language: Finnish
RAI JAKKERINTYTÄR
Romaani uskollisesta
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.
KERTOMUKSEN LUVUT.
Ennen kertomuksen alkua.
Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa. Ystävä aikoo antaa lahjan.
Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.
Entinen isäntä — lensi taivaaseen. — Tappelu.
Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. — Kauhu ja ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.
Isäntä ja Rai löylynlyöminä; Rai näkee kärpäsiä.
Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.
"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata." — Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!
Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan mitään.
Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, — mikäli ihminen hänen huomioitaan huomaa.
Karkuri. — "Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin, joka ei ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II."
Kosijat: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Golgat y.m:t.
Rai lihoo ja — saa selkäänsä kissalta.
Mutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.
Kuvastin. Siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!
"Ota vuotees ja käy!" — Noli-me-tangere, joka on saari.
Koira pysyy koirana: "Lihaa, paljon veristä lihaa!"
Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta, jonkinlaista aatteellisuutta, — eikö siis järkiolento?
Ihminen on — totinen Jumala: parantaa kädenkosketuksella.
Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää, että muistaa vielä läksynsä. — Isäntä yötä muuripadassa.
"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" — "Kaikki loppuu aikanaan."
Ennen kertomuksen alkua.
Matt. 5: 22.
Polku on pitkä ja suora. Syystaivas kalpean sininen. Hopeiset pilvet liitelevät.
Kaksi ihmistä, melkein nuoria vielä, rientää polkua, jonka ylitse vaahterain lehvistö kaartuu kultaisena kattona.
Mies kulkee pystypäin, hattu koomillisesti takaraivolla. Tyttö hänen kainaloonsa kiintyneenä, silmissä selkeä äly, poskilla terveyden ja innostuksen hohde.
Mies suunnittelee yhtä ja toista, aikamoisen paljon. Eivätkö hänen mielialansa ja hyvät aikeensa tarttuisi toiseenkin?
Kihlatut rakentavat tänne kotia ja kaikkea mitä siihen liittyy. Oikeita pilvilinnoja...
Silloin kävelee tuolta vastaan kaksi vanhaa neitiä, — kantaen molemmat sylissään pientä villakoiraa. Lumivalkeita koiria, kaulassa kummallakin punaiset silkkinauhat!
Neidit ovat kumaraisia, kasvot lakastuneet, katse alakuloinen, — ikäänkuin tuijottava.
He joutuvat kohdalle.
"Mokomia — verisilmäisiä rakkeja", sanoo nuorimies.
"Hyst", nuhtelee tyttö. "Tuo punainen koirain silmien ympärillä kuuluu olevan rotumerkki..."
"Olkoon", vastaa mies. "Mutta minua äitelöi että ihmiset kiintyvät — koiriin! Niinkuin maailmassa ei olisi parempia hoidon tarvitsijoita, — jos tahtoo jakaa rakkauttaan... Ja se on sairasta, — melkein perverssiä..."
"Niin, hieman totta kylläkin", myöntää tyttö arvelevasti. "Nytkin, kun ihmiset tuskin saavat tilkan maitoa, nämä kaksi antavat melkein koko oman osuutensa noille koirilleen..."
Silloin olivat maailmansodan ensimmäiset vuodet.
"Ja lihakaupan myyjätär suuttui, kun he pyysivät sieltä ostaa — koiran lihaa", jatkoi tyttö. "Eihän siellä ollut — koiranlihaa. — No, nämä vanhat olivat tarkoittaneet oikein hyvää lihaa, vasikanlihaa, koirilleen."
"Naurettavaa! Abnormia", ihmetteli mies.
Ja sitten seurasi hullunkurisia juttuja valtavista koirasairaaloista, joita kuuluu olevan esimerkiksi Englannissa, eläkesäätiöistä ja kai stipendeistäkin koirille...
"Kuinka — sairaaloista!" toisti mies. "Nämä neidit...! Kai heidän koirillaan on sängytkin ja kahdet lakanat, leukalappu syödessä kaulassa. Lapussa: Mamman pikku kultu."
Ihmisparka! Jokainen sana, jonka olet lähimmäisestäsi loukkaavasti sanonut, pitää sinun ottaman takaisin omaan suuhusi! Ja siitä koituu paljon nielemistä: saat maistaa miten katkeraksi sanasi olit myrkyttänyt!
Odotahan! Sinä, joka uneksit silloin hieman liikaa, odota vielä kymmenisen vuotta!
Ja — nyt ne vuodet ovat kuluneet...
Etköhän silloin edes kiitä — koirasta?
Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa — toisiltaan salaa. Ystävä aikoo antaa lahjan.
_Tantum homo habet de scientia,
Quantum operatur_.
P. Fransiskus,
Kun huvilan isäntä palasi kotiinsa maalta, jossa hänkin muuten oli tiedustellut koiraa, sen vaimolleen yllätyksenä hankkiakseen, kertoi vaimo melkein kohta:
"Ja kuules, Fransiskus kävi täällä. Hän tarjosi meille koiraansa... Jonkinlaiselle ruokolle..."
Fransiskus on tietysti salanimi, hän on muudan emännän ja isännän ystävä. Aikoinaan selviää miksi hänestä käytetään moista nimeä.
Emäntä jatkoi:
"Eihän Fransiskus saata itse pitää eläimiä, kun hänen täytyy ammattinsa vuoksi viipyä viikkojakin poissa kotoa. Eihän hänellä ole minkäänlaista kotimiestä; ei naisihmistä huvilassaan. Kissansa on hän jo saanutkin muualle hoitoon. Ajatteles, sen kauniin angorakissan, jota hän melkein jumaloi! Koiraa ei hän tunnu rakastavan aivan niin paljoa..."
"Rakastavan!" toisti isäntä. "Rakastaisitko sinä sitten — koiraa? Sana tuntuu minusta yhä hiukan äitelältä: rakastaa eläintä! Tai rakastaisitko sinä tuollaista koiraa, joka tungettelee siellä ateljeessa aina tiellä? Tahtoo yhtä mittaa että sille joitakin esineitä heiteltäisiin: poliisikoiran apporteeraustottumusta! Kantaa sisään likaisia kiviä ja kalikoita. Työntäytyy leikkimään muka! Haukkuu, karjuu niin että vierailta menee korvat lukkoon. Juoksee, hotkalehtii. Hyppii kattoon asti, pomppii seinille! Vastus kynnyksellä, ovissa, lattialla. Makailee sohvilla..."
"Se on kyllä arvokas koira", vastasi puoliso omituisen innokkaasti.
"Sietämätön koira", väitti isäntä. "Ilmeinen heittiö! Kiusallinen ketale! Turmeltu... Ei, toisenlaisen koiran minä tahdon! Pystykorvan, joka nukkuu ulkona, vaikka hangessa... eikä sohvalla. Oleilee siivosti yksikseen..."
"Tahtoisitko sinäkin sitten koiran?" kysyi emäntä yht'äkkiä.
Ja hän jatkoi:
"Niin, sietämätön se Rai kyllä on... Mutta kun Fransiskus niin toivoi... Hän antaisi Rain juuri meille, toistaiseksi... Haluaisi tietysti sittenkin saada sen hyvään paikkaan.
"— Ja kenties — ei Rai niin kelvoton olekaan — tavallisissa oloissa... Sinä et luonnollisestikaan suvaitse koiraa..."
"No niin... En oikein tiedä..."
"Tahtoisitko sinä siis koiran? — Ja, hyvänen aika, mitä nyt olenkaan tehnyt!"
"Entä sinä? Kysyin äsken, tahtoisitko sinä sitten koiran?"
"Kuinka niin? En kai... Mutta kun Fransiskus tahtoi! Ja ehkä hän antaisi koiran jäädä tänne pitemmäksikin aikaa. Nyt minä olen kenties tehnyt luvattomia."
"Mitä sitten nyt olet tehnyt?" nauroi isäntä. "Ja mitä puhut pitemmästä ajasta? Eikö riitä koira ruokolle? Omaksiko pitäisi tulla? Omaksi! Siinä taika: omistus kaunistaa kaiken. Oma koti on komea, — toisen kodissa on paljon arvostelemista. Omat lapset niin kilttejä, — kenellä lapsia on... Toisilla ne ovat niin ja näin. Mutta asiaan. Mitä siis olet tehnyt? Tunnusta pois! — Niin, minustakin alkaa nyt tuntua että se Rai olisi paitsi kallis ja kaunis poliisikoira myöskin... kuinka sanoisin... erikoisen uskollinen, uljas ja viisas koira! Verraton koira, — jos se olisi meidän oma koiramme...
"Mitäpä Fransiskus sillä vastakaan tekisi?" tarinoi jälleen vaimo. "Ja vaikka hän tarjosi koiraa meille ainoastaan toistaiseksi, ruokolle, niin ehkäpä... Ja kun Fransiskus on niin kiltti ja avokätinen! Että hän tarjosikin koiraa juuri meille!"
