, vai hymyilikö hän hatun ollessa vielä päässä, nosti sitten sitä ja meni edelleen?»
»Kysymyksesi on täysin paikallaan», sanoi Annerly, »vaikka minä luulenkin että voin täydellä varmuudella sanoa, että hän ensin hymyili, sitten lakkasi hymyilemästä, senjälkeen nosti hattuaan ja lopuksi meni edelleen.»
»Tärkeintä kuitenkin on», jatkoi hän, »että määrättynä hääpäivänä vihittiin Q. ja miss M. asiaankuuluvalla tavalla.»
»Mahdotonta!» läähätin minä; »asiaankuuluvalla tavalla vihittiin — molemmat?»
»Niin», sanoi Annerly, »molemmat aivan yht'aikaa. Häiden jälkeen lähtivät mr ja mrs Q. —»
»Mr ja mrs Q.?» toistin minä kummastellen.
»Niin», vastasi hän, »mr ja mrs Q? — sillä vihkimisen jälkeen otti miss M. nimen Q. — lähtivät Englannista ja matkustivat Austraaliaan, jonne heidän piti asettua asumaan.»
»Maltahan taas», sanoin, »jotta saisin kaiken oikein selväksi itselleni — kun he matkustivat Austraaliaan asettuakseen sinne asumaan, oliko heillä silloin aikomuksena oleskella siellä?»
»Kyllä», sanoi Annerly, »se oli ainakin yleinen käsitys. Saatoin itse heitä laivalle ja puristin Q:n kättä hyvästiksi, seisoen samalla aivan lähellä häntä.»
»No niin», sanoin minä, »ja sittenkuin nuo molemmat Q:t — ymmärtääkseni olisi heitä voinut nimittää melkein siten — olivat matkustaneet Austraaliaan — oletko sinä sitten kuullut mitään heistä?»
»Se», vastasi Annerly, »on asia, johon liittyy jotakin kummallista niinkuin muihinkin kokemuksiini. Nyt on kulunut neljä vuotta siitä, kun Q. ja hänen vaimonsa matkustivat Austraaliaan. Aluksi sain säännöllisesti tietoja häneltä, kaksi kirjettä kuussa. Myöhemmin sain vain yhden kirjeen joka toinen kuukausi, vielä myöhemmin kaksi kirjettä vuodessa ja lopulta yhden kirjeen vuodessa. Ja sitten en kuullut mitään Q:sta puoleentoista vuoteen, aina eilisiltaan saakka.»
Nyt oli jännitykseni nyt saavuttanut huippukohtansa.
»Eilisiltana», sanoi Annerly hyvin rauhallisesti, »näyttäytyi Q. tässä huoneessa, tai oikeammin hänen fantasminsa eli psyykillinen ilmestys hänestä. Hän näytti olevan pahassa pulassa, teki eleitä, joita minä en voinut ymmärtää, sekä käänsi housuntaskunsa nurin. Aivoni menivät sekaisin, niin että en osannut tehdä kysymystä, ja minä koetin turhaan arvata hänen tarkoitustaan. Samassa fantasmi otti pöydältä lyijykynän ja kirjoitti sanat: 'Kaksi puntaa kullassa huomisiltana, tärkeää'.»
Annerly vaikeni taaskin. Minä istuin syviin ajatuksiin vaipuneena. »Miten sinä selität sen ajatuksen, jota Q:n fanogrammi oli tahtonut ilmaista?»
»Minä luulen», ilmoitti hän, »että se merkitsee tätä. Q., joka tietenkin on kuollut, tahtoi selvittää sitä seikkaa — tarkoitti niin sanoakseni deatomiseerata sitä ajatusta, että hän oli demonetiseerattu ja tarvitsi illalla kaksi puntaa kullassa.»
»Ja miten», kysyin minä hämmästyneenä Annerlyn vaistomaisesta kyvystä tunkeutua psyykillisen maailman salaisuuksiin, »miten sinä aiot toimittaa ne hänelle?»
»Minä aion», selitti hän, »tehdä rohkean kokeen, joka onnistuessaan saattaa meidät välittömään yhteyteen henkimaailman kanssa. Olen suunnitellut kahden kultapunnan jättämistä yöksi pöydälle. Jos ne aamuvarhaisella ovat kadonneet, silloin tiedän että Q:n on onnistunut deastralisoitua ja ottaa rahat. Kysymys on nyt vain siitä, onko sinulla sattumalta kahta kultapuntaa mukanasi. Itselläni on pahaksi onneksi vain hiukan pientä rahaa.»
Tämä oli erikoisen suotuisa sattuma, omituinen yhteensattuma, joka näytti muodostavan uuden renkaan tapahtumien ketjussa. Sattumalta minulla oli mukanani ne kuusi kultapuntaa, jotka olin nostanut viikkopalkkanani.
»Onneksi», sanoin, »on minulla tilaisuus järjestää asia. Minulla on sattumalta mukanani rahoja.» Ja niin otin taskustani kaksi kultapuntaa.
Annerly oli mielissään hyvästä onnestamme. Valmistuksemme koetta varten olivat pian tehdyt.
