language: Finnish

PUNAINEN MYLLY

Kirj.

Joel Lehtonen

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.

SISÄLLYS:

Punainen mylly. Matkakuvia ja -tunnelmia

I.

Laulu maantielle.
Junassa.
Pilarin takaa.
Uni.
Vanitas.
Ulkomaalaisia.

II.

Apachin lempeä.
Ribby-Tom.
Seinen proomut.
Kohtalon tähti.

III.

Koira.
Paradokseja Mammonasta.
Läpi matkasin Parisin.
Madame Maquerelle.

IV.

Moulin Rouge.
Ahdas maa.
"France la dulce".
Pyhä Laurentius.

V.

Illusioneille.
"Sulo Suomi, pohjola..."
Nämä suuret kansat.
Patriootteja.
Abélard ja Héloïse.

I.

LAULU MAANTIELLE.

Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa laulun sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet rajaton, lopun-näkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta vasten nojaten:

"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

— — oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimmäinen oli kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. — Ja silloin huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana, aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään, rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta, poppeleita ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua rakastanut enimmän maailmassa, — ehkä yhtä paljon vain liitäviä pilviä, — kotimaassa ja muuallakin, — sillä sinä olet universaali kuin itse kauneus.

Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.

Ensimmäisillä seikkailuilla diligenssissä mielistyin varrellasi majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien.

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensimmäiset lauluni olet sinä innoittanut. Ensimmäiset ihanat, melkein lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta niitä seurasi muuta, — elämän vaihtelu kuin maantie, joka päivänpaisteisilta vainioilta painuu metsän pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin unhotuksen virroille, — kunnes taas olet kutsunut minut elämään suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut kanssani kuin ystävä käsikoukkua, — kesin, talvin, keväällä, rattaiden pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiidin seurassasi hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusulehdossa voittanut sinisilmäistä neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani?

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, — tuskaan, että olin unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa sinua parempana!

Taas kiidin veikkojen kanssa elon-uhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen, syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma, kääntyi ja kietoutui kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa naista, — senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia kuljettavaan pilveen... Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä mitä tulevan käänteesi takana piilee? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle! Viisautta, — hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. —

Ah, maantie, kuinka syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten keikaileva ja kevyt olet, kun kevät-ilta hymyilee ja sielussa herää suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin kotituulella ollessasi, — lapsuuden laakson maantie, jonka varrella emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —

Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! — Parhaalleen on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota — ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakuta ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa! Mutta tänään näin sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleni juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Parisin ruohoisilta valleilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

... Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä nyt tiedän mihin sovellun?

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen rakastanut enimmän maailmassa.

"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

Paris, marrask. 1911.

JUNASSA.

Vaunuosastossa ottaa nuori ja harmaaihoinen pappi käsille kultareunaisen rukouskirjansa ja alkaa lukea höpötellä, tuo, jonka naama on litteä kuin loukussa olleen rotan ja parransänki karkea.

Hänen vieressään istuu ranskalainen nuori mies, ja pappiin katsoessaan hän vetää suunsa hymyyn, silmähtää uudestaan pappiin ja sitten nuoreen madameen, joka istuu häntä ja pappia vastapäätä.

Madame ottaa vilkkaasti vastaan hänen hymynsä, kuin tempaisemalla, ja vilkaisee pappiin; ja häntä hytkähdyttää niin nauru, että hänen täytyy kääntyä ikkunasta katsomaan.

Ja hymyilevä nuori mies keikahtaa sohvalla selkäkenoon ja ummistaa silmänsä kuin uneen. Ja madamekin kallistaa nyt keikailevasti kasvonsa seinän nojaan, ummistaa silmänsä, mutta povi kohoilee huokauksesta.

Sillä välistä he kumpikin raottavat silmiään ja katsovat toisiinsa, ja nuori mies hymyilee sitten silmät ummessa ja ojentelee kiusaantuneesti sääriään.

Pappi, hän supisee kultareunaista kirjaansa; nyt hän katselee varovasti ympärilleen ja luulee, että toiset osastossa nukkuvat. Silloin hän laskee kirjan helmaansa, raaputtelee uutterasti päätänsä ja haukottelee ikävissään.

PILARIN TAKAA.

Suuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja sähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen... Viulut vinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja piccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita porvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä höyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia vävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia porvarisneitoja.

Talvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän väliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa kavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja ovensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas, valossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia.

Paksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu — tuon ison, sinisen hattusulan takana — muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä, hän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat huulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; — tukka on lähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen molemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu miehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen nenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on kelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä hansikkaita.

Mutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin vieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa hehkuvat — kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu — tekoruusu. Hänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja riemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, — ja hän näyttää kirkkaita hampaitaan, — hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia, ja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen penikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset rinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä ovat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka heiluu ja keikkuu edestakaisin, — kun viulut laulavat ja helisevät valssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, — totisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se on kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi, alahuuli kirsikka, — silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet. — Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja oboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, — sähköliljain heijastuessa peilistä peiliin.

Ja tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen sydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat vilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat vähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle, miettivän näköiselle naiselle, — ja vaaleaverikkö on kohtelias tummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei ylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta, joka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,— ja hän on jalo ja iloinen kavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,— ja heillä on hauskaa pienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin ääressä, — kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja sähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.

Ja sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja ulkoa sateen lätinä, — ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja palmunlehtien takaa "Manon". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä hartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen. Tämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja innostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla puolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu huohottaa, kun "Manon" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu iloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle. Niin he puhelevat. — Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin takaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen verhottu naisen oikea käsi, — ja samassa ojentaa kaljuraivoinen kavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja valkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii hätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies löytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt tempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja vaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle ja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät yhä tummenevan.

Niin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen pienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt vasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, — peiliseinään päin, josta pienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo aikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, — noihin vakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä, keikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista, jolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet katkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun hänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja onnellisina, — samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin takana.

Niin, "Manon" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja piccolot livertävät — suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja vaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, — kun sähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja sunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.

UNI.

Kerran näin unta, — se oli sumuinen illansuu, ja korkealle kammiooni kuumotti jättiläiskaupunki sinertävänä siluettina, ja kalvaankellertävä kuu oli kohonnut ja paistoi ikkunaani synkän Notre-Damen takaa. Minä olin palannut kaupungilta turhalta kululta ja hervahtanut uneen.

... Näin kauniin puiston, jossa suorat käytävät ulottuivat äärettömiin. Aurinko paistoi, ja taivas hymyili ja ilmanranta välkehti kuin helmiäinen: sinisen ja vihreän ja kullan vivahteissa. Taivaan alla hymyilivät kuvapatsaat peitellen kädellään sulojansa. Kukkalavat paistoivat valkeina ruutuina, ja niiden välistä suihkusi heleänsinisistä lammikoista vettä taivaan korkeuteen, ja kun suihku putosi jälleen alas, rapisi se puiden lehvistöissä, jotka hohtivat tummaa sineä. Mutta suihkujen helmirihmain takaa siintivät kaukaa riemukaaret.

Siellä oli kaikkea ihanuutta. Suloiset nurmikentät nukkua puiden siimeessä, ja temppelit pilaristoineen. Siellä oli päivänpaistetta, — siellä ei ollut ihmiskasvoissa köyhyyden vääristystä. Siellä välkehti vain silkki ja kultatikkaukset, ja siellä ui sielu keveänä kuin valkoviinissä. — — Se kuva minulle kangasteli unessa.

Ja ajelin jotakin — joka keijui kultapallolla edessäni ja liehui pois edestäni. Ajoin kauan, puistossa ristiin rastiin, toivovana ja nauraen, mutta välistä levähtäen.

En tiedä, miten aikani lienee siellä mennyt! Mutta silloin minä kuulin äänen, joka sanoi minulle: "Sinun täytyy kuolla." Ja minä heräsin.

Heräsin kiireesti hengittäen, ja silmät raottuivat ja jäykistyivät tuijottamaan kalpeaan kuutamoon. Ja sydänalassa oli vaiva, joka väänsi melkein suun itkuun. Mutta yhä kajahtivat kammiossani ikäänkuin sanat: "Sinun täytyy kuolla."

Vaikka aistejani yhä kiehtoi se, joka oli kiitänyt kultapallolla edeltäni ja joka ei mitään ollut kuin unta. Yhä se kiehtoi selittämättömästi. Ja minä vaikeroin: yksi ainoa seikka on elämässäni, joskin voin muuten sanoa: vieläkö enemmän ihanuutta luojaltani vaatisin? — yksi on siinä raskasta: että täytyy kuolla.

Kuu välkkyi ikkunaan synkän Notre-Damen paritornien viereltä. Se oli kellertävä ja kalpea kuu, joka levitti valoaan himmeältä ja utuiselta taivaalta. Sen valo oli itkun-surullista, se lekutti kuin kuolinkynttilät.