"Totta puhut", innostui isäntä ja poikkesi puheenaineesta. "Häneen sopii todellakin mielestäni nimi, jonka olemme hänelle antaneet — Assisin Fransiskuksen mukaan. Ei silti että hän olisi laisinkaan aivan vannoutunut Assisin Pyhän Fransiskuksen kolmelle säännölle, jotka ovat köyhyys, siveys ja ilo. Kaukana se meistä! Pistääpä hän toimeksi silloin tällöin esimerkiksi aikamoiset remut. Mutta — niinhän tuo pyhimyskin teki nuorena. Jaa, meidän Fransiskus ei suinkaan ripottele ruokaansa tuhkaa, jos se maistuu liian hyvälle. Hän pitää sydämellisesti rasvaisista ja voimakkaista syötävistä, tokihan. Enkä tarkoita että hän matkustaisi Viroon suutelemaan spitaalisten haavoja, kuten tuo pyhimys suuteli, joskin hän kyllä antaisi kenties vaikkapa ainoan takkinsa tarvitsevalle. J.n.e. Mutta eräitä Fransiskuksen suloisia hyveitä löytäisi hänestä kuitenkin, — kuten jo takkijutullani tarkoitin sanoa. Hän on kiltti ja avokätinen, totta puhuit. Ja hän on iloinen! Nähtävästi vähästä onnellinen: aurinkoisesta taivaasta, harmaan viihdyttävistä sumuista, surumielisistä suolakeuksistakin... Ne ilahduttavat hänen taiteilijasieluaan niin että hän sammuttanee enimmäkseen melko tyytyväisenä nälkänsä Rouva Köyhyyden pöydässä, kuten pyhä Fransiskus sanoo. Miksi hän sitten on köyhä, vaikka on lahjakas? Paljon siksi ettei hän — häärää ja honglaa. Ei viitsi juosta kumartamassa, etujaan valvomassa, itseään esille työntämässä. Ei yleensä alene kulkemaan halpamaisia ja ahnastelevia teitä. Ei pysty häikäisemään, imponeeraamaan. Hän — unohtuu hiljaisiin kauneusnäkyihinsä... Sellainen ihminen on sangen vähän luotu tätä maailmaa varten! Hän jää syrjään, hänellä ei ole nokkaa vahvasti menestymään, rikastumaan, kunniamerkkejä rintaansa keräämään. Siinä suhteessa oikea — simplex et idiota, kuten Assisin Fransiskus sanoo. — Mutta uskonpa sittenkin että juuri tuo vaatimattomuus, sanoisinko hyvä omatunto, täyttääkin hänet suurella onnella. Se sallii hänen varmaan useinkin nähdä, miten hänen huoltensa ja vaivainsa vuoteen ääreen astuu parvi taivaallisia olentoja kultaiset kruunut päässä, kuten pyhimys Fransiskukselle kerran kävi. Ja yksi noista taivaallisista loistaa niin että koko työhuone valaistuu. Ken hän on? Kuvittele itse mikä kelpaisi nykyajan madonnaksi! Se onni on ystävällemme suotu. Miksi hän muuten olisi niin — iloinen? Aina veikeileviä sukkeluuksia suu täynnä! — Tosiaan, kolmesta Assisin pyhästä kukasta, ruususta, orvokista ja liljasta, on meidän ystävällämme omanaan vähintään viimeinen: orvokki, nöyryys. Se tuo mukanaan paljon muuta... Mutta viimeinkin asiaan! Fransiskus, joka ei osaa maailmassa ottaa itselleen mitään, antaisi siis meille nyt koiransa? Oletko sinä sen luvannut ottaa?"
Emäntä huudahti:
"Älä nyt suutu! Minä lupasin, — vaikka sinä tuskin koirista pidät!"
Nyt tunnusti pikku isäntä nauraen että hänkin oli matkallaan tiedustellut taloon koiraa, mutta yritys ei ollut oikein onnistunut: se puolittainen koiratilaus voitaisiin helposti peruuttaa.
Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.
Fransiskukselle kirjoitettiin, suostuttiin ruokkoesitykseen.
Ja eräänä todella kauniina päivänä asteli Fransiskus sitten huvilaan, taluttaen vitjoissa koiraansa. Se oli dobermann pincher.
Ystävä oli pitkä ja komea, siinä ei mitään vikaa!
Pää hiukan alakuloisesti kallellaan. Selkä kumarassa. Silmissä lauhkea ystävällisyys ja veikeä hymy.
Toisessa kainalossaan kantoi hän suurta mustaa konttorikirjaa.
Asetuttiin pienoiseen ruokasaliin. Juteltiin maailman uutisia. Mitäpä niissä tärkeää? Tavallista menoa vain: maanjäristyksiä, diplomatiaa, radiota, taidetta, murhia ja sotia... Vanhoja asioita oikeastaan.
Koira seisoi isäntänsä vierellä hintelänä ja laihana, niin, suorastaan litteänä, — kuten oikean poliisikoiran pitääkin olla. Ikäänkuin neuvottomana tässä uudessa paikassa. Ehkä levottomasti aavistellen että se oli jo aivan kuin — hylätty.
Ja nyt alettiin puhella koirasta, joka täten annettiin täyshoitoon, ruokolle.
Fransiskus kehoitti käyttämään Raille ahkerasti piiskaa, — sillä niin vaadittiin muka tuossa mustassa konttorikirjassa, joka oli samalla sekä oppikirja poliisikoiran opettajalle että Rain ansioluettelo. Tuokion leikkiä laskettuaan sanoi Fransiskus:
"Totta puhuen se on hyvä koira. Sitä kannattaisi vielä opettaakin tai palauttaa entisiin taitoihinsa, sillä se on päässyt vähän pilaantumaan seurustelusta lasten ja — naisten kanssa."
Koira oli vähän ennen ollut eräässä lapsiperheessä. Fransiskus oli saanut sen taulusta.
"Se on kyllä jo neljän vuoden vanha, mutta se on Suomen ensimmäisen poliisikoiran tyttären tytär. Se oli alkuaan N:n kaupungin poliisimestarin koira. Siirtyi myöhemmin yhdelle ja toiselle, — kuten sanottu, naisillekin! Ja naisethan turmelevat kaiken mihin ikinä sormillaan koskevat!" — Fransiskus, naisten ystävä, virnakoi tavalliseen tapaansa. "Mutta sitä ennen se pisti aikoinaan, poliisimestarin koirana, kuritushuoneeseen parikymmentä varasta tai murhapolttajaa ja rapsutteli kainommille kehveleille sievoisia sakkoja! Sen kurittamissa oli, kuten tämä aapiskirja todistaa, murhaajien lisäksi salametsästäjiä ja lohivarkaita, — lohi on hieno kala, joten sen varastaminen tuntuukin törkeältä... Sitä paitsi hevosvarkaita, suksenvarkaita, kukkarovarkaita, hattuvarkaita ja kananvarkaita. Siinä sällejä, torppareita, talollisia. — Voisitte niinollen tosiaan katsella tätä aapista, tätä mustaa konttoristinkirjaa. Ynnä opettaa Rai jälleen sellaiseksi hyödylliseksi kansalaiseksi kuin se oli ennen muinoin, — jos viitsisitte. Mutta kukapa sitä kaikkea viitsisi", lopetti Fransiskus.
"Kaunistuksena, mööbelinä se kyllä huoneessa menee", jatkoi hän sitten. "Paitsi että sen koko on niinkuin tällaisilla nartuilla pitääkin olla, — korkeus siinä 50 cm, — on sillä esimerkiksi pitkä selkä ja jalat suorat. Ja varpaat samoin pitkät; takajaloista sudenkynnet pois leikattu. Niin, paitsi että sen mitat ja suhteet ovat täysin comme il faut, eikä sen musta ja silkkinen ihopaita ole liian pitkävillainen, omistaa se — ihanat huulet! Katsokaa näitä huulia! Miten ne rotkottavat! Mustat, kiiltävät ja — nystyräiset. Oikean — kauppaneuvoksettaren huulet — vanhalla iällä nimittäin. — Ja se on veitikka, harlekiini, klovni: sillä on takalistossa sydämenkuva ylösalaisin... Sirkuspuku."
"Hyi, kuinka pilkkaat lasta!" sanoi emäntä.
Ystävä nauroi katketakseen. Ja sitten alkoi hän jälleen tuosta konttorikirjasta. Ensin sen alkupuolesta, joka sisälsi koirankasvatusoppia.
"Tämä on todella aapinen ja filosofinen tutkielma", väitti hän. Ja kirjaa alettiin nyt selailla.
Paksu aapinen. Jaettu 70-80 lukuun tai sääntöön, määräykseen. Suomennos jostakin saksalaisesta, jonkun poliisin kopioima. Ensinnäkään ei siinä näkynyt ainakaan liikoja pisteitä... Sitten todettiin että kaikki d:t oli suomennettu t:ksi.
"Kummakos tuo", kujeili ystävä Fransiskus. "Kansakoulutyttöjenkin on sanottava: äidin. Se on hienoa, muodinmukaista. Mutta vaaditaan sanomaan: akatemia. Se on jälleen rahvaankielen kunnioittamista. No niin, tätä kirjaa kaunistavat lisäksi monet suomennetut b:t ja g:t. Katsellaanhan nyt."
Jokaisen luvun alkuun oli pistetty syvämielinen pedagoginen johtolauselma, jonkun kuuluisan ajattelijan suusta otettu:
"Plato sanoo..."
"Ankararyhtinen Senega sanoo..."