Pöydän sijoitimme keskelle huonetta sillä tavoin ettei ollut minkäänlaista vaaraa törmätä mitään esinettä vastaan. Tuolit siirsimme aivan seinävierelle ja sillä tavoin että kaksi niistä otti aina saman tilan kuin kaksi muuta tuolia; tauluihin ja muihin koristuksiin emme ensinkään kajonneet. Varoimme irroittamasta osia seinäpapereista tai rikkomasta joitakin ikkunanruutuja. Kun kaikki oli valmista, pantiin molemmat kultarahat vieretysten pöydälle sillä tavoin että rahojen takapuoli tuli pöytää vasten. Sitten sammutimme valon. Sanoin Annerly'lle »hyvää yötä» ja hapuilin pimeässä ulos, samalla kuin suoneni tykyttivät kuumeisesti kiihtyneen mielialani takia.
Lukijan pitäisi voida kuvitella mielessään, millä jännityksellä odotin tietoa kokeen tuloksista. Sain tuskin nukutuksi levottomuudeltani. Tietenkin olin mahdollisimman suuressa määrässä vakuutettu valmistustemme täydellisyydestä, mutta en voinut kuitenkaan karkoittaa mielestäni pahoja aavistuksia siitä, että koe ehkä epäonnistuisi, koska oma henkinen tempperementtini ja luonteeni eivät kenties joka suhteessa olleet sellaisia kuin tällaisen kokeen onnistuminen edellytti.
Levottomuuteni oli kuitenkin vallan aiheetonta. Tulos osoitti että minun sieluni oli medio eli, jos tämä sana on parempi, ensimmäisen asteen transparenssi psyykillistä tutkimusta varten.
Annerly tuli aamulla juoksujalkaa, ihastuksesta säteilevin kasvoin asuntooni.
»Ihanaa, ihanaa!» Hän melkein kirkui. »Me olemme onnistuneet! Kultaraha on kadonnut! Olemme välittömässä monetäärisessä yhteydessä Q:n kanssa.»
Minun ei tarvinne pysähtyä kuvailemaan autuuden väristystä, joka minut valtasi. Koko päivän ja vielä seuraavankin päivän oli minulla joka hetki tunne siitä että minä olin yhteydessä Q:n kanssa.
Ainoa toivoni oli, että saisimme pian tilaisuuden päästä uudelleen henkimaailman yhteyteen.
Toiveeni täyttyi seuraavana iltana. Iltamyöhäisellä Annerly soitti minulle.
»Tule heti tänne», sanoi hän. »Q:n fanogrammi on yhteydessä kanssamme.»
Lähdin heti liikkeelle ja perille tulin melkein hengettömänä. »Q. on taas ollut täällä», sanoi Annerly, »ja näyttäytynyt samassa onnettomassa tilassa kuin aikaisemminkin. Hänen projektionsa seisoi huoneessa ja kirjoitti yhtä mittaa sormellaan pöytään. Saatoin erottaa vain sanan »kultapunta», mutta ei mitään enempää.»
»Luuletko», sanoin minä, »että Q. jostakin syystä, jota me emme tunne, toivoo meidän vieläkin jättävän kaksi kultapuntaa hänen laskuunsa?»
»Totta tosiaan!» sanoi Annerly innostuneesti, »minä tosiaankin luulen että sinä arvasit oikein. Voimmehan joka tapauksessa koettaa. Eihän voi käydä ainakaan pahemmin kuin että epäonnistumme.»
Tänä iltana panimme taas pöydälle kaksi minun kultarahaani ja järjestimme huonekalut yhtä huolellisesti kuin edelliselläkin kerralla.
Vaikka vieläkin hiukan epäilin omaa soveltuvaisuuttani työhön, johon olin nyt syventynyt, koetin kuitenkin pitää mieleni niin rauhallisena, ettei se aiheuttaisi mitään astraalisia häiriöitä. Kokeemme onnistui täydellisesti. Molemmat rahat olivat poissa seuraavana aamuna.
Me jatkoimme kokeilujamme samaan suuntaan lähes kahden kuukauden ajan. Joskus pani Annerly, kuten hän itse kertoi, rahaa, usein huomattavia summiakin, pöydälleen fantasmia varten, joka ei milloinkaan lyönyt laimin ottaa niitä haltuunsa yön kuluessa. Mutta koska Annerly on varsin kunniantuntoinen mies, hän ei milloinkaan suorittanut näitä kokeita omin päinsä, ennenkuin vasta sitten kun oli osoittautunut mahdottomaksi tavata minua ajoissa.
Toisinaan hän saattoi ilmoittaa minulle puhelimella lyhyesti: »Q. on täällä» tai lähettää sähkösanoman tai kirjelapun, jossa oli sanat: »Q. tarvitsee rahoja; ota mukaasi niin paljon kuin sinulla on, ei enempää.»
Minä puolestani olin halukas esittämään kokeemme avoimesti yleisön edessä tai kiinnittämään Psyykillisen seuran ja muiden samantapaisten yhdistysten huomiota siihen yhteyteen, jonka me niin rohkeasti olimme saaneet aikaan aistimailmaan ja psyko-astrisen eli pseudo-eteerisen maailman välille. Olin varma siitä että ainoastaan meidän oli onnistunut siirtää rahaa suoraan ja välittömästi maailmasta toiseen. Muiden oli tosin onnistunut tehdä se medion välityksellä tai tilaamalla jonkun salatieteellisen aikakauskirjan, mutta me olimme saaneet sen aikaan niin yksinkertaisella tavalla, että olin innostunut julkaisemaan kokeemme, koska siten saatoin tehdä muille palveluksen.