VANITAS.

Kaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja ryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät hihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.

Säteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla, joilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, — kaukaisten tekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan, joka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.

Surumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan, kauniiseen maailmaan.

Puutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen väri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja keskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa kymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.

Järven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä, toinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, — puistokujain holvistossa pudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen loisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat sameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon tahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee kultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien kuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat sammaleeseen, — unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta jalka lyijyllä paikattu.

Niin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten laakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin myöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti paukkuvat.

Ja syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle, jossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.

Linnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy sen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat, huvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää. Vain lintunen visertää syysauringon paisteessa, — autiossa, suuressa metsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee tukehduttaen, imee niiden voimaa, — hämärtäen näköalan kuin vihreillä liaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat murattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea, — poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.

Aurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko. Loistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui näillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä silkissä ja jalokivissä, — kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin. Mutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt naiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, — silloin heidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä käskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas Aurinko, — metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.

Missä hän on nyt?

Kysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat kukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa syysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho tallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa paljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa leikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat, — niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.

Huvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku Trianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, — hiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja nautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet leikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku Trianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy... Nyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain syyslehdet tippuvat.

Ilta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään. Kultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa köynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä. Jo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten suihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta; vain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.

Ja ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat kaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä heleänä — kuin punainen risti, — tarumaisena kuin Egyptin virrat, kukkapyramideineen.

Ja marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.

Pää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, — mutta heidän hymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista malja, sillä se huuliltasi riistetään; — kuoleman ajatus yllyttää kevytmielisyyteen.

Kuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät kuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat, pian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?

Vain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.

Säteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä neliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.

Ja ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin pienten, vihreäin ruutujen läpi.

ULKOMAALAISIA.

Tanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin pärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat salahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät kristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja hien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain punaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu korokkeella.

Kaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan pumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä tyttäriä. — Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa on punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, — heidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja latuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin syöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa symbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja heidän silmänsä seisovat pullollaan päässä...

Ja vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä ostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai kivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden paksuutta barbaariset jalokivet — tai lasinpilsa — yhä tehostavat.

Ja symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja yllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja vääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.

Ja vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat samppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin kaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat lapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät samppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli riippuen kuin lehmällä: "Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la France!"

Tässä viulujen vingunnassa, — ah, kaikki on tuttua, kaikkialla rimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja tupruttavat savua, — täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun tuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin ammattiratsastajain, tai kuin luteet, — jossa symbaali paukkuu, — täällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa "hiukan" lauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen: hän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja haukottelee, — luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta suomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään ja on hiukan "hm hm", — ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa on kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja leuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän näkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän näkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää nokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: "Ah, eikö tämä ole unta? Voiko uskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, — kyypparien takit! Noita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat toistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, — eikö totta? Eikö totta: ranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on, päiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä silkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, — he suutelevat! He suutelevat, noin, iih, — he suutelevat! Eikö totta, että tämä on elämää! Ah, elämää, samppanjaa, ei unta."

Ja symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja puuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisten tyttöjen helmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja dosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja ruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa ja huudahtaa:

"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska, elämä!"

Mutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen kulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin hän sanoo:

"Madame, — no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, — niin päästään — tuosta ranskalaisesta!" Ja hän nauraa pirullisesti.

Pikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä melkein itkettää: "Mitä, mitä te arvelette... Herra! Ei, ei..." Ja hän kalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea. Norjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat, ja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:

"Mitä kulttuuria! Vive la France!"

Pölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo Herran voideltuun? Nyt on "heikko" hetki ohitse, huomenna on pienellä rouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota viina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n sielu "en fuite", — silloin on jalosta "esprit-de-suitesta" tullut "esprit-de-fuite". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa voimistusryypyillä hän juhlastelee: "Miten se oli sellaista — sairaalloista, onnetonta — elämää! Hyi, sitä turmelusta!"

Puupää norjalainen! Juhlallinen — jääkarhu.

II.

APACHIN LEMPEÄ.

Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella, niin hän kai lauloi ajatuksissaan, — ehkä oikeille naisille, jotka ohitse kulkivat:

— Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni olen saanut luottaa kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, — kuinka se voisi olla sillä, joka on varhain paljoin nähnyt, — ja nähnyt vain tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, missä köyhyys asuu? Hyvyys on rikkaiden ylellisyys, — rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden minä olen nähnyt. Mutta taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa, kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko muuhun kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. — — Enkä usko siihenkään oikein, sillä kaikki olen varhain saanut nauttia, ja ihmisen nautintamahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Suurempaa nautintoa en enää tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nautintoni: — hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua, typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus — köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja jalon ja viisaan kaipaukseksi — valtaa tuossa ainoassa tunteessani, joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka tiedän, että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin enkä siinä viihtyisi. Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, — kurjuutta ja kirousta, jota ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia valtaa tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, — te rikkaat. Elämän jalokiviksi voin imarrella teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän näköisiä, — rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä ihailen, mutta teitä rakastaisin, ehkä, jos olisitte sitä, mitä silmäni valhettelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain luomien alla syvä kimallus, — että te olette viisaita ja hyviä. — — Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taipuisat ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, — teidän oikeain, porvarillisten naisten, kaita-uumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, — kun sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden varietee-huikaisuun. Teitä minä rakastaisin — ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne on muka totta ja puhdasta, — kun te ohi rientäessänne luotte kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa koreilevan proletaari-siskonsa vyötäisillä, — tuon, jonka huulet ovat veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, — kasvot, joista mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, — tyhjinä ja suruisina, — köyhinä.

Se viiltää sydäntäni, varsinkin, jos teidän epäilevä katseenne on kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne, noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille, porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, — koska hän näkee rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa ajavan ohitseen sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, — teidän yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas, typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, paljon kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne brysselinpitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, — jos sellaisia olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, — jos sellaisia olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikilla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemesta kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laaja-uumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon lallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, joka on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka laajan hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri, punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä ihailen, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!

RIBBY-TOM.

Ribby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, — maailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta muheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta: kellertävää ja ruskeaa, — se on hänen omaa amerikkalais-sekaista chic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria hansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka punoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, — ja jokunen jalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse aikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen silkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima, mutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää kärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa kyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja pullistuvalle nahkasohvalle.

Siinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, — katselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. — Hänen kaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät aikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, — vanhassa ja kuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät, — mutta nyt ne töröttävät kuin — virtahevolla.

Hän on kuivalla tuulella.

Älä kiusaa jumalia, ihminen!

Miksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa kylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen jalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä vaivaa, — kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo hänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin olla rauhassa, — hänen tapansa tunnetaan täällä, "paroni" on jöröllä tuulella.

Pakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja pimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, — marraskuun päivä, jolloin jo kello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa ollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista, taidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut epämiellyttävä?

Vai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele pehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä napsuttele sormuksillaan keppiin — keppi on kyllä hänen kädessään, sen nuppina on norsunluinen sfinksi!

Miksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat kahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom tuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän, filosofoiko?

Älä kiusaa jumaliasi, ihminen! — Mutta jos sitä teet, niin tee se ainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä sunnuntailapsensa, Ribby-Tom.

Sinä onnellinen, — onnellisin, — luulen. Sinä, jolle isäsi Uruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on jättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin omassa valtakunnassasi, — sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla, irti ja vapaana.

Kesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, — kuin lintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla, — joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu ja pihahtelee tyytymättömästi?

Älä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!

Miettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee kaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa — mitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos se on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt sitä katsomassa, — mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun hän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat, tasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin lapsuudenkuvitelma vain, — joka loitolla ollen sai armaan hohteensa. Se oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan. Mitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä loitolla, — jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, — sen toki Ribby-Tom tiennee.

Vai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, — mutta välittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi? Eivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan ihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, — tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä lienee nähdä ne täällä kuin kotona, — joka paikassa he ovat yhtä — intressantteja.

Mutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa, jos niiden paras hurmaus on vain — kaipaus, niin eivät kai ne yhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti riippuvainen, — ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija. Vai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat uurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet paranemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, — jos sitä aikoivat ollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa — itserakkauttaan, puutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei puutetta liene, ja mitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka on asian laita, — jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt vaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!

Kotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia? Niinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana rakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa yhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! Je fadore! Quel delire! Quel jouissance! Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! A mourir! Ja niin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta nähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta velvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, — jos sitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää, vapaata, itsevaltiasta, — jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on legio! Sellainen on rakkaus — hänelle, jonka auton edessä liihottelee joka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä pyytää: kultaisella haavilla, — tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen, jonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla ohimolla heiluen.

Näitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako hän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä? Ärtyiseltä hän näyttää vieläkin, — kuin jokin olisi radaltaan poissa. Ja hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta kyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin bamburuoko taifun-myrskyssä, — sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo kultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari hänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa, lyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja puraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian kantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten hänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.

Jokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka kahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi — kärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn viehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo pieni kärpänen kaiketi, — muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että hänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin kaltainen? Ei, parempi. Hahaa, — niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi tai pahemmiksi, — kun ovat — ihmisiä. Yhdenlaisia — Jumalan edessä. — Mitä hän "unelmainsa" toteuttajalla, — hän, joka ei ole koskaan voinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.

Työtäkö hänelle vielä pitäisi olla, — tuolle pyylevälle, puhkuvalle kellukalle, — tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja kullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa — nouskoonpa hän aamulla haahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia, — hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä kuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa — moni virastomies haukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin Ribby-Tom, — vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, — Pekingissä, Calcuttassa, kaikessa, — paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin, ettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän siis onkin onnellinen.

Vai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako — laakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi, jotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. "Neron" töistäkö, jotka eivät mitään auta, — joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä. Ikuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut maassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.

Mitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en muuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, — ja miksi hän sekautuisi niin käsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?

Kiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet sinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta tyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet suuren onnesi, — mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei nyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, — jos he sitä vain tahtovat ja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, — ja sinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla auto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!

Älä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja, milloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, — jos filosofoit, niin tee se edes viisaasti.

Ja niin hän kai tekeekin, — sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää sulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee vaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, — ja huulet jo hymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän puhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. —

Ilta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä lisääntyy.

Kas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on gloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut, — jos sitä tekikään.

Luultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, — se lienee hänet keskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen lievensi.

No, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi hänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, — jotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu jumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?

Mutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, — niin, ihmisten tyttärille, — harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen poikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin onni.

En voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt päässyt reumatismikohtauksesta.

Symbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan ja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut keppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun naiset luovat häneen huoaten katseensa, — hänen sormuksiinsa ja harmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He tietävät, mitä kannattaa rakastaa, — yksin kallista Ribby-Tomin keppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli hänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He tuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle "kaikkensa", — hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä, saattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset loitommalle, kolmanteen taivaaseen.

Niin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan jumaliaan, hyväntekijöitään, — tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen kirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä, Uruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.

SEINEN PROOMUT.

Kuulaana syyspäivänä ja keskellä jättiläiskaupungin harmaata utua ja pauhua ja sauhua virtaa Seinen vuo, ja raikas koillinen puhaltaa.

Se virtaa rautaisten siltojen alla, jotka tutisevat satojen pyöräin niillä kieriessä, ja ikivanhain kivisten siltakaarien alitse, — ja vihurit kiitävät iloisesti virran vihertävällä kalvolla myötävirtaan. Rantapuistojen lakastuneet lehdet varisevat Seineen, ne soluvat jonoina joen pinnalla, alas, monien siltain alitse, — keskellä utuista ja pauhuista ja sauhuista kaupunkia.

Vihreät laineet hyppelevät iloisesti, kun raikas tuuli lentää koillisesta.

Ja siltain kaariteitä soluvat Seinen proomut, kymmenisenä jonona, — myötävirtaan, — kohti raikasta valtamerta.

Vihuroiva vesi ja pois kierivä virta, ja koillistuulen tuoksu, — ne saavat vereni riemuun.

Nuo kauniit, pois matkaavat proomut! Pitkänä jonona, — kukin matala ja kaita, perästä ja keulasta pyöristetty! Kuin sukkuloita ovat nuo puunväriset tai tervanruskeat proomut, jotka lähtevät kohti merta, valtamerta.

Niillä on tasapohjat ja sirot ankkurit ja pitkät, notkuvat peräsinvivut. Ja valkeana hyrskähtelee vaahto niiden pyöreään rintaan.

Kun raikas koillinen puhaltaa... Niin ne kiitävät pois kaupungista, pauhuisesta, utuisesta, sauhuisesta, — silta sillan jälkeen, — kohti vapaata merta, nuo proomut, sileäkantiset, että niillä voisi vaikka tanssia.

