language: Finnish

MYRTTI JA ALPPIRUUSU

Kirj.

Joel Lehtonen

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.

SISÄLLYS:

Myrtti ja alppiruusu. Matkakuvia

Italian portilla
Idyllistä elämää
Muinaisella Forumilla
Orjantappura ja kruunu
Shelleyn haudalla
Kevät
Flora-tarina
Sisilia
Adrianmerellä
Alppijärvi
Paimen
Romantiikan lipun alla
Fata
Ahasverus alpeilla
Illalla Firenzessä
Venetsia
Jouluyö Maffian ahdistamana

ITALIAN PORTILLA.

Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä, raitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, — ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät.

Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä — ajelinko siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin — pitkin vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset, lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet samettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa ja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin, että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus olisi siinä minua tervehtinyt — ja enemmän: aavistelevasti luvannut kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein — ikäänkuin ihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.

Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa, iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli, kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta tullessamme.

Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän heläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.

Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.

Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.

Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:

Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.

Niin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä hyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päivänpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimmäinen sypressi.

Mutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, soperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; — se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.

Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta tapailevat alppimuurit, Italian portilla.

Ala, tammik. 1908.

IDYLLISTÄ ELÄMÄÄ.

Asuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons Esquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea, myöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in Vincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen syrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit, Palatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat, korkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, — kunnes sata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan, kaariteltuun holvikäytävään, — ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle, kirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli aikoinaan ollut Borgiain. — Minun oloni siellä oli pelkkä idylli, vanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä puutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.

Se oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä, kun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko, jossa istui Michelangelon synkkä Mosè, — kirkko, päätypuolella pilarikäytävä leveine portaineen; — edessäni jokin vanha luostari, muutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi, insinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan palazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.

Huone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium. Huoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä, marmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla pöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla muutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus, muistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa leijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla, rococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla seppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, — pöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun tapainen lampetti, — meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa sanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.

Sellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä, ajatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin talvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi kauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. — Kirkkaana aamuna auringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä oli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo torilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän telttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja narrien nousuaika. Ylös siis, — ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla ovelle ja koputtaa ja huutaa: Sor dormiglioso, — ylös, unikeko. No, mutta ylös nyt!

Auki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta sisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat ikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin kulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä oveen ja huusi "buon mattinonsa". Ja oven avattuani kantoi sisään pöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän aamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset, jutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa kahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin vihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla kaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.

Sitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin linnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan pilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.

Ja siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli taivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin silkki.

Nyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa ilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, — ei yhtä hauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä lammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset jalassa.

Siihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat autuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle taivaalle, hopeisiin pilviin, — ja siihen nukahtivat, tai uneksivat kai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan rouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan väkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, — kunnes tuli halu lähteä alas kaupungille.

Jos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä puolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä kaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, — ja taivas kujien kattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli kulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa, väen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän luonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin meillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä. Rihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa, laulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät isosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen korvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.

Mutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo, koristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä suuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa suihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.

Ja siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi palata asumukseensa päivälliselle.

Siellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto — harvoja ihanteitani; — mehuisa kaurispaisti — sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä vertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä "punantumma ja suloinen viini", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison maljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja pieni pöytäseura ja — uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus pahaa, loukkaus muille.

Ruokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha pengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain linnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi huhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin sammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit. Ruokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia. Joukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva, kullatuissa puitteissa.

Ja päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte Gianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan. Janiculus, — loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden huvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus — ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma uhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat suhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä terasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana, sinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber. Kaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain kirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä, nyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.

Niin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen, vuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät sinipunaisina, ruusunkarvaisina.

Mutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana: roomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan, autuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita, puistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien rivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan kaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.

Kelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt. Keskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet puoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin vetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean kuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, — aamuajelullaan kai vasta.

Jonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, — ei mikään kirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava, palvatunruskea ja tomuinen missi.

Niin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä, edessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen viininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa illallinen odotti.

Ja nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut Roomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi ulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta. Siellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla, ruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun. Minkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa. Körtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta suuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa hän oli totinen pyhimys.

Monen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli asunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut arabo, arabialainen, "joka oppi italiankieltä kuin lennossa". Oli ruotsalainen ja kaksi saksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan Benedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä huoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi säntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut kaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei kamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle pyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna, piippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne ovat merkillisiä ne "inglesit".

Toinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin: joka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti hännystakkinsa "armon vuorelle", tai vippaili Benedetta-rouvalta.

Hellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli kroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli viettänyt "kunniatonta" elämääkin täällä, — ei ollut voinut suorittaa maksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä, mainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän oli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli, ettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli Benedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki. Kunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.

Kaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään pesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois taas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti nauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu kepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa. Hänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille hoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo Pythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti tulevasta tramontanasta, ja takatalven sateista, jolloin oli viisainta kotona ahkeroida.

Mutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:

"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi." Ja hän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä, koskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. "Eh, se se on paratiisi!"

Hän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut pienenä sinne.

Ja kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista vuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka kuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa, niin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui hieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena, pyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai jo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?

Albaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli nyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi — ja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei sietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan keittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön ruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: "että Padovan Francesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!" — Ei lukenut kirjoja, ei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka hän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen, lasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.

Albanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin hellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka hänen luonaan asui?

Albania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena, Odysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!

Sellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin kai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä kuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he lähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen, vihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on vastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.

Tosi pyhimys: ansaitseva ympärilleen satain vahakynttiläin loisteen. —

Illoin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne piiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin pastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha, valkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä pillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli esiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti kitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: — amore, amore! Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta kohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. "Che bella cosa le giornate al sole!" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa, liikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.

Illan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat ruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.

Sadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen, kirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja pyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn tuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä katulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja madonnankuvan alle.

Illalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat puutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.

Minne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa vuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?

Keväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa satakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan satakielenpaistia!

Rooma, helmik. 1908.

MUINAISELLA FORUMILLA.

Suruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt kukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat Campagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset vuoristot sumussa, tummina, värittöminä.

Ja nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli, ja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat milloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin ne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon entisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan muinaismietteen suruisuuteen.

Seisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani; ollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan vierellä.

Siitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum Romanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain naakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten siellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta kädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä suhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat murattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet. Soikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty marmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, — riemuportti torin kummassakin päässä.

Ilta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot vasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin korvessa.

Capitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista ikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade alkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka Capitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli auki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat mielikuvaiset mietteet.

Siellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut, ja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa toisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja tuulen kohu kuului ulkoa.

Aivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain holveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun mainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.

Ja ikäänkuin ääniä, — laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.

Muistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin häipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen sateen rapinaa.

Torilta.

Mistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta? Luolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta kasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä torilta ja näkevinään hahmoja.

Tuulta vain ja illan tummuutta.

Säveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut selvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen tuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!

Olihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin, silmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään. Menneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto ja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan hahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen, korvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla myös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen. Tai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan italialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: Ninna, ninna e nanna.

Tuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa, sade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti kuin korvessa.

"Ninna, ninna e nanna!" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita ajatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa tosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti. Ara-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.

"Ninna, ninna e nanna!" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan muinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista, temppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.

Capitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium. Millaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen, väritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena pilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin kukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis, keskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar. Jumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava, sateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa päristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut ja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon päällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.

Oli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin lumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, — Sisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja kullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu — lukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa valaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli uhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät. Nimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja elämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne temppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.

Sen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset, kokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset, Gracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on päätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua kultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa valkeudelta.

Palatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat juosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin vuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset kartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar Augustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä pyyntöjään.

Nyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita. Rikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia. Jättiläishautoja.

Capitoliumin ja Palatinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian halkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa. Runoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää, värikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja. Saturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä pyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie, kaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia pilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten kultasiivet.

Ja torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta roomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.

Siellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla, teattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana, josta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää, kun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää, ostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli komeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset Rooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen temppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä temppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa kukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä väkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin huvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat. Ylimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina, poskilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana, synkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla päivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum Romanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes Capitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja tuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät horatiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu — johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.

Nyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian kallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty. Nokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden holveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.

Palatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen linnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty Babylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.

Keisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien kultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille, kitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen patsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan. Siellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon temppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin kaalimaa. Ninna, ninna e nanna!

Ja Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä ei ihmisääntä.

Hylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista, joista ilo virtaeli.

Vestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista tuhatta vuotta.

Basilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin, laiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin on torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?

Katottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa lohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin pyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas keväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut heiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja virkoavat taas. Ninna, ninna e nanna!

Kauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja jäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!

Mutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden kupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä, kaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi. Ahnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat heittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.

Se on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä vaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!

Sade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi. Kolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen langenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut minulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan kirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.

Mutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon vaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:

Jumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia — ja nousivat ylös toisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset. Varttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat kirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he katselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa, joka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin sepitti tarunsa, ylpeät Aeneidinsä.

Mutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne veitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä epäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan, yltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin jumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle tuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa heidän temppeliensä rinnalle.

Mutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa herännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan taisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla ja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään onnen kallistaa maljaa — jumalain esimerkin mukaan. Se näki epämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella puolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten veljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he loikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa he kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa. Toinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui permannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli täytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi yrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian hopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja Germanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin keisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli, kuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan; veriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.

Mutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista, sisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman legioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa vaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin, maamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä raukeaan mystillisyyteen, — kuvitteli olevansa persialainen jumala Mitra, — jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet hänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti kansaa: — porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri. Maakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi häneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa, raastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin Tiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan myrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin taisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä lähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan maksoi heille veroa Rooma.

Ja kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan loitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti silloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren uudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat niille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin marmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja keisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit tulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui marmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt kiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen linnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.

Mutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin varkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja myöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain vaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo uudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt Jupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten tyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan uusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin otsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat sekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, — entisten jumalain kaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen temppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat entisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa vanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla seisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla demoni-kauhuinen pyhä Antonius.

Ja vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat jauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus, elämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin Forum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.

Jo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä Jupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä Antonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään. Karjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum muuttunut.

Tuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy sisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat jumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin pyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon muinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain hameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina, epäileväisinä, — kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. Ninna, ninna e nanna!

Susi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja hellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret, joiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, — sijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden silmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.

Forum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka lapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi leikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä kauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi edes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita, jotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta Aika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa runsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin. Ninna, ninna e nanna!

Tuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää alhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee kolkosti kuin korvessa.

Rooma, tammik. 1908.

ORJANTAPPURA JA KRUUNU.

Minulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin olen huomannut, että hän ei aina "tunne itseään", mutta sitä paremmin minut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on, kertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on kääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina tunne itseään, hänestä tarinoineen:

Rooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin valtapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista, nykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara, muistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, — Germaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista "emäkirkon helmaan" kääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin isänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon, katolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein kaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on amerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä kasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle tyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on itämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa japanilaisillekin. — Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita näkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa, hameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita, mustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä: rasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja kaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä rasitetut. Kädet luiset ja punertavat, — yhtä vastenmielisiä kuin nunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on tehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa tai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen, Herran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin, disputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa Borghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden vastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on tulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin luteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös magyarit ja heidän sukulaisensa.

No niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se tuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa lähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien maasta.

Tulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen tavannut.

Tulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela italialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö. Menee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen kuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.

Odotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin pihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla porisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko; keskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta pilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen faunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät kummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse niihin hohdetta, — ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut visertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen orjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.

Pihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja kultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon tuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia lakkeja, — kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.

Hän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, — kuinka juhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla naurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee äskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian — anteeksi, puhui paremmin saksaa, — kuinka oli halutun nimi? "Henricus Fantasticus!" Jaha, tokko sitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta punanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra tahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus Fantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän menee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta. Odotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta nimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus Ansgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen silkkilakkinsa pöydälle; — isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne ovat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän alkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja todistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua, epäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että heidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat — ristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas Kristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme katsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat dekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan, kammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia: kalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä, pitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet kirjan lehtien välissä, — pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja huoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta. Kammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä sisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle pilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen kaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin neulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita sievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen kupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.

Päivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä ja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen pois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta varhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen, messuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin lujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan vääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia; hän naurahtaa: "Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää, — mutta se on — järjen voimistelua." Ah, järjen! Ja sydämen voimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa, paastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten. Aina työtä, — kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja nukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin seitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.

Erosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui raskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin itseäni kuin uitettu koira.

Usein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa, nuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia viruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa lemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.

Usein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet poikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä. Siellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante. Osaksi ruhtinasta, — sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku paholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria, fantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä aikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, — näin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja huokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin kiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä painunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa piirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.

Siinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen. Talvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo kellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin. Tuuli, vinha tramontana, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet koukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva aurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki; uutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen hämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta luonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun ohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa, ruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi ihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava tulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.

Pohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja joutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt muinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita pyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin tielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle heimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja äiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja papereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei hänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee mieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin alusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan tottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos hän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on riistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen, tarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää. Ihmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas, omituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja samalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla tavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi kulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla tarmolla. — Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä selvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi vuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo pahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on samea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin kotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana, ahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi tulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä, joka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti, kruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta olipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli haavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella: kaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi merille pyrkijä — joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän tutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin askarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin? Ne olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka uupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon. Pikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin Palmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta Arabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja loistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo kummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä kohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa omiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli kumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja tyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää arvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja sukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä alamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo hypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan vangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee kumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla kanssasi, mene. Minä olen basiliski — huu! Niin hän varttui, vertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti rikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa. Tuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä oli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen, basiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava. Entisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin pään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava Goljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen kasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne saivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän haaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili laulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa herttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä, Catarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta, joka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista, ylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien kimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai nostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin hänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat itsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä vielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset hevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa: korkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät siniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä, jolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun joku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti, silloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota hämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli mahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän mullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli olevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli. Itsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä ihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.