Annerly vastusti kuitenkin jyrkästi ehdotustani, koska hän pelkäsi Q:n ja meidän välisen suhteen voivan rikkoutua.
Noin kolme viikkoa ensimäisen inter-astraalisen psyko-monetäärisen kokeemme jälkeen jouduin kokemaan jotakin niin salaperäistä, että en vieläkään voi voittaa hämmästystäni.
Annerly oli eräänä iltapäivänä tullut minua tapaamaan. Hän näytti hermostuneelta ja huolien painamalta.
»Olen aivan vastikään saanut Q:lta psyykillisen ilmoituksen», sanoi hän vastaukseksi kysymykseeni, »jonka tarkoitusta saatan tuskin selittää. Mikäli ymmärrän on Q. aikonut kiinnittää muidenkin fantasmien huomiota työhön, jonka me olemme panneet alulle. Hän ehdottaa että hän omalla puolellaan suurta kuilua muodostaa yhdistyksen, joka tulee työskentelemään vuorovaikutuksessa meidän kanssamme rahan siirtämiseksi suuremmassa mittakaavassa maailmasta toiseen.»
Lukijan pitäisi olla helppo kuvitella mielessään, että silmäni loistivat ihastuksesta niiden suurisuuntaisten näköalojen edessä, jotka nyt meille avautuivat.
»Q. toivoo että me keräämme niin paljon pääomaa kuin voimme ja toimitamme sen hänelle, jotta hänelle käy mahdolliseksi järjestää yhdistys fanogrammien — eli kenties tässä tapauksessa on parempi sanoa fantoidien — keskuudessa.»
En ollut edes ehtinyt käsittää Annerlyn tarkoitusta, kun innostuksen tuli jo paloi mielessäni.
Me päätimme jo samana iltana tehdä tuon suuren kokeen.
Oma maallinen omaisuuteni ei pahaksi onneksi noussut suureenkaan summaan. Minulla oli kuitenkin noin 500 puntaa pankkiosakkeina, jotka olin perinyt isävainajaltani ja jotka luonnollisesti voin muuttaa rahaksi muutamassa tunnissa. Pelkäsin kuitenkin että rahoja kenties oli liian vähän, jotta ne voisivat valmistaa Q:lle tilaisuuden yhdistyksen perustamiseen fantoiditoveriensa parissa.
Vein rahamäärän seteleinä ja kultana Annerlyn asuntoon, jossa se asetettiin pöydälle. Annerly saattoi vielä kaikeksi onneksi lisätä omasta puolestaan suuremman summan, jota hän ei kuitenkaan tahtonut panna minun rahojeni viereen, jotta meidän monetääristen henkilöllisyyksiemme välillä vallitseva konjunktio ei pääsisi dematerialisoimaan astraalista ilmiötä.
Tällä kertaa teimme valmistuksemme aivan poikkeuksellisen huolellisesti, Annerly tyynesti ja maltillisesti, mutta minä sitävastoin — se minun täytyy tunnustaa — epäonnistumisen pelosta äärimmäisen hermostuneena. Riisuimme kengät jaloistamme ja kävelimme sukkasillamme, emmekä ainoastaan asettaneet huonekaluja samaan järjestykseen kuin edellisilläkin kerroilla, vaan myöskin — Annerlyn ehdotuksesta — käänsimme hiilikauhan ylösalaisin ja peitimme paperikorin märällä pyyhinliinalla.
Kun kaikki oli valmista, puristin Annerlyn kättä ja lähdin ulos pimeään yöhön.
Seuraavana aamuna odottelin turhaan. Kello tuli yhdeksän, kymmenen ja lopulta yksitoista, eikä vielä kuulunut häneltä sanaakaan. Kuumeenomainen levottomuuteni ajoi minut hänen asunnolleen.
Ajatelkaa siis äärimmäistä hämmästystäni, kun huomasin Annerlyn kadonneen. Hän oli aivankuin pyyhkäisty pois maan pinnalta. Mikä kohtalokas erehdys meidän valmistuksissamme, minkä välttämättömän psyykillisen varovaisuustoimenpiteen laiminlyöminen oli aiheuttanut hänen kohtalonsa, sitä en osaa sanoa. Mutta oli kuitenkin liiankin ilmeistä, että astraalimaailma oli niellyt Annerlyn samalla kertaa kuin rahatkin, joiden siirtämisen vuoksi hän oli pannut alttiiksi maallisen elämänsä.
Todistuksia hänen katoamisestaan ei ollut vaikeaa saada. Niin pian kuin uskalsin tein äärimmäistä varovaisuutta noudattaen muutamia tutkimuksia. Se tosiasia, että hän oli vielä velkaa neljän kuukauden vuokran asunnostaan ja ettei hänellä ollut edes aikaa maksaa lähiseudun ammattimiesten pikkulaskuja, osoitti että hän oli joutunut silmänräpäyksessä devisualisoiduksi.
Kova pelko siitä, että minut olisi kenties voitu saattaa edesvastuuseen hänen kuolemastaan, pidätti minua päästämästä asiaa julkisuuteen.