"Rangaistus on mitattava vian mukaan. Torguato Tassi."
"Jos tottelevaisuus on lähellä, ei rakkaus ole kaukana. Köthe."
"Kuinka köyhiä ovat ne, joilla ei ole kärsivällisyyttä. Shakesberg."
"Ei virkapukusi, vaan timanttia kovempi mielenmalttisi tekee sinusta opettajan. Keisari Wilhelm II."
Fransiskus jatkoi:
"Ja hieno ihminen pieksää koiraansa, niin sanoo keisari Wilhelm II myöskin. Hän potkaisee koiraansa. Paiskii sitä seiniin. Naputtelee sitä pääkalloon kapustalla!"
Siitäkös emäntä huudahtaa:
"Kuka niin on sanonut? Ei suinkaan keisari Wilhelm?"
Emäntä ei ole vielä oikein hennonut koskea Raihin, kun entinen isäntä on yhä läsnä. Eikä ole aivan tohtinutkaan, sillä Rai kuuluu saattavan olla vihainen isännälleenkin. Mutta nyt hän — ikäänkuin suuttuu — koiransa puolesta: "Pieksää? Potkaisee! Rai, tule tänne. Sinulle täytyy antaa maitoa! Sinulle ollaan pahoja."
Ja Fransiskus nauraa onnellisena koiransa puolesta.
Mutta toistaa kuitenkin yhä mitä kaikkea muka suuri ajattelija keisari Wilhelm on esittänyt koirille:
"Piiskaa! Saappaankärkeä! Rottinkia! Ketjua..."
Ja — sitten täytyykin Fransiskuksen lähteä. Poistuessaan ruokahuoneesta, jonne Rai hänen komennuksestaan jää, sipaisee hän vielä koiraansa hiukan vavahtavalla kädellä, sen mustan ja keltaisen kirjavaa, silkinhienoa päätä... Ja kun Rai katselee häneen hätääntyneenä silmillään, jotka uusista isännistä näyttävät ihmeellisen kauniilta, niin hän ilmeisesti huokaisee... Ja alkaa sitten taas laskea leikkiä.
Ja siten hän poistuu... Pitkänä ja kumaraisena, kasvoiltaan hiukan harmaana, — kuin mikäkin harmaaveljes, fransiskaani, huulillaan hymy ja sydämessään antajan ilo.
Entinen isäntä — lensi taivaaseen. — Tappelu.
Fransiskus oli lähtiessään sanonut:
"Pitäkäähän nyt sitä muutama päivä kiinni. Parasta jos oikein ketjuissa. Ehkä se karkaisi ja tulisi perästäni."
"Ketjuissa?" vastasi emäntä. "Ne ovat liian lyhyet, se kituisi niissä. Mutta meillä on sille jo pitkä köysi, sinkkivaijeri. Siinä sen tulee mukavampi: se pääsee pitemmälle juoksemaan, leikkimään..."
Näytettiin hienoista sinkkisuortuvista punottua köyttä, joka oli solmittu toisesta päästä rautakoukkuun lasikuistin oven pieleen. Toisessa päässä jälleen killui teräshaka kaulanauhan rengasta varten.
"Kestää pitämään jaalojen mastot pystyssä myrskyllä", kehui isäntä.
"Kai se kestää Rainkin", myönsi Fransiskus köyttä tunnustellen, heilautti hattuaan ja lähti hyvin pitkin harppauksin raitiovaunupysäkille.
Rai Jakkerintytär, — Jakker jälleen oli muka Suomen ensimmäisen poliisikoiran, Sillan, vävy vai mikä lienee ollut, — jäi ruokasaliin.
Se loikoi ovella, kaunis kuono etutassujen päällä. Se odotti isäntäänsä, onneton.
Tuosta ovesta oli isäntä poistunut, — eikä palannut vieläkään.
Koko päivään ei Rai huolinut syödä eikä juoda mitään, vaikka oli pitkän kävelyn jälkeen saanut ainoastaan tilkkasen maitoa.
Se ärähti tarjouksillekin.
Se makasi vain — valveilla, silmät puoliummessa. Ja vähän väliä, yhä useammin, tunkeutui sen korkeasta rinnasta pihisevää, hiljaista vinkunaa, — kuin itkua. Sitten epätoivoisia, kiihkeitä huokauksia.
Se täytyi panna puutarhaan köyteen, tuohon sinkkivaijeriin. Se alistui neuvottomana, mekaanisesti, typöhäntäänsä heiluttamatta.
Mutta kun se huomasi portailla isäntänsä hajua, — entisen ja vielä toistaiseksi nykyisenkin isäntänsä jälkiä, niin siinäpä touhu: kuono kiinni näkymättömiin jälkiin, häntä tutisemaan ja koko ruumis vapisemaan. Suu omituiseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin naurua. Silmiin leimu.
Nyt silmitön ryntäys! Köysi tempaisi sen takaisin, se kimposi pystyyn kaulanauhan nostamana. Köysi piti. Vimmattu haukunta helisti ilmaa kuin hopeakellon sävel.
Juoksua edestakaisin pienellä alalla. Kuono kiinni maassa, näkymättömissä merkeissä. Isännän jälet siinä kiertävät varmasti!
Taas ryntäys, köysi vongahtaa, koira huiskahtaa taaksepäin ja sivulle.
"Hyvä on", sanoi uusi isäntä, joka ei vielä oikeastaan isäntä ollutkaan. "Et karkaa!"
Rai peräytyy paikoilleen. Se nuuskii, tutkii maata; häntä räpyttää ilosta, karvatkin kohoavat pystyyn, — näkyvät kohoavan koiralla muustakin kuin vihasta.
Ja jälleen hyökkäys, sokea, mitään laskematon. Ulvahdus kaiuttaa pihaa. Raksis: poikki köysi! Poikki uusi sinkkivaijeri!
Koira lentää ilmassa muutaman sylen, se kaatuu, kiepsahtaa pystyyn, ei kuule kehoituksia... Se nuuskii tuokion. Lentää nuolena pakoon, huiskahtaa yhdellä hyppäyksellä portin yli. Ja on kadonnut.
"Kas petoa! Miten hirvittävän vahva noin siroksi koiraksi. Raitiovaunulle päin se varmaankin meni", huudahtaa isäntä, ja ei kuin alkaa juosta pysäkille.
Pysäkki on tyhjä sikäli ettei siellä ole raitiovaunua eikä ihmisiä, mutta koira on.
Onneton isäntänsä hylkäämä juoksee kehässä paikalla. Ei tottele kutsuja, — mitä hän vieraiden neuvoista? Juoksee ensin pienessä kehässä, kuono maassa. Välistä hiukan pysähtyen, vavisten. Ja nyt se livistää kauemmaksi. Siellä se alkaa suurempaa piiriä. Kiertää sitä, nuuskii niin että sieraimet tohisevat.
Ja joskus se vingahtaa tuskissaan:
— Ei löydy pelastusta, isäntää!
Rai supistaa yhä piiriä. Joutuu yhteen pisteeseen ja kiljahtaa:
— Siinä ovat isännän jälet.
Sitten se laajentaa jälleen kehää pienen pisteen ympäriltä:
— Ei löydy isäntää... Hulluksi tästä tulee! Mihin hän joutui? Isäntä tuli tähän, tässä ovat hänen jälkensä. Tästä hän ei ole mennyt pois, ja on kuitenkin mennyt — kuin puhaltamalla...
Rai ei tottele kieltoa.
Se ei välitä maanitteluista, vaikka uusi ihminen maahan kyyristyen sitä luokseen pyytää.
— Isäntä on kadonnut.
Koko elämä on mennyt Railta!
Mutta Rain kaulaan jäi pitkä kappale katkennutta vaijeria. Siitä saa uusi harmillinen olento Rain kiinni. Vetää puoleensa, tuo vihattu, — aikoo väkisten viedä hänet tästä isännän paikasta, pyhyyden häiritsijä.
Rai asettuu vastasukaan: tästä hän ei lähde vaikka pää irtautuisi!
Vihattava uusi olento kohottaa vaijeria lyödäkseen tottelematonta koiraa, — vitsaa ei hän tänne juostessaan ennättänyt talttaakaan. Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja Fransiskus on sanonut, että Rai karkailee moisten ajoneuvojen kimppuun ja voisi helposti jäädä niiden alle. Junakin on sitä äskettäin pökkäissyt, oikein korvan kipeäksi. Rai on siis saatava täältä pois. Vaijeri kohoaa, — kumminkin vasta uhkauksena. Silloin paljastaa Rai hampaansa, sen harjakset kohoavat, se asettuu puolustukseen ja hyökkäykseen. Se kumartuu, valmiina iskemään kurkkuun. Se murisee, irvistää.
Tämä uhkaus koiran puolelta manaa ihmisen uhkauksen iskuksi. Tuskin isku sattuu, niin Rai kimpoaa päin. Silmänräpäys ärjynää, temmellystä, pientä sadattelua, ja uuden isännän ranteesta vuotaa veri.