Ja proomumiehet seisovat pitkää peräsinsalkoa käännellen, mielestäni iloisina: toinen jalka sirosti koukussa ja yllä vihreä tai punertava merimiesjakku, jonka kaulus lepattaa tuulessa. Ja tuosta juuri allani soluvasta proomusta kohoaa kajuutasta sauhu, — ja ruorimiehen edessä seisoo nuori tyttö nauraen ja puhellen, nojaten notkeaa vartaloaan matalan kajuutan kattoon.

Ja haukkuen juoksevat koirat pitkin proomujen vankkoja reunoja. — Niin pitkänä jonona, — rautaisten siltain alitse, joita ajoneuvojen pyörät tutisuttavat, ja ikivanhain ja harmaiden siltakaarten teitä, — pois keskeltä jättiläiskaupunkia, pois pauhuista, sauhuista, kohti Havrea, raikasta valtamerta.

Nämä Seinen proomut soluvat minusta lännen merille päin riemuiten, kuin Paltamon tervavenheet rientävät suurten ja surullisten metsien keskeltä länttä kohti. Sillä ääretön kaupunki, syyspäivänä harmaa ja utuinen, on kuin suuri syksyinen metsä, se on pauhuinen kuin autio metsä syysmyrskyssä.

Ihmekö siis, että näyttävät mielestäni riemuitsevilta nuo kaidat ja pitkät Seinen alukset, kun ne kulkevat ja kääntelehtivät siltojen alta tulevana jonona, vaahto keuloissa kuohuen, — kun virta vie ja hinaajat kiidättävät ja tuuli avittaa, — solumalla kulkien, savu kajuutoista suitsuten, kirjavat kaulukset liehuen, — kohti raikasta valtamerta. Kohti Atlanttia, — Atlantista.

Kuinka? Atlantista? Sitäkö, joka sadussa kätkeytyi aarteineen merten pohjaan? Jota ei ole.

Ah, vain Roueniin ja Havreen ne kulkevat, ainoastaan toisia samanlaisia kaupunkeja kohti, — sumuisia ja pauhuisia. Sitä edemmäksi ne eivät aio, sinne ne pysähtyvät, sitä loitommalle ne eivät jaksa, nämä tavalliset ja avuttomat proomut, kuorma-alukset. Ne palaavat jälleen ylävirtaan, palaavat iäti, joutuvat entisille kohdilleen, — tuoden kivilohkareita ja sementtiä, jauhoja sekä viiniä tomuisissa tynnyreissä, sikuria, kahvia, sokeria, — vieden meren rannalle jättiläiskaupungin sepelisoraa ja raudan kuonaa ja rautaromua ja kalkkia ja rupaa.

Minne Atlantikseen? Sinnekö, joka on merten syvyydessä, jota ei ole. Vain kaupunkeihin, kilpaaviin, kiitäviin, turhaa touhuaviin, sauhuisiin...

Mutta hyvä, että ne edes lähtevät! Että ne edes liikkuvat. Etteivät ne aina voi olla paikallaan, nuo tavalliset ja vaatimattomat proomut. Että ne edes vaihtavat, — ikäänkuin hulluttelevat. Ja että edes muutto tuntuu riemulliselta, — myötävirtaan, raikkaassa koillistuulessa. Koillistuulessa, joka minulle tuntuu humahtavan: Hyvä on, että on onni, joka on siellä, missä ihminen ei ole...

Niin kulkevat Seinen proomut, — siltain alitse, kun joen virit hyppelevät vihreinä ja syyslehdet soluvat virran harmaalla kalvolla, — miehet ruorissa pakinoivat ja tyttöset nauravat, koirat haukkuvat. Niin ne kulkevat keskellä kaupunkia, joka on pauhuinen, sumuinen ja sauhuinen, — kohti raikasta valtamerta, kohti — ei mitään.

KOHTALON TÄHTI.

Muhammed:

Minne johdat minua, säteilevä tähteni?

Erämaassa, — siitä on jo kauan, — erämaassa, jossa aurinko paahtoi kuin vaski, tai surullisessa erämaassa, koska iltarusko punersi hietameren, minulle ilmestyit, ihana, kohtalon enkelin otsalla.

Tumman, sinisen yön holvin alla, taivaasta, jossa tuhansien tuhannet kultatähdet tuikkivat, luolassa itkiessäni, — siitä on jo kauan, — ja hentoja käsiäni kurotellessani, — silloin ilmestyit minulle, pyhä, valkea enkelini, ja vapisin.

Pyhään Mekkaan sinä minut johdit, vaeltamaan kaupunkiin, joka keitaassa hohti, sinä riemuotsainen ja säteilevä: säteilevä tähti otsallasi.