Tähän päivään asti en ollut tehnyt itselleni selväksi, mihin vaaraan hän antautui meidän häikäilemättömästi pyrkiessämme yhteyteen henkimaailman kanssa. Annerly kaatui psyykillisen tutkimuksen suuren asian uhrina, ja selonteko kokeistamme tulee ennakkoluuloista huolimatta olemaan todistuksena tämän tieteen totuudesta.
GUIDO ULJASRINTA GENTISTÄ — ROMAANI RITARIAJALTA
Elettiin ritariajan alussa. Ritarilaitos oli vielä niin sanoaksemme kapaloissaan.
Mailleen painuva aurinko oli jo ehtinyt itään; aika ajoin se nousi ja taas laski, mutta ylimalkaan se painui yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti, valaisten kirkkaasti kuolevilla säteillään synkän ja uhkaavan Buggensbergin linnan torneja.
Isolde Surumielinen seisoi erään sakaraharjaisen tornin huipulla. Hän kurkoitti käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen kasvonsa, jotka olivat suunnatut ylöspäin ja näyttivät keskustelevan taivaan kanssa, olivat kaipauksen tuskasta vääristyneet.
Ja hän mutisi: »Guido!» — ja tuon tuostakin viilsi syvä huokaus hänen rintaansa.
Keijukaismaisena ja eteerisenä kauneudessaan hän näytti tuskin hengittävän.
Ja itse asiassa hän tuskin hengittikään.
Hän oli notkea kuin pajunvitsa, hento ja suloinen kuin meridiaani. Hänen ruumiinsa näytti melkein liian hauraalta voidakseen liikkua, ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin hienosti ja arasti muovaillut, että etäisinkin ajatus älyn toiminnasta oli mahdoton.
Hän oli vyötetty tummansiniseen liehuvaan hameeseen, jota hopeinen solki piti koossa, ja etupuolella hänellä oli rintalappu pitseistä. Päässä hänellä oli kynttilänsammuttimen muotoinen sokeritoppahattu, joka kiipesi taakse-ylöspäin 45 asteen kulmassa.
»Guido», mutisi hän, »Guido!»
Ja tuon tuostakin hän väänteli käsiään kuin järkeä vailla ja mutisi: »Hän ei tule!»
Aurinko laski ja yö tuli sekä peitti huntuunsa synkän ja uhkaavan Buggensbergin linnan ja sen jalkojen juurella sijaitsevan ikivanhan Gentin kaupungin. Silloin alkoivat linnan ikkunat loistaa kuin tulessa, sillä oli joulun aika ja suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja. Buggensbergin rajakreivi vietti näet tänä iltana suuria vieraspitoja tyttärensä Isolden ja Tancred Valttiässän kihlauksen kunniaksi.
Näihin pitoihin hän oli kutsunut kaikki vasallinsa — Hubert Käheän, Edvard Pihtihännän, Rollo Rommipullon ja monet muut.
Sillävälin seisoi ylpeä neito Isolde torninkatolla ja ikävöi Guidoa, joka yhä viipyi poissa.
Guidon ja Isolden rakkaus oli sitä puhdasta ja melkein jumalaista laatua, jonka ainoastaan keskiaika tunsi.
He eivät olleet koskaan nähneet toisiaan. Guido ei ollut koskaan nähnyt Isoldea eikä Isolde koskaan Guidoa. He eivät olleet koskaan kuulleet toistensa puhuvan. He eivät olleet koskaan olleet yhdessä. He eivät tunteneet toisiaan.
Kuitenkin he rakastivat toisiaan.
Heidän rakkautensa oli äkkiä ja romanttisesti puhjennut täyteen kukkaansa, ja siihen kutoutui koko se mystillisen hurmaava ihanuus, joka on rakkauden korkein autuus.
Vuosikausia sitten oli Guido nähnyt Isolde Surumielisen nimen maalattuna eräälle lankulle.
Hän oli käynyt aivan kalmankalpeaksi, mennyt tainnoksiin sekä heti senjälkeen lähtenyt matkalle Jerusalemiin.
Aivan samana päivänä oli Isolde erästä Gentin katua kulkiessaan nähnyt Guidon panssaripaidan riippuvan pyykkinuoralla.
Hän oli pikemmin kuolleena kuin elävänä kaatunut kamarineitojensa käsivarsille.
Siitä päivästä lähtien he olivat rakastaneet toisiaan.
Isoldella oli tapana anivarhain aamulla lähteä linnasta Guidon nimi huulillaan. Hän mainitsi sen puille. Hän kuiskasi sitä kukille. Hän viserteli sitä linnuille. Monet niistä osasivat sen ulkoa. Hän ratsasti usein tasa-astujallaan rantaa pitkin ja huusi sitä aalloille. Toisinaan hän uskoi tuon kalliin nimen ruohoille tai halkosylykselle tai kivihiilitonnille.
Vaikka Guido ja Isolde eivät olleetkaan nähneet toisiaan, he kuitenkin jumaloivat toistensa ulkomuotoa. Panssaripaitansa alla säilytti Guido norsunluuhun leikattua miniatyyrikuvaa Isoldesta. Hän oli löytänyt sen linnanvuoren juurelta linnan ja Gentin vanhan kaupungin väliltä.