Isäntäkin on tavallaan eläin, koska suuttuu helposti. Eläimistä ylin, ihminen, mutta ei ylimmistä parhaita: siksi hänkin kiivastuu, vimmastuu. Ja tästä nousee nyt oikea pikku tappelu. Koira ärjyy lyötynä, puree yhä uudestaan, ja ihminen yltyy sikäli kuin kipu hänen käsissään kasvaa. Ihminen tuntee että hänen silmissään kipenöi eläin, mutta ei hän eläimelle itsessään mitään voi! Hänen silmänsä hehkuvat nyt varmaan samalla tavoin kuin Rain vimmatut silmät! Miltä ilolta maistuukin sysätä kätensä koiran ärisevään suuhun, hillittömästi lokaisevien ja raivoisasti purevien hampaiden väliin! Se teko — ilmaisee voittajaa!
"No, pure nyt! Yhäkö puret?"
Vuoroin lätkäys köydellä koiralle, joka ei siitä vielä välitä, vaan kimpoaa päin yhä ärtyneempänä.
"Pure! Pure!"
Ihminen tyrkyttää veristä kättänsä koiran kitaan.
Ja katsos: koiran hampaiden kosketus käy aremmaksi, heikommaksi...
Ja siinä ihminen, joka on antanut itsensä kiihtyä eläimeksi, melkein vihaan, — rähäkkään niin hillittömään ettei ruumista kohdannut kipu koske, — siinä ihminen alkaa vihdoin hävetä. Hän, eläin tosin, mutta ylin eläin, jonka syvin kaipuu sentään on rauha ja jolle kiihtymys, melkein kaikki innostuskin, on kartettavin asia, hän on näin tyhmä.
Raitiovaunuja on tullut ja mennyt. He kaksi ottelijaa ovat tuskin huomanneet ihmisiä. Isäntä on vain kuullut jonkun nauravan tai moittivan miestä, joka kiusaa koiraa.
— Kiusaa...?
Nyt hän päästää nolona ja Raita lohduttaakseen jälleen köyden irti.
Ja koira rientää etsimään oikeaa isäntäänsä.
Se kiertää taas ahdasta piiriä. Sitten isompaa, jonka se supistaa pieneksi, — niinkuin koirakoulussa aikoinaan opetettiin. Se kiertää vavisten, tulisessa innossa... Joskus valittamaan pysähtyen.
— Toivotonta: isäntä oli tässä, hän tuli tähän, isäntä ei mennyt tästä mihinkään, ja kuitenkaan ei hän tässä ole, — vaikka on tästä poistunut!
Poistunut?
Näin ihmeellistä lähtöä Rai tuskin lienee ennen huomannut, taikka ei sellaista enää muista.
Näin kummallisia jälkiä: vielä tuoreita isännän jälkiä, jotka yht'äkkiä katkeavat, loppuvat, häviävät... Eivät jatku minnekään eivätkä käänny takaisin.
Koira tutkii jälet kymmenet kerrat.
— Ne tulevat juuri tähän, ne eivät mene takaisin... Ja ne katoavat.
Etsiessään Rai samoaa melkoisen kauas. Nyt se kiljahtelee tuolla metsässä kallion takana. Sitten se kiitää jälleen pysäkille, johon isännän haju on hiekkaan asettunut.
Siihen Rai istahtaa, hylätty ja orpo koira. Pää riipuksissa se istuu.
Se näyttää miettivän. Ja sitten se katsoo — ylös ilmaan!
Kesäiseen säteilevään ilmaan, jota näkymästä ei mikään estä, kun paikalla ei kasva puita. Yksitoikkoisesti suhisevat tuolla loitolla koivut ja läpisevät haavat.
"Niin, eläin-raukka, isäntäsi on kadonnut, lentänyt taivaaseen!"
Vähäksi aikaa uusi isäntä istahtaa odottamaan, sallimaan ja ymmärtämään Rain surua. Eikö hän itsekin ole itkenyt, ja saanut rauhassa itkeä kadonneitaan? Itkenyt hetken.
Koira asettuu pysäkille maata, isäntänsä viimeiselle paikalle. Asettuu odottamaan.
Ja sitten se jälleen kavahtaa istumaan ja katselee taivaaseen.
Aivanko se luulee isännän sinne menneen?
Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja kuten sanottu, Fransiskus on kertonut, että Rai kimpoilee junien ja kaiken kiitävän ja jyrisevän kimppuun ja on äskettäin saanut veturista sellaisen kolahduksen että korvakin on vielä kipeä.
Ja kotona odottaa emäntä. Rai täytyy saada tästä pois!
Kumma: kun Raita nyt köydestä kiskotaan, ei se enää yritä purra. Ja jos haavoitettua kättä tyrkytetään sen purtavaksi, niin se painuu kyyryyn ihmettelevin, arvelevin silmin.
Tämä uusi ihminen houkutteleekin sitä nyt hyvillä sanoilla...
Avuttomana, nolona ja peläten Rai tottelee vetoa. Antaa itseään taluttaa ja tulee takaisin sisälle, outoihin oloihin.
Mutta vielä ei se syö. Ei voileipää, ei sokeria eikä huoli maitoakaan:
— Jumalatonta olisi sellainen näin jumalan katoamisen jälkeen!
Rai makaa sille varatulla matolla eteisessä, näyttää torkahtavan, mutta heräilee vähän väliä ja alkaa hiljaa sieraimillaan viheltää. Ja se huokaa raskaasti.
— Miten saattaa edelleen elää? Kun ei isäntää ole? Kun isäntä katosi raitiotiepysäkiltä taivaaseen.
Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. — Kauhu ja ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.
Rai ikävöi de jure-isäntäänsä — vähän aikaa.
Mutta ensin tuntui kuin ei sen ikävä olisi loppunut milloinkaan. Se ei syönyt eikä juonut kahteen päivään.
Ei kosketa voileipään, joka asetetaan sen kuonon viereen, kun se makaa ulko-oven edessä odottaen vapautusta. Se ei lähde vadin luo, jossa ihana maito hohtaa.
Se vikisee hiljaa. Huokaa tuskallisesti.
Välistä vaipuu se unenhorteeseen. Mutta herää yht'äkkiä, varmaankin kipeään tietoon ettei isäntää enää olekaan! Ja silloin se parahtaa: omituinen parkaisu, joka kuulostaa mielisairaalan hoidokin ääneltä.
Keskellä yötä herää uusi isäntäväki siihen että eteisestä kajahtaa valitus. Niin kolkko että istutaan hiukset pystyssä. Sellaista mielipuolista tuskan ääntä! Kuin jonkin manalan hengen parkunaa!
Ja lisäksi kuuluu yöllä joskus pitkä, surullinen, toivoton jollotus.
Silloin Rai päästetään eteisestä ruokasaliin — ettei vielä kenties vilukin sitä vaivaisi.
Oikeastaan tässä tapahtui pieni erehdys. Naapurin uusi koira se jollotti noin, pihalle vartioimaan sidottuna. Sen ääntä luultiin Rain ääneksi, tätä valituksista kaikkein alakuloisinta.
Ja se ääni pelasti Rain sisälle.
Niin, entinen isäntä ja entiset olot eivät hälvene Rain mielestä — vähään aikaan.
Vähään?
Kuinka on tämä puolustettavissa? Vähäänkö aikaan?
Täytyy muistaa että Rai oli ollut, kuten entinen isäntä kertoi, jo monellakin omistajalla. Ja — naisilla, kuten Fransiskus naureskeli.
Sekö mahtoi tehdä sille isännän kuitenkin sellaiseksi, ettei se ollut sitä lajia koiria, joka olisi herransa haudalla suorastaan kuollut. Ja eihän Railla herransa hautaa ollutkaan!
Totuus kuin totuus: Jakkerintyttärestä huomattiin viimein, ettei isännän menetys merkinnytkään sille enää kaiken luhistumista, sen itsensä hajoamista tyhjään, jotain loputonta, kauheaa, — koko maailman sortumista, kuolemaa.
Talonpoikainen sananparsi sanoo: "Kolmessa päivässä koira kotiutuu."
Muutama päivä sen jälkeen kuin entinen isäntä oli kadonnut taivaaseen, täytyi huvilan asukkaiden lähteä kaupunkiin ja jättää koira yksin kotiin. He sulkivat Rain punaiseen kamariin. Outoon huoneeseen, jossa se ei ollut vielä käynyt ja joka oli melkein tyhjä.
Permantoa peitti punainen matto... Ovet kaikkialle kiinni...
Valo väikkyi täällä vieraasta ikkunasta, jonka laudalle jaloin noustessa ja ulos kurkistaessa kaikki, mitä näkyi, oli vierasta...
Kuinka kuvittelisimme Rain olotilaa siellä? Kuvittelisimme? Kaikki jää todellakin kuvittelun varaan, ja se lieneekin — psykologiaa: luulla tuntevansa toista, — mikä mahdottomuus.
Rai yksinään tässä tilassa... Outo kamari. Tosin oli lattialle tuotu iso vati, jossa oli sitä ihanaa maitoa. Ja maidon viereen voileipä, jonka päälle oli asetettu — sokeripala: emännän asettama.
Mutta hänkö voisi syödä tai juoda, kun entinen isäntä asuu yhä mielessä... Syödä täällä, näin yksin jätettynä, näin oudossa olossa! Syödä vieraita ruokia...
Minne hän oli joutunut?
Mikä tämä matto? Miksi ovat ovet kiinni...?
