KORKOKEINOTTELUA

Kirj.

Matilde Serao

Tekijän luvalla italiasta ("Trenta per cento") suomentanut

F. O. Viitanen

Tampereella,
Osuuskunta Wäinämöinen,
1908.

Matilda Serao on syntynyt v. 1856 Kreikassa. Hänen vanhempansa olivat italialainen politiko Franz Serao, joka valtiollisista syistä karkotettiin maanpakoon, ja tämän puoliso, muuan kreikkalainen ylimysnainen. Jo 17-vuotiaana alkoi Matilde Serao kirjallisen uransa sanomalehtikirjailijana, ja v. 1885 hän, naimisiin jouduttuaan, perusti puolisonsa (Scarfoglio) kanssa Koomaan sanomalehden »Corriere di Ro ma». Sen jälkeen hän on yhtäjaksoisesti työskennellyt sanomalehtihommissa. Nykyään hän toimittaa puolisonsa kera Napolissa laajalle levinnyttä ja tunnettua lehteä »Il Matino».

Sanomalehtitoimensa ohella on Matilde Serao kirjoittanut suuren joukon novelleja ja romaaneja, joista muutamat luetaan paraisiin, mitä uudenaikainen italialainen kertomistaito on voinut luoda. Italian kirjallisuudenhistoriassaan pitävätkin toht. Berthold Wiese ja prof. Erasmo Pèrcopo häntä Italian tunnetuimpana nykyaikaisena romaaninkiijoittajattarena. Toht. Alfred Friedmann, joka on kääntänyt saksaksi useita Seraon novelleja, pitää häntä monessa suhteessa nykyisen italialaisen kaunokirjallisuuden tyypillisimpänä edustajana.

Jokapäiväisen elämän monet pikkudraamat ovat useinkin Seraon kertomusten ja jutelmien aiheina. Hän katsoo synkästi elämää, ja samoinkuin hän sanomalehtitoimessaan usein ja sydämeenkoskevasti on puhunut köyhien puolesta ja maalannut voimakkain värein suurta suurkaupunkikurjuutta, samalla tavalla hän romaaneissaan usein nousee sotajalalle yhteiskunnan virheitä ja epäkohtia vastaan. Vaikka hän onkin realisti, pysyttelee hän kumminkin etäällä tämän suunnan äärimmäisyyksistä, ja hänen pessimismiäänkin miedontaa jonkinlainen henkäys etelä-italialaisen elämänilosta. Voittamattomana pidetään Matilde Serao varsinkin napolilais-elämän kertojana ja kuvaajana. Hänen parhaista teoksistaan — kaikkiaan nousee hänen kirjoittamiensa nidosten luku neljännellekymmenelle — mainittakoon »Fantasia», »La conquista di Roma», »Il paese di cuccagna», »Per monaca», »Addio, amore!» ja tämän jälkimäinen osa »Il castigo» sekä myöhemmistä »La ballerina», joka äskettäin on ilmestynyt suomeksikin. Enin luetuin hänen teoksistaan, mikäli maansa olojen tarkka tuntija, italialainen toht. Sophia Rebuschini eräässä tänne lähettämässään yksityisessä kirjeessä mainitsee, lienee kumminkin »Nel paese di Gesù. Ricordi di un viaggio in Palestina», jossa Palestiinan oloista annetaan kerrassaan suurenmoisia ja hienoja kuvauksia. Erittäin suosittu on Italiassa myöskin hänen useille kielille käännetty, nyt suomenkielisessä asussa »Korkokeinottelua» nimisenä ilmestyvä Napolin oloja kuvaava kertomuksensa »Trenta per cento», jota alkukielellä jo on levinnyt kuusi painosta. Viimeksi on Matilde Serao osottanut omaavansa runsaasti näytelmäkirjailijankin taipumuksia. Viime vuoden lopulla hän yhdessä ranskalaisen kirjailijan Pierre Décourcellen kanssa kirjoitti näytelmän »Dopo il perdono», jolla Parisissa oli sangen huomattava menestys ja joka aivan äsken on ilmestynyt kirjanakin.