Mistä hän tiesi että kuva esitti Isoldea?
Eihän hänen toki tarvinnut kysyä sitä.
Hänen sydämensä oli puhunut.
Rakkauden silmä ei erehdy.
Ja Isolde? Hän talletti rintalappunsa alla Guido Uljasrinnan pienoiskuvaa. Hän oli ostanut sen kiertävältä kauppasaksalta, jonka varastosta hän oli sen löytänyt, ja maksanut sen helmillä. Mistä hän oli tietänyt, että se oli hänen kuvansa? Siitä että kuvan alle oli loistavin värein maalattu vaakuna. Tämä vaakunamerkki oli ensin saattanut hänen sydämensä vapisemaan. Nukkuipa hän tahi valvoi, alinomaa hän näki sen: leijona säädyllisessä asennossa punaisella pohjalla ja koira säädyttömässä asennossa tattarivainiolla.
Ja jos Isolden rakkaus Guidoon paloi niin puhtaasti, paloi Guidonkin rakkaus Isoldeen puhtain liekein.
Mutta tuskin oli rakkaus hankkiutunut matkalle Guidon sydämeen, kun hän jo päätti suorittaa jonkun urotyön, jonkun loistavan teon, joka tekisi hänet arvolliseksi kosimaan Isoldea.
Hän vannoi itselleen pyhän valan, ettei hän tule kuluttamaan mitään, ruokaa lukuunottamatta, eikä juomaan mitään, lukuunottamatta nestemäisiä aineita, kunnes hän oli suorittanut urotyönsä.
Siinä tarkoituksessa hän oli hetkeäkään viivyttelemättä matkustanut Jerusalemiin surmatakseen Isolden laskuun saraseenin. Hän surmasi saraseenin, oikein suuren ja pyylevän saraseenin. Saman valan takia hän matkusti aina Pannonian rajalle asti, tahtoen Isolden laskuun tappaa turkkilaisen. Pannoniasta hän lähti suoraan Skotlannin ylämaihin ja nutisti Isolden laskuun erään kaledonialaisen.
Joka kuukausi suoritti Guido jonkun uuden urotyön Isolden laskuun.
Ja sillä aikaa Isolde odotti.
Ei siksi että olisi ollut puutetta kosijoista. Isolde Surumielisellä oli koko joukko kosijoita, jotka olivat valmiita täyttämään hänen pienimmänkin käskynsä.
Sotaisia urotöitä suoritettiin päivittäin hänen laskuunsa. Voittaakseen hänen rakkautensa kosijat olivat valmiita vihkiytymään kuolemaan. Hänen tähtensä oli Otto Saukonsilmä hypännyt mereen. Conrad Kokospähkinä oli heittäytynyt linnan korkeimmasta tornista pää edellä alas liejuun. Hugo Toivoton oli hirttäytynyt suolivyöstään saksanpähkinäpuuhun ja ehkäissyt kaikki pelastamisyritykset. Hänen tähtensä oli Siegfried Tunteellinen niellyt annoksen rikkihappoa.
Mutta Isolde Surumielinen pysyi tunteettomana kaikelle sille palvonnalle, jota tällä tavoin osoitettiin hänelle.
Turhaan oli hänen äitipuolensa, Agatha Pystyluinen, koettanut pakoittaa häntä menemään naimisiin. Turhaan oli hänen isänsä, Buggensbergin rajakreivi, käskenyt häntä tekemään valintansa eri kosijain välillä.
Hänen sydämensä pysyi järkähtämättömän uskollisena Guido Uljasrinnalle.
Aika ajoin lähettivät rakastavaiset toisilleen rakkaudenmerkkejä. Jerusalemista oli Guido lähettänyt kepin, johon oli leikattu uurre, tahtoen siten antaa todistuksen rakkautensa järkähtämättömyydestä. Pannoniasta hän lähetti lankunpätkän ja Venetsiasta kahden jalan pituisen hirren. Isolde piti näitä esineitä öisin pieluksensa alla.
Vuosikautisten vaellusten jälkeen Guido päätti kruunata rakkautensa suorittamalla viimeisen urotyön Isolden tähden.
Hän aikoi palata Gentiin, yön aikaan kiivetä ylös linnavuorelle sekä osoittaa rakkautensa Isoldelle surmaamalla hänen isänsä, heittämällä hänen äitipuolensa tornista alas, polttamalla linnan sekä viemällä Isolden pois sieltä.
Tätä suunnitelmaansa hän nyt riensi panemaan täytäntöön. Hän oli lähtenyt matkalle Gentiin viidenkymmenen uskollisen kumppanin seurassa, joita johtivat Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä. Yön suojassa he olivat päässeet linnavuoren juurelle ja ryömivät nyt pitkässä rivissä nelinkontan linnanportille johtavaa spiraalinmuotoista tietä pitkin. Kello kuuteen mennessä he olivat ehtineet suorittaa yhden kierroksen, kello seitsemän toisen kierroksen, ja kun juomingit suuressa linnansalissa olivat saavuttaneet huippukohtansa, he olivat taivaltaneet neljännen kierroksen.
Guido Uljasrinta kulki itse etummaisena. Hänen panssaripaitansa peitti kirjava puku ja kädessään hänellä oli torvi.