Ja ympärillä hiiskumaton hiljaisuus! Jos kuuntelee korva tarkkana, ei mitään ääntä, ei todellakaan mitään.
Jos hätääntyy ja haukkuu epätoivossa: yhtäkaikki, — ei mikään vastaa.
Ei tullut isäntää, sitä entistä.
Jos ulvoi, kun tuska ja epätoivo sydäntä raatelivat, ei apua! Ei kukaan välittänyt hänestä mitään.
— Mikä onnettomuus hänelle olikaan varattu?
Pitikö hänen tänne yksikseen — tikahtua? Nyt se vasta viimeinen tuho oli tullut! Hänen täytyisi nikistyä tänne yksinään, lukottujen ovien taakse... Kuin elävältä haudattuna.
Eikö tosiaan kukaan tullut pelastamaan? Lohduttamaan, auttamaan? Ottamaan hänet omakseen.
Hätä kasvoi niin julmaksi että Rai oli aivan sairas. Sairas ja raivohullu. Vuoroin se haukkui, vuoroin valitti leuka lattiaa vasten, väsyneenä, sortuneena. Vaipui kuunteluun, joka jälleen päättyi raivokkaaseen avunhuutoon.
— Olisi joku ihminen...!
Tulisivatpa — ne uudet ja vieraat! Joku, joka auttaisi, — pelastaisi elämään.
No niin: kun uusi isäntäväki sitten parin tunnin kuluttua tuli takaisin, oli Rain ilo siitä, että joku hänet vielä muisti, ettei hän ollut vielä aivan tuomittu nääntymään ja kuolemaan tähän outoon ja kolkkoon huoneeseen, jossa punainen paistoi lattialla, — Rain ilo oli niin suuri, että se, päästänsä sekaisin mennen, unohti opetetun koiran ehkä kaikkein tärkeimmän säännön: tunteitten kiihkeästä järkytyksestä Rai... no niin... kohteli mattoa kuten puutarhurit ruohikoita tai kukkia: kastellevat niitä. Sellainen hätä ja ilo yhtaikaa. — Ja sitten alkoi se juosta punaisesta kamarista toiseen ja sinne takaisin kuin hullu. Hulluna ilosta. Edestakaisin. Suu selvästi nauravassa irvistyksessä. — Nyt se — loikahti uusia isäntiään vastaan ja — nuolaisikin heitä! Nuolaisi! Sitten se taas juoksi niin että löi pari kertaa päänsä seinään ja kaatui. Välipä tällä! Nyt oli riemua! Rai kavahti pystyyn, juoksi yhä, töytäili. Ja aivasteli!
Se sai pienen kokeilevan huomautuksen, mikä skandaali punaista mattoa oli kohdannut. Se köyristyi maahan, häveten, anteeksi anellen, — ikäänkuin selittäen:
— Mutta ymmärrättehän: olin niin onneton, niin yksin! Luulin kuolevani kaikessa tässä... Olin ilman minkäänlaista isäntää... Sairas. Antakaa anteeksi... Ymmärtäkää, hyvät isännät.
Se sai anteeksi: tuskin ennätti istahtaa häpeäänsä piiloon, niin jo kutsuttiin luokse. Se asia unohtui, ja unohtui ainaiseksi. — Nyt jatkui äskeistä iloa. Juoksua edestakaisin. Siitä riemusta ei tahtonut tulla loppuakaan.
Ja sitten Rai joi vapisevassa, liikutetussa ilossa maitonsa ja söi voileipänsä ja sokerinsa...
Uudet ystävät oli löydetty! Uudet suojelijat ja nuhtelijat!
— Tässä nyt olivat isännät!
— Eureka!
Seuraavalla kerralla, kun se jätettiin yksinään kotiin, ei se, kuten sanottu, enää tehnyt isäntien palatessa skandaalia. Se oli kai jo liian rauhallinen. Se uskoi ja tiesi että ihmiset, — nämä omistajat, — kyllä tulisivat takaisin, — että he olivat jo hänellä. Piti vain kestää odotuksen ikävä. Ikävä — uutta isäntäväkeä.
Nyt eivät tosin herkkupalat maistuneet heidän poissa ollessaan. Niihin ei koskettu, vaikka he olisivat viipyneet neljätoista tuntia. Vettäkään ei käynyt juominen. Lihanmurukin oli kielletty: sen kielsi koiran moraali ja ikävä. Mutta epätoivoa ei tämä enää liene ollut: — Täytyi vain odottaa, — kyllä he tulisivat. Tulisi ilo aikanaan sitä suurempi.
Sitä suurempi nautinto oli syödä ja juoda sitten kuin isännät olivat kotona.
Isäntä ja Rai löylynlyöminä. Rai näkee kärpäsiä ja tekee katkeria huomioita.
Jakkerintytär oli siis päässyt aikoinaan hiukan pilaantumaan. Poliisimestarilta se oli siirtynyt toisille, jopa joutunut lastenkin leikkitoveriksi, — mikä ei poliisikonstaapelille liene terveellistä!
Ja viimeksi se oli saanut, Fransiskuksen samoillessa poissa kotoaan, etsiskellä itse huvinsa ja kenties välistä ruokansakin. Siten oli se tartuttanut hienoon silkkipukuunsa niitä pieniä mustia ja vikkeliä, joita väitetään sellaisiksi hyppyurheilijoiksi että huiskahtavat kirkontorniakin korkeammalle.
"Rai, tämä on sietämätöntä! Sinussa oli viime yönä kolme hyppyurheilijaa! Mainioita loikkijoita! Ihmeellisiä sankareita alallaan. Sinut täytyy asettaa karanteeniin! Niistä meidän on päästävä. Emme tahdo niiden tähden viettää huolten painamia öitä. Sellaisista öistä olen saanut tarpeeksi — Savossa! Se, joka on joutunut muutaman kerran vuoteelle, joita sinun akrobaattisi punaiset ammattiveljet hiilloksena pohjustavat, saattaa lausua rehellisesti, hiki otsalla kiusallisista muistoista, aivan kuin azteekkien muinainen kuningas, kun Espanjan kullanhimoiset uskonsankarit tuota pakanaa halstaroivat, ministerilleen, kohtalotoverilleen: Oi miksi valitat? Luuletko minun sitten ruusuilla makaavan! — Sinä, Rai, lienet nyt melkein kohtalotoverini. Miksi muuten niin raivoissasi yöllä pehkuroisit? Ja minä sinut vapautan, niin totta kuin aavistan mikä inhottava kidutus sinulla lienee! Inhottava tosiaankin. Vaikka olen hokenut joskus näitä evankelistan sanoja: Jokainen, joka tyhmästi vihastuu veljellensä ja sanoo hänelle: Sinä raaka tai tyhmä! — hänen pitää helvetin tuleen vikapää oleman, niin vastaapa tähän eräs runoilijoistamme, eikä varsin pienimpiä, vanhalla sananparrella: Totuus ei pala tulessakaan. Eikä se näykään palavan: iäti karmii pikku isäntääsi muisto niistä vanhoista maalaishalstaroimisista! Siitä ei pääse mihinkään: poltettu varoo tulta. Niin, oman koetun kiusani tähden minä sinut vapautan.
"Rai! Enkä siinä kerskaa, vaikka olenkin savolaisia, joiden tapana on luvata, mutta... Luvata! Nauraa röhöttää! Antaa kättä hellästi! Katsella killistellä maireasti silmiin! Saada kyynelet silmiin omasta mielenliikutuksesta! Laskea leikkiä, savolaista lallutusta, iänikuisia sukkeluuksia! Yleensä lörpötellä jonninjoutavaa. Ja — lipsis, livistää nokkelasti karkuun sanoistaan kuin repo tyhmyrin raudoista! Sanoja, sanoja. Sukkeluuksia muka: Kuka näitä nyt voisi todeksi ottaa? Kun ette ymmärrä — leikkiä, te muut suomalaiset! Ette ymmärrä sanoja! Joutavia sanoja, hupaisaa suunsoittoa. — Kyllä tämä tiedetään. Jo kerrankin riittää! — Mutta kai liioittelen... Ketä on kerta ja pari kelpo tavalla arimpaan leikelty, tekee vääryyttä niille, jotka eivät suinkaan leikkaa! Muista, ihminen, edes Fransiskusta, ja onhan niitä muitakin yhtä kelpoja heimolaisiasi. No niin, mutta löysinpä, kerrankin löysin sanattoman olennon, sinut, Rai! Suloisesti hämäläistäkin mykemmän! Se nyt on jotakin! Tehdä, eikä kehua. — Sitäpä sopii — kerskua! Kerskua; ja silti koetetaan kuitenkin purra hammasta ja pitää ikämme se mitä on kerran päätetty ja sovittu. Minä nujerran — kirput!
"Sauna on lämmitetty kaikella taidolla, Rai. Leppä- ja haapanalikoilla, pihkattomilla, tikurattomilla. Vesi kuumennettu. Kirpeä saippua varattu. Katso, Rai, tämä tässä on saunalyhty. Ja tämä reikäisempi vaippa on sinua varten. Nyt me päästään urheilijoista, hyppytaitureista! Sitä paitsi on korvasi vielä kipeä junayhteentörmäyksestä. Kukapa käski iskemään päätäsi veturiin! Yritetäänpä sitäkin vammaa parannella. Kylpyyn siis! Sauna kansanomaisuutta vastaan: homeopaattinen lääke..."