Matilde Seraon kielenkäytöstä sanoo edelläviittaamani Italian kirjallisuudenhistoria, että tuskin kukaan Italian naisista on käyttänyt italian kieltä kauniimmin kuin hän.

Tampereella, maaliskuussa 1908.

Suomentaja.

I.

Professori Alessandro de Peruta oli juuri lopettanut historiatunnin Napolin ensimäisen, kuninkaallisen tyttökoulun kolmannella luokalla, jossa hän opetti joka aamu. Alfonsina Barracaracciolo, vartiavuorollaan oleva opettajatar, kalpea, hiljainen, sairaalloinen nainen, oli saattanut hänet pitkän, puutarhaan asti ulottuvan holvikäytävän läpi suureen, luostarimaiseen etuhuoneeseen tammisine penkkeineen ja leveine, mustine pöytineen. Sitten hän hiljaa poistui, silittäen laihan kätensä kapeilla sormilla vaaleita hiuksiaan. Professori nojasi kyttyräselkäistä vartaloaan pöytään, ja hänen suuren päänsä kellertävänkalpeat kasvot olivat kumartuneena päiväkirjan yli, johon hän hitaasti merkitsi tuntinsa, Barbarellan, koulun kaitsijan, jatkaessa sukankudintaan. Hänen painellessaan punaisella imupaperilla kuivain, luisevain sormiensa kirjoittamaa töhryistä nimikirjoitusta, tuli sisälle käsityönopettaja Clorinda Fasulo. Hän oli suuri, lihava, hauska nainen, jolla oli pulleat, punaisina loistavat posket ja niin kireä villainen puku, että näytti siltä, kuin olisi se joka silmänräpäys ollut vähällä ratketa pyöreäin olkapäiden ja lihavain käsivarsien liikkeistä.

»Hyvää päivää, hyvää päivää, herra professori», lausui hän iloisesti. »Voitteko hetkisen täällä viipyä?»

»Mielelläni», vastasi pieni mies-pahanen, joka kunnioittaen ja ihaillen katseli voimakasta, paksua naista.

»Te voisitte tehdä minulle palveluksen. Tunnetteko Ruffo-Scillan pankkia?»

»En», vastasi professori hienosti hymyillen, »en tunne sitä enkä mitään muutakaan pankkia.»

»Ei tee mitään, minulla on tässä osote. Luullakseni on pankki teidän matkanne varrella. Lyhyesti, jollette pidä vaivaa suurena, voisitte viedä sinne nämä seitsemänsataa liraa, kolmesataa liraa sisareni Elisabetta Fasulon ja neljäsataa Clorinda Fasulon nimeen.»

»Onko se säästöpankki? Otanko yhden pankkikirjan vai kaksi?»

»Ei kumpaakaan, herra professori. Margherita Lombardi, joka vei sinne kaksi kuukautta sitten sataviisikymmentä liraa, sai ainoastaan yksinkertaisen kuitin, jossa on pankin leima ja viisi, kuusi allekirjoitusta. Samoin emäntämme Teresina Farnese ja pienokaisten opettaja Filomena Scognamiglio. Siis ei muuta kuin kuitti. Kun rahat ovat olleet siellä kuukauden, saa sadasta lirasta satakaksitoista.»

»Kaksitoista prosenttia korkoa kuukaudessa!» huudahti professori hämmästyneenä.

»Niin, kaksitoista liraa», vastasi neiti ääneen nauraen, mikä teki hänen kasvonsa vielä punaisemmiksi ja loistavammiksi.

»Se ei minusta ole mahdollista», vastusti professori.

»Margherita Lombardi, Teresina Farnese ja Filomena Scognamiglio ovat niin saaneet», sanoi Clorinda Fasulo riemuiten.

»Silloin se on vehkeilyä», mutisi professori arasti; hän ei koskaan uskaltanut varmaa mielipidettä sanoa ääneen.

»Eikö mitä! Ruffo-Scilla on ylhäinen herra ja kunnon mies; meillähän on hänen veljentyttäriään opistossamme.»

»Mutta miten hän voi niin satumaisia korkoja maksaa?»