Että julistaisin uutta oppia, uutta uskoa, kauneutta, raikasta kuin tuuli, joka erämaassa lentää.

Että herättäisin erämaan heimot teltoistaan, hurjat heimot karkeloon kutsuisin. Että rientäisimme valtaamaan sinulle, Allah, uusia maita, uusia virtoja, joita ei korvessamme ole, uusia, hohtavia meriä, oi Allah!

Pian oli hiottu keihäät, pian oli taottu tuhat sapelia, tuhat välkkyvää käyräsapelia kuin kuun sirpit. Niin kiiti beduiiniparvi pilven pyöränä ja silmät haavetta loimuten, nauraen sille, jota se odotti: oi itäiset virrat, oi jalokivet kuormattuina erämaan laivain satuloihin!

Ne valloitin, juuri sen, mitä halusin, sinä johdattava tähteni.

Mutta koska sen sain, mitä minut saamaan tahdoit, kun sinne tulin, jonne veit, niin silloin sammuit. Ja katso: sinä sytyit taas muualla, ja minä tahdoin nyt muualle ja muuta.

Mihin johdat vielä minua, outo, taivainen tähti?

Pois halusin uskotonten taisteluista, joissa päät koristivat ratsujen rintoja, pois idän kullan ryöstöstä sinne, missä vedet lepäävät tyyninä, missä palmu läpättää ikuisen Niilin partaalla ja sfinksi hymyilee mykässä rauhassaan taivaan kuvun alla, missä mantelisilmät uuvuttivat minut uneen, — sinun hymyillessäsi, oi tähteni, Allahin enkelin otsalta.

Niin minut rauhoitit, niin minä huvikseni läksin sitten ylös valtaamaan taas uutta, kuin ajan kuluksi; katso, sinä olit kylmentänyt otsani ja muuttanut vihansapelin hymyileväksi järjeksi kuin tikariksi. Sitä sinulta tahdoin, sen sain, kohtaloni, Allah.

Mitä on saatu? Kuin rakkaus, kuin puku naisen yllä: outo on kaunis; — koska sen riisuu, ei siellä kauneutta ollut, se oli katsojan silmissä, hänen odotuksessaan. Siispä tahdoin taas odottaa, rientää kokemaan Baalin ja Astarten, kullan ja himon.

Mutta Jumala oli kuitenkin yksi, sinä, Allah.

Jaa, siitä on kauan. Mitään, missä ennen olin, en halaa.

Minne tahdot mua vielä? Tahdotko minne, Itämaitten tähti? Kaukaisimmat maat, tuntemattomimmat meret minua houkuttelevat, ehkä, haaveen metsät ja loistokukka-maat, merkilliset, ennen näkemättömät. Tahdotko minua sinne, säteilevä tähteni, kaunis kuin aurinko?

Katso, minä olen väsynyt, luulen, että en niitä maita enää näe. Minulla on valkeita suortuvia, — ah, kuinka ne kerran kiilsivät, oi Allah, sinun lahjoittamasi voimanhapset! —

Muut erämaan lapset, en minä, ovat niiden tuntemattomien merten takana kerran veisaavat sinulle voittolaulunsa, — asettuvat sinne, rakentavat sinulle säteilevät temppelisi, joita minä en rakentanut, joka matkasin ja viitoin teitä. He sinulle veisaavat kunniaasi, oi Allah.

Niin luulen, vai minne aiot minua, tähteni?

Vai vietkö tummaan paratiisiini, Aishan helmaan, tuon suloisimpani, orjani, valtiattareni, — jonka sylissä on hyvä hulmahtaa viimeisen veriaallon, katsoen sinuun, tähteni, kaipuu?

III.

KOIRA.

"Rungottoman Tammen" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa Sacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja näkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin bysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen, valkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, — ruhtinas Kristuksen. — Sellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia, Montmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen välitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon prameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt pyörivät ja ilotytöt rinkuvat, — jossa on hauskuutta ja vilkkautta, ainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät lapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla, puotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja toisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on iloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat sian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja kiirettä.

Mitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat, mitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät iloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat nälissään.

No niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan rinteellä on "Rungottoman Tammen" krouvi, — pienen, vinon torin kulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen katto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi, kallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien muiden huvipaikkain: "Kuolleet rotat", "Valkeat kottaraiset", "Siniset koirat", "Mustat kissat". — On talvi, ja tammen lehdet rapisevat pysytellen yhä kuivinakin oksissa.