Suunnitelman mukaan hänen piti valepukuisena tunkeutua linnaan takaportista, varastaa viekkaudella rajakreiviltä suuren portin avain ja sitten puhaltaa torveensa hyökkäyksen merkiksi. Voi, ei ollut yhtään aikaa hukattavana, sillä juuri tänä jouluna ja juuri tänä iltana oli rajakreivi Isolden vastahakoisuuteen väsyneenä päättänyt lahjoittaa hänen kätensä Tancred Valttiässälle.
Suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja. Mahtava rajakreivi, joka istui ylinnä pöydän päässä, tyhjensi viinipullon toisensa jälkeen ja joi kelpo kulauksin maljan toisensa perästä Tancred Valttiässän onneksi, joka täysissä asevaruksissa, sulkatöyhtöinen kypäri päässään, istui hänen vieressään.
Rajakreivin ilo oli suuri, sillä aivan hänen vieressään oli lattialla kyykyllään uusi ilveilijä, jonka porttivahti oli vastikään laskenut sisään takaportista, ja hänen ilvehtimisensä uutuuden viehätys saattoi rajakreivin muhkean vatsan kerran ja toisenkin hyllymään.
»Jumalan kuolema!» jyrisi hänen äänensä. »Tämä juttu on yhtä harvinainen kuin uusikin — 'ja silloin sanoi kuorma-ajuri pyhiinvaeltajalle, että koska hän oli luvannut viedä hänet siihen kaupunkiin, niin hän myöskin teki sen, vaikkapa se sitten tapahtuisi vasta pikkutunneilla' — kautta Pyhän Pancratiuksen! Mistä tuo mies on kuullut niin tuoreen jutun? — kerro se vielä kerran; ehkä se sitten jää mieleen» — ja mahtava ylimys vaipui taas tuolilleen kouristuksenomaisen naurunpuuskan valtaamana.
Samassa Guido — sillä valepukuinen ilveilijä ei ollut kukaan muu kuin hän — ryntäsi esiin ja tempasi rajakreivin vyöltä suuren portinavaimen, joka riippui sillä kohdalla, missä hänen vyötäröittensä olisi pitänyt olla.
Sitten hän heitti yltään ilveilijänpuvun ja päästään ilvelijänhiipan, ojensihe täyteen pituuteensa ja seisoi hämmästyneen seuran edessä panssaripukuisena.
Toisessa kädessään hän heilutti ristiretkeilijäin kaksipäistä sotanuijaa ja toisessa torvea.
Vieraat kavahtivat pystyyn käsi miekankahvassa.
»Guido Uljasrinta!» huudahtivat he.
»Seis», sanoi Guido, »te olette minun vallassani!» Sitten hän nosti torven huulilleen, veti syvään henkeään ja puhalsi kaikin voimin.
Ei kuulunut mitään ääntä.
Torvesta ei lähtenyt mitään ääntä.
»Ottakaa hänet kiinni!» ärjyi rajakreivi.
»Seis!» sanoi Guido. »Minä vetoan ritarilakeihin. Olen täällä noutamassa Isolde-neitoa, jonka rajakreivi on kihlannut Tancredille. Minä haastan Tancredin kaksintaisteluun, mies miestä vastaan.»
Kuului suosion sorinaa ehdotuksen hyväksymisen merkkinä.
Nyt alkoi kauhea taistelu.
Ensin nosti Guido nuijansa molemmin käsin korkealle ilmaan ja antoi sen sitten pudota äärettömällä voimalla Tancredin kypäröityyn päähän. Guido sai sitten seisoa alallaan, ja Tancred nosti nuijansa ilmaan ja antoi sen pudota Guidon päähän. Sitten Tancred seisoi hievahtamatta selin Guidoon, ja tämä heilautti nuijaansa sivulle ja antoi hänelle hirveän iskun selkään. Tancred vastasi samalla mitalla. Sitten Tancred laskeutui kontalleen, ja Guido antoi nuijan jysähtää hänen selkäänsä. Se oli yhtämittaista kilpailua taitavuudessa ja ripeydessä. Ratkaisu näytti tuokion epävarmalta. Mutta sitten alkoi Tancredin asevarustus hajota, hänen iskunsa kävivät heikommiksi, ja hän kaatui nenälleen. Guido käytti sitä hyväkseen ja takoi hänet latuskaiseksi kuin sardiinirasia. Sitten hän nosti jalkansa hänen rinnalleen, kohotti kypärinsilmikon ja katseli häntä tarkasti.
Samassa kuului läpitunkeva kirkaisu.
Isolde Surumielinen, jonka taistelun äänet olivat tehneet levottomaksi, riensi saliin.
Molemmat rakastavaiset katselivat hetkisen toistensa kasvoja.
Ja sitten he kaatuivat pyörtyneinä ja vääristynein piirtein eri tahoille.
Oli tapahtunut erehdys!
Guido ei ollut Guido, ja Isolde ei ollut Isolde. Oli tapahtunut erehdys miniatyyreihin nähden. Molemmat olivat muiden henkilöiden kuvia.
Molempien rakastavaisten sydämet olivat hukkumaisillaan omantunnonsoimausten tulvaan.