Clorinda Fasulo oli hetken ääneti ja sanoi sitten, varovasti katseltuaan ympärilleen, melkein kuiskaten professori Alessandro de Perutan korvaan: »Ruffo-Scilla on asioissa Rothschildin kanssa; rahat ovat Rothschildin.»

»Ah», vastasi professori, syvään henkäisten. Kuitenkin teki hän, ankaran oikeudentuntonsa pakottamana, vielä viimeisen kokeen asiasta päästäkseen:

»Minkätähden ette itse vie rahoja pankkiin, Signorina Fasulo?»

»Koska käymme ulkona ainoastaan sunnuntaisin ja pankki on silloin kiinni. Olen pahoillani teidän tähtenne, sillä siellä on kai aina kova tungos. Tietysti! Kuka päästäisikään sellaista tilaisuutta käsistään? Mekin luovutamme kaksivuotiset säästömme. Ymmärrätte, ettei kolmesta- neljästäkymmenestä lirasta, jotka sisareni kanssa kuukaudessa ansaitsemme, juuri paljoa voi säästää. Miksi emme siis asettaisi rahojamme Ruffo-Scillan pankkiin?»

»Olen valmis palvelukseenne, vaikka olisin mieluummin suonut, että itse olisitte vienyt rahanne. Voisitte kuitenkin vielä ehkä katua; joku onnettomuus ...»

»Niin kauvan kuin mainitsemani henkilö on hänen yhteydessään», sanoi neiti, tarkottaen rahakuningas Rothschildia, »voimme olla levollisia.»

»Olen valmis palvelukseenne», toisti professori, vetäessään käsiinsä villaisia käsineitään, sillä hän tahtoi kaikin tavoin voittaa ystäviä opistossa. Siitä huolimatta painostivat häntä kovasti Clorinda Fasulon antamat rahat, niin pian kuin suuri, tamminen ovi, jonka koulun kaitsija Barbarella hänelle avasi, oli jälleen sulkeutunut. Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena. Koska olisikaan hänellä, köyhällä professorilla, ollut seitsemänsataa liraa hallussaan! Niin paljoa ei hän ollut koskaan omistanut, vielä vähemmin oli hän sellaista summaa koskaan mukanaan kuljetellut. Hänhän oli vain köyhä historianopettaja, joka, valmistuneena professoriksi ilman vakinaista paikkaa, töin tuskin sai kouluopetuksellaan ja paria yksityisoppilasta ohjaamalla kuun lopussa kokoon sataseitsemänkymmentä liraa, joilla hänen täytyi itse tulla toimeen kaupungissa ja vielä ylläpitää äitinsä ja sisarensa Giffoni Vallepianassa Cilentossa. Ei milloinkaan ollut hän yht'aikaa nähnyt seitsemääsataa liraa, tämä professori parka, joka asui kurjasti kalustetussa huoneessa via Concordian varrella olevassa palazzo Cariatissa. Via Concordia päättyy Corso Vittorio Emanueleen, mikä on yleinen köyhäin ja rikkaitten kokouspaikka. Ja kulkiessaan pitkää matkaansa jalan, jotta raitiotiemaksu, kolme soldoa, säästyisi, kosketti hän vähän väliä päällystakkinsa taskua, jossa oli Fasulo sisarusten seitsemänsataa liraa suureen, rikkinäiseen, mustasta, kuluneesta nahasta tehtyyn lompakkoon kätkettynä.

Jos ne hukkuisivat tai jos joku ne häneltä varastaisi! Paljas sellainen ajatuskin saattoi hänet kalpenemaan ja teki hänen kolmekymmenvuotiset pergamenttikasvonsa entistään kellertävämmiksi. Mieluimmin olisi hän mennyt pankkiin suoraa päätä, päästäkseen rahoista, jotka häntä suorastaan piinasivat, mutta ei ollut enää aikaa mennä palazzo Fausitanoon Toledokadulla olevan Carità kirkon torin varrelle, jossa Ruffo-Scillan suuri pankkiliike sijaitsi; hänen oli ensin opetettava via del Gesùn varrella olevan normaalikoulun toisen luokan oppilaita.