Rai lähtee mukaan valtavan iloisin mielin, kuten ainakin se, joka ei synkkää kohtaloaan aavista.
Siellä suihkun alla saa se haaleaa vettä niskaansa. Johan nyt ihmeet tuli!
Tästä pääsee kuitenkin vielä karistamalla veden ihotakistaan pois.
"Älähän luule näin vähällä selviäväsi!"
Nyt saippuoidaan eläin — ilkeällä tervasaippualla, joka maistuu kirpeältä, jos koettaa sitä kupeistaan nuoleskella.
Eikä siten saippuoida ainoastaan selkää, vaan vatsanpuolikin, kaikkein arimmat paikat. Kellistetään Rai nurin ja — aletaan hangata tuolla inhottavalla mustalla saippualla. Silloin se puree. Ja syntyy rytäkkä. Pikku isäntä voittaa kuitenkin, työntämällä jälleen hiukan haavoittunutta kättään koiran suuhun. Silloin Rai alistuu kellottamaan missä asennossa tahansa, sallimaan itseään käännellä kuin taikinaa ja voidella itseään valkeaksi joka taholta. Mutta se on tuskallista. Koira huokaa, huohottelee. Koettaa matelemalla nopeasti pujahtaa ovelle. Turhaan! Mistä ei isännän käsi sitä kiinni saisi? Vaikka koiralla olisi aamuruskon siivet, niin...
Mutta kansanomaisuudesta Rai pääsee! Nyt se on taas hieno koira, ylimyskoira asultaankin. Ja se on välkkyvä kuin uimamaisterineiti, jolla on musta ihokas yllään. Se on kuin laineista kohoutuva merileijona. Tai pyöreäpäinen hyle, niin ovat sen karvat pitkin niskaa.
Se on kuin mikäkin merenvaahdosta syntyvä koira-Venus!
Sitten parannellaan korvaa.
Kaiketi olisi veri kiihoitettava kipeässä korvassa kiertämään?
Sitä varten täytyisi koira saada kuumaksi, ainakin sen pää.
"Ehkä tämä on löylynlyömän päähänpistoa ja lapsellista halua nähdä mitä koira löylystä arvelee, mutta muuta en nyt keksi..."
Niinpä Rai kutsutaan ylös lavolle, isännän viereen istumaan. Lyödään tilkka löylyä. Istutaan kuin ystävykset ainakin; hikoillaan kaikessa rauhassa.
Sitten tulee aika lyödä oikea löyly. Kiuas kohahtaa, makea huuru tunkee perukan ihanaan pimeyteen asti. Suomalaisuuden pyhin huone "täytetään pyhällä savulla". Rai istuu vielä. Se tottelee. Mutta sitten se alkaa, kun löyly kiihtyy, varmaankin ajatella:
— Täällä on kärpäsiä ja ampiaisia! Sillä se ryhtyy nopeasti haukkomaan ilmaa ympäriltään, naksuttelemaan sinne ja tänne leuoillaan niinkuin jotakin tavoitellen. Nyt ylhäältä päänsä päältä, nyt oikealta tai vasemmalta, — niinkuin kärpäsiä, jotka kesällä sen korviin työntäytyvät.
Se tavoittelee kupeitaan ja selkäänsä, joihin löyly pistää. Se ärähtelee kuin ampiaisille, joita se vihaa; se on verannallakin nähty.
Ja se kaappii niitä olemattomia käpälällään ja haukkuu vihasta, — niin se haukkuu ampiaiselle.
Se käyttäytyy kuin täydellinen löylynlyömä.
Lopulta tulee pako: hyppy kiukaalle. Nyt isännälle kiire pelastaa koira permannolle.
Sitten vielä lämpöistä vettä huuhteluksi korvaan. Se ei käy helposti: siinä kiljutaan kivusta ja kiukusta, tapellaan ja rähistään.
Ja viimein on puoskarointi tehty. Rai saa mennä saunakamariin, kuivaamaan itsensä mattoihin. Siinä se piehtaroi vimmoissaan pintansa märkyydestä. Siellä käy aika jyske.
Tulos on hyvä. Urheiluhulluista loikkijoista ei ole ainoaakaan jälellä. Rain ei tarvitse kaapustella itseään. Se on puhdas koira. Tyynenä ja majesteettisena lepää se nyt välihuoneen punaisella matolla. Se on siinä todellinen koriste, — kuin mustaa, kiiltävää porsliinia. Tai oikeastaan sen sinimusta pinta välkähtelee kauniisti mille värille tahansa. Oikea donna, siro ja notkea. Toinen takajalka elegantisti suoraksi ojennettuna.
Ja parin päivän kuluttua ei se enää valita eikä ärähdä, kun sen korvaan koskettaa.
Siitä alkaen ei parannus- ja sivistyssaunaa enää kaivattukaan.
Mutta sen sijaan on tapana pyytää Raita saunakamariin mukaan vartijaksi.
Se tottelee ja tulee. Mutta se ei koskaan sinne oikein tahtoisi.
Se on tehnyt ensimmäisestä saunamatkasta omat huomionsa.
— Sauna... kauhea paikka! Siellä töhritään saippualla. Siellä pistävät näkymättömät kärpäset ja ampiaiset. Niitä viuhuu ja suhisee aivan suunnattomina parvina.
"Rai, lähde mukaan!"
Rai on jo tehnyt lähtöhuomionsa. Se istuu jo piilossa pöydän alla.
Kuinka nopeat ja selvät huomiot! Muisto ensimmäisestä saunaanlähdöstä.
Se näkee tänäkin iltana että isäntäväellä on käsivarrella saunavaipat ja toisella heistä kädessä sytytetty saunalyhty.
Muuta ei tarvita: parasta mennä pöydän alle, — sinne eivät ihmiset mahdu.
Sitä houkutellaan. Ja eihän auta: lopulta tulee Raille kuitenkin pakko.
Välistä se koettaa pelastua saunasta vilpillä ja jöröydellä. Se ei piiloudu pöydän alle, vaan heittäytyy patjalleen ikäänkuin nukkumaan, milloin näkee saunamekot tai tuntee että saunalyhty keittiössä käryää. Se on makaavinaan sikeässä unessa — ettei sitä hennottaisi herättää.
Mutta se herätetään! Poliisi kuin poliisi, vartiointi saunassa kuuluu Rain päivystyksiin!
Se pelko saunaa kohtaan ei katoa aivan heti.
Siihen tarvitaan uusi kokemus.
Kerran se viedään saunaan päivällä, jolloin tuo kauhun huone on lämmittämätön, viileä.
Rai ei usko ensin silmiään. Raahaamalla se täytyy vetää saunakamarista, jossa se nyt on tottunut vartioimaan, sisälle saunaan.
Se katselee, haistelee, tunnustelee. Ja sitten se nousee lavolle, josta sillä on paha kokemus, räpyttää typöhäntäänsä ja alkaa — aivastella.
On jo nähty, että koira nauraa ääneen aivastelemalla. Se aivastelee aina milloin huomaa ympäristössään jotain hämmästyttävän iloista, jotain uutta; aivastelee, kun ihmiset kujeilevat sen kanssa; aivastelee havaitessaan itsessään jotain koomillista.
— Miten koomillista... että se oli luullut saunan olevan aina tulisen kuin horna!
Tämän havainto-opetuksen jälkeen kävi verrattain helpoksi houkutella Rai vartiotoimeensa saunakamariin.
Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.
Kului vähän aikaa, niin emäntä, josta koirat muutama vuosi sitten olivat olleet vastuksellisia, ja isäntä, vielä tuonnottain Raita kiusalliseksi ketaleeksi haukkunut, — isäntä, joka oli nauranut vanhoille neideille ja heidän villakoirilleen, — niin, isäntä ja emäntä kirjoittivat Fransiskukselle ja kysyivät eikö Rai saisi jäädä nykyiseen paikkaansa oikein ainaiseksi.
Jopa tarjoutuivat Raista jotain muka maksamaankin. Epähieno tarjous, Jumala paratkoon, ken Fransiskusta tuntee.
"Sitähän minä tarkoitinkin että koira jäisi teille", vastasi Fransiskus. "Halusin ensin jättää sen ainoastaan ikäänkuin kokeelle, että kelpaisiko se teille..."
No, täytyihän siitä sitten kuitenkin jotain esittää ellei hinnaksi, niin edes pikku lahjaksi.
Ja tohdittiin ehdottaa että koirasta toimitettaisiin Fransiskukselle pieni — siankinkku. Ensi jouluksi, kun sika lakkaisi elämästä.
Sian takakoipi siis... Halpahan se, arvoton, vaatimaton takaliston osa... Mutta...
Ja siihen Fransiskus suostui. Hän nyt suostuu melkein kaikkeen.
Täten tuli Rai lunastetuksi — sian takajalalla. On sitä ennenkin tapahtunut: muistaaksemme vannoo esimerkiksi Kiplingin viidakkopoika Mowgli joillakin sellaisilla sanoilla kuin:
"Minut lunastaneen mullin kautta."
Emme muista kyllin tarkoin miksi mulli joutui hänen päänsä hinnaksi.