Isolde ajatteli Tancred-poloista, joka oli nuijittu ohueksi kuin pahvi ja runneltu auttamattomasti, Conrad Kokospähkinää, joka oli hypännyt pää edellä liejuun, ja Siegfried Tunteellista, joka kiemurtelihe vatsanväänteissä rikkihapon takia.
Guido ajatteli surmattuja saraseeneja ja tapettuja turkkilaisia.
Ja kaikki oli ollut aivan suotta.
Tämä siis oli heidän rakkautensa palkka. Kumpikaan ei ollut se, jota toinen oli ajatellut. Niin on maallisen rakkauden laita, ja siinä on tämän kertomuksen keskiaikainen vertauskuvallisuus.
Molempien rakastavaisten sydämet murtuivat yhtaikaa.
He heittivät henkensä.
Sill'aikaa ryömivät Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä sekä heidän neljäkymmentä kumppaniaan epäjärjestyksessä ja takapuoli edellä spiraalitietä alas minkä ennättivät.
KOTIOPETTAJATAR GERTRUD ELI VAIN SEITSEMÄNTOISTA
Oli myrskyinen ilta Skotlannin länsirannikolla. Sillä ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä mitään merkitystä, koska tämän kertomuksen näyttämönä ei ole läntinen Skotlanti. Ja mitä siihen tulee, oli Irlannin itärannikolla aivan yhtä paha ilma.
Mutta tämä kertomus on sijoitettu etelä-Englantiin ja tapahtuu osaksi Knotacentinum Towersissa (äännetään Nosham Taws), lordi Knotacentsin (äännetään Nosh) aateliskartanossa, osittain sen ympäristössä.
Mutta lukijan ei tarvitse ääntää mitään näistä nimistä.
Nosham Taws oli tyypillinen englantilainen herraskartano. Tärkein kartanon rakennuksista on punainen tiilirakennus Elisabetin ajoilta, mutta toinen, vanhempi rakennus, josta earli oli tavattoman ylpeä, oli ilmeisesti ollut normannilaislinna, jonka kylkeen oli Lancasterin hallitushuoneen aikana rakennettu vankila ja Plantagenet'n aikana kylpyhuone. Joka taholle rakennuksista ulottuivat muhkeat metsät ja puistot, joissa kasvoi ikivanhoja tammia ja jalavia. Lähinnä rakennuksia kasvoi vattupensaita ja kurjenpolvia, joita ristiretkeilijät olivat istuttaneet.
Suurenmoisen vanhan kartanon ympärillä oli ilma täynnä rastaiden viserrystä, kanakoiran vaakkumista ja peltovaristen suloisia ja meloodisia säveleitä, samallakuin villieläimet, antiloopit ja muut nelijalkaiset eläimet käyskentelivät ruohikoilla niin kesyinä että söivätkin aurinkokellon laudalta. Paikka oli oikeastaan eläinnäyttely.
Kartanon luota lähti puiston läpi leveä ja kaunis lehtokuja, joka oli Henrik VII:n istuttama.
Lordi Nosh seisoi matolla kirjastohuoneensa uunin edessä. Niin kouliintunut diplomaatti ja valtiomies kuin hän olikin, hänen totiset ja aristokraattiset kasvonsa hehkuivat kuitenkin raivosta.
»Poika», sanoi hän, »sinä menet naimisiin sen tytön kanssa tahi minä teen sinut perinnöttömäksi. Sinä et ole enää minun poikani.»
Nuori Ronald, joka seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään, suuntasi häneen katseen, joka oli yhtä luja kuin isänkin.
»Minä uhmaan sinua», sanoi hän. »Tästä lähin et sinä enää ole minun isäni. Hankin itselleni toisen isän. Menen naimisiin vain sen naisen kanssa, jota rakastan. Tuo tyttö, jota emme ole koskaan nähneet —»
»Houkkio», sanoi earli, »tahtoisitko hyljätä kartanomme ja tuhatvuotisen nimemme? Mikäli minulle on kerrottu, on tyttö kaunis; täti toivoo naimakauppaa; he ovat ranskattapa; pah, Ranskassa osataan järjestää sellaisia asioita.»
»Mutta nuo syyt —»
»En esitä mitään syitä», sanoi earli. »Kuuletko, Ronald, annan sinulle ajatusaikaa yhden kuukauden. Siksi ajaksi jäät tänne. Jos vielä sen kuluttua kieltäydyt noudattamasta tahtoani, saat matkapassit etkä killinkiäkään taskuusi.»
Lordi Ronald ei vastannut mitään; hän ryntäsi ulos, heittäytyi hevosen selkään ja ratsasti kuin mielipuoli kaikkiin mahdollisiin suuntiin.
Kun kirjastohuoneen ovi sulkeutui Ronaldin jälkeen, earli vaipui eräälle tuolille. Hänen ilmeensä muuttui kokonaan. Se ei ollut enää ylpeän aatelismiehen, vaan levottoman rikollisen ilme. »Hänen täytyy naida se tyttö», mutisi hän. »Pian saa hän tietää kaikki. Tutschemoffin on onnistunut paeta Siperiasta. Hän tuntee asian ja tulee puhumaan. Kaikki kaivokset lankeavat tytölle, samoin tämä tilus, ja minä — mutta kylliksi.» Hän meni tarjoilupöydän luo, tyhjensi lasin viiniä ja absinttia ja oli jälleen englantilainen ylimys.