Sen takia antoi hän, yhä peläten kadottavansa rahat, kätensä edelleen olla vaaranalaisen taskun päällä poiketessaan koulukirjakauppias Cambardellankin luo via Trinità Maggiorella, josta hän, niinkuin usein ennenkin, lainasi vihon Muratorin historiaa. Kirjakauppias kuunteli tarkkaavasti erään vaaleaverisen, hienostipuetun nuorukaisen puhetta, järjestäessään Scavian kielioppeja pieniin kääröihin.

»Nyt vien don Antonion puolesta viisituhatta liraa pankkiin», sanoi nuori mies, mainiten erään kuuluisan lääkärin nimen.

»Niin paljon ja enemmänkin voi don Antonio panna pankkiin», lausui kirjakaupassa oleva pieni, vanha mies, joka nautti eläkettä jostakin entisen bourbonilaisen raha-asiainministerin virastosta. Hän vietti joka päivä kaksi tai kolme tuntia hiljaa ja liikkumatta Filippo Gambardellan kirjakaupassa ja puhui vain yhden lauseen joka puolen tunnin kuluessa.

»Ettekö te aio pankkiin mitään panna, don Filippo?» kysyi nuori mies imarrellen.

»Minä myyn kirjojani», vastasi hän hiukan epävarmalla äänellä.

»Lyön vetoa, että päätätte huomenna vielä sen tehdä», sanoi nuorukainen nauraen. »Tulenko huomenna takaisin?»

»Eikö mitä! Oletteko tekin ehkä pankkiiri?» kysyi Filippo Gambardella.

»En, mutta minä olen Ruffo-Scillan ystävä», vastasi nuori mies mitä suurimmalla kohteliaisuudella. »Muutenhan... en hänelle tee sillä palvelusta, vaan teille.»

»Ymmärrettävästi!» murisi eläkkeennauttija, ottaen hyppysellisen nuuskaa. »Kaksitoista prosenttia kuukaudessa on hyvä asia.»

»Liian hyvä», mutisi don Filippo välinpitämättömästi.

»Voitte levollisena uskoa pankille rahanne ettekä menetä mitään!» huudahti nuori mies iloisesti. »Rahat ovat englantilaisia, kaikki tulee Englannista.»

»Oletteko hyvä ja annatte minulle Muratorin?» sanoi de Peruta hämmästyneenä ja levottomana, sillä tämä toisinta asiasta herätti koko hänen epäilyksensä uudestaan.

»Odottakaa hetkinen, palvelen teitä heti», vastasi don Filippo Gambardella, nuorukaisen poistuessa nauraen ja luvaten seuraavana päivänä palata.

»Aiotteko te viedä rahoja Ruffo-Scillan pankkiin?» kysyi professori, kirjakauppiaan etsiessä Muratorin kirjaa.

»Kukapa tietää!» vastasi tämä, astuessaan tikapuita alas. »Ehkä vien sinne pienen summan.»

»Eikö se teistä ole uskallettua?»

»Arpajaisissakin uskalletaan ja kuitenkin ylläpitävät ne valtion ja koko maailma koettaa niissä onneansa», huomautti eläkkeennauttija. »Tahtoisin vain omistaa rahaa!»

»Onhan se muuten englantilaista keinottelua», mutisi kirjakauppias; »englantilaisethan tekevät rahoja niinkuin heinää.»

»Todellako? Minulle on puhuttu Rothschildista», huomautti professori de Peruta yhä epäillen.

»Rothschildistako? No, sitä parempi, silloin saamme olla varmoja. Näette, että Ruffo-Scilla ymmärtää asiansa...».

Professori lähti kaupasta, tulematta asiasta vakuutetuksi; mutta pieni eläkkeennauttija mietti, miten ihmeellistä oli, että hänelle maksettiin vain korkoja eikä pääomaa; jos hänellä nyt olisi ollut eläkkeensä pääoma, olisi hän voinut tulla rikkaaksi Ruffo-Scillan avulla.