Mutta nyt olisi Rai saattanut jokaisessa mahtavassa ja uljaassa tilanteessa vannoa:
"Minut lunastaneen siankinkun kautta!"
Sellaista se on, yhden leipä toisen kuolema. Nöskö tuomittiin antamaan Jakkerintyttärestä toinen takakoipensa.
Ja sitten oli Rai kahden yksinäisen ihmisen oma. Oikein de facto, kiitos olkoon Fransiskuksen ystävyyden.
"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata." — Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!
Aika meni hiljalleen.
Se mitä tässä nyt jutellaan, on itse kertomukseen nähden kovin vähäpätöistä. Sehän koskee ihmistä, vähemmän koiraa.
Ja kuitenkin se kuuluu Rainkin elämään; se selittää — miksi koira pääsi ihmisen viereen.
Pikku isännällä oli siihen aikaan jonkinmoinen tuskallinen tauti, joka ennen muinoin tunnettiin ja jolle kai nykyään on seerumi löydetty. Sen nimi oli niin naurettava kuin Weltschmerz. Ihminen — kyseli itseltään kaikenmoista! Hänen omaa olemustaan ja — koko maailmaa koskevaa. Narrittelua! Miksi ei olla iloinen, keksiä hullutuksia, jos jotakin! Kepposia, loruta... Taistella edukseen. Elää raitista, ihanaa elämää! — Eikö joku saksalainen runoilija ole lausunut maailmanarvoitukseen selvää vastausta: "Narri odottaa vastausta"?
Narri kyselee sellaista mikä on aina ollut ja tulee olemaan ihmiselle arvoitus.
Ja kuitenkin tämä ihminen kyseli.
Kyselynaiheet voisi jakaa kahteen lahkoon.
Miksi hän tunsi lähimmän ympäristönsä sisällöltään näinä vuosina niin muuttuneen?
Sellaisesta muuttumisesta hän kyllä salaisesti oikeastaan iloitsi: sekin todisti muka jonkinlaista elämää, se etsintä.
Mutta etsinnän hetkillä ei aina ollut helppoa.
Kuten ei lavantauti sairaalle, vaikka se antaakin hänelle myöhemmin — uuden ja kauniimman tukan.
Miksi! Ja miksi?
Lapsihan kysyy: Miksi!
Minne olikaan kadonnut hän, joka lakki takaraivolla — nauroi vanhoille villakoiraneideille?
Missä hän, joka riemuiten rustasi pesäänsä, huvilaansa? Fantisoi jonkinlaisia torneja niinkuin Ibsenin sekava Solness? Istutti puutarhaansa kukkia.
Koti — muuttui totutuksi, samaksi.
Sama äänetön tuijotti vastaan salin suuresta kuvastimesta, varsin vaivalla hankitusta. Vaivalla: sehän oli oikeinpa kullattu.
Lukemattomat kukkaset puutarhassa vaativat ainaisen uuden työnsä, vaikka olivatkin perennoita, aina kestäviksi aiottuja. Yksin niidenkin puolesta täytyi käydä — lakkaamatonta sotaa, takkiaisia ja polttiaisia vastaan. Siinä ne perennat!
Niitä ei enää sitten hoidettu. Syynä siihen se että ne — menettivät isännän ja kai emännänkin mielestä uutuuden lumonsa.
Alkoi tuntua — yksitoikkoiselta.
Koti, pesä. Olihan se valmis. Mutta siihen se pysähtyi.
Kottaraisilla ja rastailla oli jatkoa elämälleen: niillä oli poikasensa.
"No niin, meillä on Rai."
Mutta suurempikin, ja narrillisempi, aihe tuli pikku isännälle aprikointiin. Ei pitäisi hänelle nauraa, vaikka kysymys onkin tuosta joutavasta nimeltä Weltschmerz. Ovathan suuremmatkin herrat siitä kärsineet.
Ja mistä mokomasta se syntyi!
Sellaisesta vähäisestä kuin jokin — maailmansota.
Se oli muka tuhonnut kaiken mitä parhainta hänkin menneen polven ihmisenä oli uneksinut.
Sen menneen polven, jota sanoisimme 80-luvun polveksi, ehkä varsin huonosti määritellen.
Nykyisen terveen polven täytyisi poloista tosiaan armahtaa: muistaa että hän oli menneen polven mies.
Se polvi oli haihatellut jos jotakin. Se oli maalaillut kilpeensä sellaisia sanoja kuin maailmanrauha, kansojen lähentyminen, — mikä mahdottomuus, yhtä suuri kuin ihmisten keskinäinenkin ystävyys; — henkinen ja uskonnollinen vapaus, hyväkin tavoiteltava; rakkaus rahvaaseen; heikko annos sosialismia; taiteen ja kauneuden yhteiskunta...
Sellaisista se polvi oli puhellut kovin vilpittömin ja avoimin silmin.
Nyt putkahti kaikesta vaivalla haaveksitusta esille totuus kuin totuus. Taloudellisen pakon tekemä sota, ja sen mukana rotujen luonnollinen inhimillinen viha toisiaan vastaan. — Ja henkistä vapauttako kaivattiin? Sehän on haitta elämäntaistelussa... Soturi ei tarvinne henkeä kuin sen verran että osaa tapella ja heittää reimasti henkensä.
Sattui siihen aikaan se kuuluisa kapinammekin. Kuinka kävi rakkauden rahvaaseen, tuohon, joka oli nyt niin valmis raatelemaan, — kuten ainakin nälkään joutunut ja ärsytetty peto?
Tärkeitä asioita muka! Esimerkiksi taide: mitä se merkitsi lopultakin tällaisten rinnalla, leipä- ja rotutaistelun? Taide on hyvin heikko, hyvin imaginääri, narrillinen voima. Se ei ollut kyennyt jalostamaan ihmisiä — edes sitä rahtua kuin kristillisyys oli heitä tuhansina vuosina muuttanut; ja se ei ole tosiaan paljon! Vai kuinka...?
Nyt vallitsi rauta, hoiteli reaaliasioita! Ja tulisi varmaankin vallitsemaan ainakin seuraavan polven ajan.
Tässä nyt miehellemme syntipukin osaa!
Pakkoko oli sitä huolia? Yksi hullu kyselee enemmän kuin yhdeksän filosofia taitaa vastata. Ja lopulta eivät filosofien vastaukset tehoa maailmassa mihinkään, eivät vaikuta mitään.
Mutta, kuten sanottu, tauti ei asianomaista naurata, olkoonpa vaikka lavantautia, joka antaa kenties uuden ja rehevämmän tukan.
Sellaiselle ihmiselle on — koira tervetullut.
Hänellä on koira, hänellä, joka tuntee itsensä alennetuksi hieman koiran tasolle.
Ensin hän ylpeilee koirastaan. Ajanratoksi. Omasta koirastaan. Kauniista poliisikoirasta.
Onhan sen pitäminen tosin rahtu niitä entisen polven ihanteita vastaan: se on ylellisyyttä, etenkin aikana, jolloin niin monet nääntyvät ilmeiseen nälkään, syödään akanoita ja juodaan ohrakahvi mustana.
Ja kumminkin hän koiransa pitää... Ei hän ole sen ihmeellisempi kuin muutkaan ihmiset!
Koiralla hän lapsellisesti ylpeilee. Kävelee sen kanssa metsissä ja maanteillä. Koettelee vieläköhän Rai osaisi yliopistonsa luennoita.
Osasipas! Käveli rinnalla säntillisesti kuin sotamies.
Kantoi käskettynä keppiä, hattua.
Kantoi omasta alotteestaankin kaukaa isoja kiviä kotiin.
Kadonneen tai tahallaan pudotetun nenäliinan se etsi ja toi takaisin kilometrien päästä.
Maantien hiekasta se nuuski ja kaivoi esille puukon, jonka oli annettu siihen tipahtaa, jopa vanhan penninrahankin tai kynänterän.
Sitten sai isäntä huoletta nakata revolverinsa metsään ja jättää sinne.
Kun Raille selitti, mitä isännän kädestä puuttui, niin koira etsi ja kantoi ladatun revolverin kiltisti takaisin kotiin.
Olihan sillä kujeitakin... Se antoi ajanrattoa.
Se jäi makaamaan kauas taakse tienvarteen. Niin oli komennettu. Ja kiiti sitten nuolena luokse, kun isäntä etäältä ja näkymättömistä vihelsi tutut merkkinsä.
Raita olisi todellakin kannattanut palauttaa entisiin taitoihinsa, kuten Fransiskus oli vihjaillut, ja kehittää sitä ehkä edelleenkin.
Olisi pitänyt selailla tuota mustaa konttorikirjaa, poliisikonstaapelin aapista!
Mutta — mitä varten oikeastaan?
Pelkäksi ajanratoksi!
Tämä mies ei vielä käsittänyt että elämä taitaneekin olla juuri sitä pelkkää ajanrattoa! Muusta on ainakin sangen lyhytaikainen hyöty. Vai — kuinka lienee.
Ajanrattoa silloin siis! Mies-parka leikitteli koira-parkansa kanssa. Marssitti sitä rinnallaan. Komensi keppiä ja kiviä kantamaan.