Samalla hetkellä voitiin nähdä Nosham Tawsiin johtavalla lehtokujalla korkeat dogeart-ajoneuvot, joita lordi Noshin livreaan puettu tallirenki ohjasi. Tallirengin vieressä istui nuori tyttö, melkein lapsi vielä.
Hän oli — tarvitseeko meidän sanoa sitä? — kotiopettajatar Gertrud, jonka samana päivänä piti astua palvelukseen Nosham Tawsissa.
Samalla hetkellä kuin dogcart oli ehtinyt lehtokujan toiseen päähän, ilmestyi toiseen päähän eräs ratsastaja, nuori mies, jonka pitkähköt, aristokraattiset kasvot ilmaisivat hänen syntyperänsä ja joka ohjasi ratsua, jonka kasvot olivat vielä pitemmät kuin hänen omansa.
Kuka oli tämä pitkäkasvuinen nuorukainen, joka askel askeleelta lähestyi Gertrudia, ah, kuka, kuka? Minä ihmettelisin, jos joku lukijoistani osaisi arvata, ettei se ollut kukaan muu eikä kukaan sen vähäisempi kuin lordi Ronald.
Kohtalo oli määrännyt, että näiden molempien täytyi kohdata toisensa. He tulivat toisiaan yhä lähemmäksi. Ja lyhyen silmänräpäyksen kuluttua he kohtasivat toisensa. Ja sillä hetkellä, kun he sivuuttivat toisensa, Gertrud kohotti silmänsä, ja molemmat nuoret vaihtoivat katseita, joista täydellä syyllä saattoi sanoa että ne olivat katseita.
Oliko se rakkauden aamusarastusta? Odottakaamme, niin saamme nähdä. Emme saa etukäteen pilata kertomusta.
* * * * *
Puhukaamme Gertrudista. Gertrud de Mongmorenci Mc Figgin ei tuntenut äitiänsä eikä isäänsä. Molemmat olivat kuolleet useita vuosia ennen hänen syntymäänsä. Äidistään hän tiesi vain sen, että tämä oli ranskatar ja tavattoman kaunis sekä että hänen esi-isiensä ja myöskin heidän liiketuttaviensa oli täytynyt menettää henkensä suuressa vallankumouksessa.
Ja kuitenkin Gertrud kunnioitti vanhempiensa muistoa. Rinnallaan hän kantoi medaljonkia, jossa oli pienoisvalokuva hänen äidistään; selkäpuolella, vaatteiden alla riippui daguerrotyyppikuva hänen isästään. Kainalonsa alla hän säilytti tätinsä kuvaa sekä serkkujensa kuvia kengissään, ja vihdoin — mutta kylliksi, aivan kylliksi.
Isästään Gertrud tiesi vielä vähemmän. Että hän oli ylhäissäätyinen englantilainen, joka oli oleskellut monessa maassa — oli kaikki mitä hän tiesi. Hän oli jättänyt Gertrudille perinnöksi vain venäjän kieliopin, romanialaisen tulkkikirjan, kulmamittauskojeen sekä erään teoksen kaivosopin alalta.
Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Gertrud ollut tätinsä kasvattina. Täti oli huolellisesti opettanut hänelle kristilliset uskonkappaleet. Varmemmaksi vakuudeksi hän oli vielä antanut tytön suorittaa kurssin muhametinopissa.
Kun Gertrud oli seitsemäntoista vuoden vanha, hänen tätinsä kuoli vesikauhuun.
Olosuhteet olivat salaperäiset. Eräänä päivänä oli hänen luonaan käynyt venäläisittäin puettu parrakas muukalainen. Hänen lähdettyään Gertrud oli tavannut tätinsä sisäheiton vallassa, mikä kehittyi loppuheitoksi, josta hän ei enää tointunut.
Jotta ei olisi syntynyt skandaalia, kutsuttiin sitä vesikauhuksi. Gertrud oli sitten yksin maailmassa. Mihin hän nyt ryhtyisi? Siinä kysymys, jota hän nyt katsoi kasvoista kasvoihin.
Hänen näin hauteessaan kohtaloaan osui hänen silmiinsä seuraava ilmoitus:
»Kotiopettajattaren paikka haettavana. Taidettava ranskaa, italiaa, venäjää, rumaniaa, soittoa ja kaivosoppia. Palkkaa 1 punta, 4 shillinkiä ja 4 1/2 pennyä vuodessa. Tavataan klo 11,30—11,35 n:ossa 41 A Belgraviaterassin varrella. Kreivitär av Nosh.»
Gertrudilla oli luonnostaan tavattoman nopea käsityskyky eikä hänen tarvinnut miettiä puolta tuntia enempää tätä ilmoitusta, kun hän jo oivalsi, miten ihmeellinen yhteensattuma oli haluttujen ja hänen omien tietojensa välillä.
Hän ilmoittautui asianmukaisesti Belgraviaterassin varrella. Kreivitär otti hänet vastaan niin miellyttävästi että se kohta ihastutti tyttöä.
»Tehän hallitsette ranskaa?» kysyi hän.
»Oh, oui», sanoi Gertrud vaatimattomasti.