Hitaasti asteli professori de Peruta tänä marraskuun aamuna normaalikoulun korkeita, pimeitä portaita ylös. Sairaalloisesti hermostuneessa mielentilassaan, joka on kyttyräselkäisille ominainen, tuntui hänestä kuin painaisi musta lompakko seitseminesatoine liroineen hänen rintaansa leiviskäin painolla. Tietysti ei historiatunti voinut tänään mennä muuten kuin huonosti, vaikkakin hän, työteliäänä, tunnontarkkana opettajana, otti vähäpalkkaisen virkansa, niin katkeralle kuin elämä hänestä tuntuikin, sangen vakavalta kannalta. Opettajahuoneessa, joka, kuten muutkin huoneet, näytti pimeältä, kostealta ja tomuiselta, katseli hän kirjallisuudenopettajaa, pientä, paksua, oppimatonta barilaista pappia, joka vilkkaasti keskusteli johtajan, laihan, tavattoman pitkän piemontilaisen kanssa, joka myös oli pappi. Kuvitteliko hän, vai kuuliko hän tuollakin kuiskattavan nimeä Scilla, tuon turmiollisen karin vaarallista nimeä? Hän meni ohi tervehtien, pysähtymättä, sillä hän tiesi, ettei häntä kaivattu eikä rakastettu. Oliko sekin kuvittelua, vai kuiskuttelivatko hänen oppilaansakin salaa samaa nimeä, istuessaan tarkkaamattomina ja kuuntelematta opetusta? Oliko se todellakin kirjoitettuna pienille paperiliuskoille, jotka kulkivat penkistä penkkiin ja otettiin vastaan hymyillen tai tirskuen? Olivatko Ruffo-Scillan pankkihuonetta koskevat asiat kiihottaneet näitä tyttöjäkin? Koska he olivat kaupunkilaislapsia, jotka kello kahdeksan aamulla lähtivät kouluun, oli joku heistä voinut kuulla niistä puhuttavan joko kotona tai matkalla tai vieraskäynnillä. Turhaan vaati hän milloin kohteliaasti, milloin suuttuneesi, sairaille ja onnettomille ominaisella ärtyisyydellä hiljaisuutta; tyttöjen lörpöttelyhalu ei ollut tukahutettavissa, eivätkä he oikeastaan pelänneetkään häntä, sillä huolimatta hermostuneesta äreydestään oli hän hyvä kuin lapsi ja aivan liian arka, heikko ja sairaalloinen, saavuttaakseen näiden itsepäisten kansanlasten kunnioittavan arvonannon. Hän itse voi tuskin odottaa tunnin loppua, päästäkseen koulusta kuulemasta enää puhetta tästä pankista, jonka rohkeus raha-asioissa ja jonka epäilyttävä vehkeily teki levottomaksi hänen ankarasti oikeudenmukaisen omantuntonsa, jonka ei vielä ollut tarvinnut häntä mistään syyttää. Miten hän olikaan onnellinen, kun kello vihdoin löi yksitoista, ja tytöt, niin pian kuin näkivät opettajan seisovan, itsekin nousivat kolistellen ja, käyttäen hyväkseen tekosyytä meluamiseen, huusivat kuorossa: »Hyvästi, herra professori! Hyvästi, herra professori!»