Tai oltiin ikävinä iltoina piilosilla. Kätkettiin tulitikkulaatikko johonkin huoneista, nurkkaan permannolle, ikkunalaudalle, sohvalle tyynyn alle. Jonkinlaista "kuurupiilosilla" leikkimistä.
Rai "kuuruttaa": asettuu tulisen etsintäintonsa tähden vastahakoisesti maahan toisessa huoneessa. Sitten sille huudetaan: "Nyt saat tulla!" Se hyökkää hakemaan esinettä. Juoksee edestakaisin, nuuskii seinänvieret ja nurkat, tutkii sohvain ja kaappien alukset, tarkastaa askel askelelta. Ensin hajanaisesti, sitten järjestyksessä. Kiipeää tuoleille. Kapuaa tirkistämään ulos ikkunastakin. Tuskastuu, vinkuu. Kiertelee, supistaa ja laajentaa piiriä. Kuono vetää kuitenkin yhä lähemmäksi esinettä. Se työntelee sohvan tyynyjä paikaltaan. — Tyhjä oli siellä! — Se loikkaa lattialle, kaivelee jokaisen sopen, on kaataa kukkatelineet ja veistosjalustan. Viimein se laukkaa edestakaisin niin että käänteissä kaatuu. Jo pääsee varmuuteen! Jopas pääsi: se sieppaa tulitikkulaatikon kamiinin komerosta. Se heittää esineen ihmisen käteen tai jalkoihin, saa palkintonsa ja haukkuu innosta: tahtoo uudestaan leikkiin, joka on sille työtä.
Tällaisilla ajanvietteillä masennetaan ja hämmennetään pois mielestä sitä kauheaa vihollista, jolla on narrillinen nimi Weltschmerz.
Koiralla leikkiminen on silloin avuksi.
Mutta välistä ei Raikaan, tämä hieno ystävä, hienoin, koska on sanaton, auta. Eihän sellaisessa kukaan voi toista auttaa.
Ja kumminkin isäntä hakee siihen apua!
Eräillä hetkillä käy Rai hänelle kovin tärkeäksi. Mystillisen tärkeäksi.
Ja tästä johtui seuraava tapaus, joka on kennelmiehistä mitä naurettavin, varmaan suorastaan halveksittava.
Isäntä loikoo sohvalla. Onhan herroilla vaivansa! Miestä, jonka ei ole oikeastaan pakko tehdä mitään, sillä kaikkein tärkeimmän, leivän, hankinta on verrattain helppoa, tätä miestä kiusaavat ikävyys ja se äskeinen vamma, jonka nimeä ei kannata enää mainitakaan. Se on uudelle polvelle epämiehekäs asia!
Kamari on puolihämärä. Heinäkuun aurinko kuultaa ulkona ihanasti, sattumatta kuitenkaan sisään... Taivas siellä säteilee, ikäänkuin sähköilee.
Rai loikoo sohvan vieressä permannolla.
Silloin tekee isäntä sellaista merkillistä että kutsuu poliisikoiran hyppäämään seuraansa sohvalle:
"Hopp! À la hopp!"
Käskee sen viereensä keveän peitteen alle.
Ja Rai hyppää. Se näyttää isännästä ensin hämmästyneeltä, niin, se vitkastelee. Sitten se hyppää ylös. Se pujahtaa peiton alle... isännän viereen — hulluna ilosta: se ojentautuu takajaloin suoraksi kuin ihminen, joka nauttien vetäytyy ystävän luo nukkumaan kylki kylkeen. Niin, se puree hellästi isännän käsiä, korvia, nenää. Se urisee, piehtaroi ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia aistejaan. Ei uskoa todellisuutta todeksi: päästä ihmisen, isännän viereen nukkumaan! — Yhä se piehtaroi, potkii, yrisee. Ja viimein laskee päänsä isännän käsivarrelle ja — huokaa yhtä mittaa, yhä uudestaan, niinkuin rintaa pakahduttaisi.
— Oi onnea! Ihmisen vieressä!
Ja sitten se makaa hyvin siististi, liikkumatta. Ja samalla virkkuna: valmiina aukaisemaan silmänsä heti kuin pieninkin merkki annettaisiin, — valmiina kuuntelemaan tarkoin teetettäisiinkö jotain tai uhkaisiko ehkä jokin vaara — sitä itseään ja isäntää.
Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan mitään.
Mikä vaara tässä uhkaisi?
Ja mitä Railla olisi tekemistä?
"Rai-parka! Minun käy sinua sääliksi. Olet joutunut isännälle, joka ei voi antaa sinulle edes kuvitelmaa elämän tärkeydestä. Ja ehkä siihen lopullisesti lienee syynä isännän — laiskuus!
"Rai-parka, tuomittu samaan, tosin mukavaan, mutta välistä melkoisen tuskalliseen seisahtumiseen kuin isäntäsi itse.
"Siinä poliisikonstaapelin laatimassa aapisessa, jossa siteerataan Goetheä ja keisari Wilhelmiä, sanotaan, että koira tarvitsee liikettä, työtä ja hommaa ettei se ruumiillisesti ja sielullisesti surkastuisi. — Se paikka soveltuisi ehkä isäntääsikin. — Mutta kuinka saattaisi hän toista kasvattaa? Sanoohan keisari Wilhelm että ken tahtoo sitä tehdä, hänen tulee itsensä saada kasvatusta!
"Kuka isäntääsi sitten kasvattaa? Tuleeko siitä hommasta mitään?
"Hänen oma järkensäkö?
"Mihin ovat ihmiset järellään päässeet? Samaa myllyä tässä on eletty maailman alusta asti.
"Työtä ja liikettä siis pitäisi sinulle olla, Rai! Liikettä: kävelyitä metsissä, joissa ei ole isännän mielestä enää mitään uutta näkemistä. Ei uusia maisemia. Ja — vaikka pääsisin Indiaan, en enää sinne menisi, uskoisin sen maistuvan — liian vanhalta, nähdyltä. Olen saanut — liiaksi matkustaakin. Olen saanut maistaa yhtä ja toista...
"Mitä kuvittelet metsästä löytäväsi, Rai? Siellä ei ole sinulle muuta riistaa kuin ehkä joku myyrä, päästäinen tai kissa. — Ja olisipa tämä minulle näky: sietää sinun taas repivän luonnon julmassa vimmassa myyrää tai sisiliskoa, kiusaavan sitä pelkästä julmuuden halusta! Sillä sinä olet liian hieno syömään nälkääsi moista moskaa.
"Ei, sitä sallimaan en ole vielä oikein alentunut.
"Sinulle en voi tarjota työtä, Rai. Meillä on nyt suuri työttömyys. Se on meidän yhteiskuntamme ehkä ankarin ja mullistavin kysymys.
"No niin, saattaisinhan tosin tarjota sinua poliisikamarin palvelukseen: ottaisimme kiinni sen ja sen varkaan, jätkän, puukkosankarin, oikean suomalaisen. Kyllähän niitä Suomessa vilisee — suomalaisia!
"Se olisi oikea teko. Ja siihen isännälläsi olisi aikaa!
"Hänellä on yleensä aikaa liiankin paljon."
Mutta isäntä keksii itselleen sen verukkeen, että poliisikamarilla on oma koiransa, oma paimenkoira Carlo.
"Sekin tie on siis tukittu.
"Sinun täytyy muuttua lopullisesti poliisikoirasta — kamari- ja sohvakoiraksi. Poliisit ja Carlo vartioivat meitä kyllä.
"Ja isäntäsi kyllästyy ainaiseen kävelyyn ja leikkimiseen.
"Sohvakoiraksi! Surkastumaan! Se on kohtalo, johon sallima on suonut meidän päästä.
"Mutta kipeältä se tuntuu. Haikealta ajatella, mitä varten tässä sitten ollaan olemassa.
"Tekisi mieleni avata itsellenikin uusi elämä. Mutta mistä saan koiraisännän, joka minut siihen pakottaa?...
"Elämään — kenties niiden hyväksi, joilla ei ole edes aineellista onnea.
"En siihen jaksa, kurja mies.
"Siksi kärsin. Ja siksi vedän sinut viereeni sohvalle, Rai! Ajatellen ja säälien luonnotonta, mukavaa elämääsi, Rai-parka! Hiljaa hivuttavaa kohtaloasi.
"Tunnen sinut kohtalotoverikseni, koira!
"Sen tähden yllytän sinut hyppäämään viereeni leposijalle ja silitän hellästi päätäsi. Tahdon tähystää silmiisi, joissa kuultaa sama aprikoiva, ulkonaista huolta puuttuva ja kumminkin tuskallinen ihmetys kuin varmaan minun omissanikin. Painan päätäsi olkaani vasten, säälien sinua kipeästi kuin omaa itseäni. Säälien etten jaksa sinua auttaa, — kun en itseänikään jaksa. Onneton: sidottu kohtaloon minun kauttani."
Kennelmiehet tälle kyllä nauravat. Ja metsästäjät, jotka ovat mielestään kehnoja elleivät henno ampua omaa koiraansa, jos se ajaa huonosti. "Mutta — mikä ei olisi maailmassa naurettavaa?" sanoi isäntä — vielä siihen aikaan.
Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, mikäli ihminen hänen huomioitaan huomaa.