Jo kiiruhti hänkin kantamansa mustan lompakon painostamana ja kiusaamana katua alas, ikäänkuin olisivat onnettomat rahat häntä ajaneet takaa. Palazzo Faucitanon avara piha ja kauniit portaat rauhoittivat häntä vähän. Vihdoinkin saavutti hän päämaalinsa ja kymmenen minuutin kuluessa saattoi hän päästä vapaaksi taakastaan; sitten sai hän ajatella kävelyretkeään Kansalliskirjastoon, jossa hän teki tutkimuksia arvostelevaa historiaansa varten. Se oli pitkä, vaivalloinen työ ja hänen oppineena-olemisensa ihanne. Hänen mukanaan nousi portaita ylös muitakin ja taas toisia tuli ylhäältä alaspäin. Pankissa oli suuri joukko ihmisiä. Sen muodosti suuri, pitkähkö huone, jonka kaunis, vaahterapuinen väliseinä jakoi kahtia. Väliseinässä olivat virkamiesten luukut: kolme rahojen jättämistä varten, kolme, joista niitä sai ottaa; mutta ihmiset tungeskelivat tiheinä joukkoina ensinmainittujen edessä, eikä niillä luukuilla, joista korkoja maksettiin, näkynyt kuin kolme, neljä henkilöä. Yleisölle määrätty osasto oli sisustettu silmiinpistävän komeasti; siellä oli tummansinisellä sametilla päällystettyjä huonekaluja, joissa oli sinisiä ja kultaisia reunuksia ja tupsuja. Tummansinisiin, keltaisella kirjailtuihin virkapukuihin puettuja palvelijoita, joilla oli lakkeihin kirjoitettuna: »Pankkihuone Ruffo-Scilla», kulki edestakaisin. Ja yhä enemmän ihmisiä tunkeili luukuilla toinen toistaan vastaan puristettuina. Kaikki pitivät rahaansa valmiina kohotetussa kädessään. Kaikellaisia seteleitä, keltaisia, sinisiä tai harmaita, järjestettyinä pieniin kääröihin tai kokonaisiin paketteihin, muutamat ihka uusia kuin olisivat juuri olleet kivipainosta lähteneitä, toiset likaisia ja rasvaisia kuin olisivat jo tuhansien likaisten käsien kautta kulkeneet. Oikeastaan ei nähnyt muuta kuin päitten yli kohotettuja seteleitä piteleviä käsivarsia.

Professori de Peruta tunsi itsensä hetken aikaa ikäänkuin masentuneeksi; sillä mitä hän aamulla oli pitänyt yksityisenä tapauksena, näytti hänestä nyt, kun tunti tunnin jälkeen kului, joltain, joka salaman nopeudella leveni joka haaralle ja kehittyi. Tämä ihmispaljous pelotti häntä; hän vetäytyi huoneen nurkkaan ja alkoi, kääntyneenä seinään päin, ottaa Fasulo sisarusten seitsemääsataa liraa lompakostaan, laskeakseen ne vielä kerran ja pitääkseen niitä valmiiksi kahteen osaan jaettuna, toisessa kolme, toisessa neljäsataa liraa, ja sitten hän asettui viimeiseksi hitaasti eteenpäin kulkevaan jonoon. Silläaikaa jatkui rahain antaminen mahdollisimman yksinkertaisesti. Uusimman kuosin mukaan vaatetettu nuori virkamies, jonka hiukset kiilsivät voiteesta, jonka viikset olivat taidokkaasti käherretyt ja jolla oli loistava, musta helmi kravattineulassaan ja suuri, kiiltävään, tukevaan kultasormukseen juotettu jalokivi pikkusormessaan, kirjoitti kiireesti kassakirjaansa maksetun summan suuruuden ja repäsi siitä pienen kuitin, jonka leimasi ja ojensi maksajalle. Samalla huusi hän niin äänekkäästi, että kaikki sen kuulivat, maksajan nimen ja maksetun summan suuruuden toiselle, puuaitauksen takana olevalle virkailijalle, joka kirjoitti molemmat pieneen luetteloon. Niin kuului nimi toisensa jälkeen ja summa summan perästä:

»Francesco Jadicicco, neljäsataakolmekymmentä!»

»Pasquale Foderaro, kaksituhattaseitsemänsataaseitsemänkymmentä!»

»Salvatore Apricena, satakaksikymmentä!»

»Parooni Costanzo Vasaturo, seitsemäntuhattayhdeksänkymmentä!»

Ja kirjanpito kävi niin nopeasti, ettei tarkasti katseleva Alessandro de Peruta voinut kyllin ihmetellä. Muutkin ihmettelivät tätä liikkeen liian suurta yksinkertaisuutta ja nopeutta ja olisivat luultavasti toivoneet enemmän muodollisuuksia; mutta kun toinen toisensa jälkeen helpotuksesta huoahtaen, kuin olisi raskaasta taakasta päässyt, sekä täysin onnellisena, kun näki asiansa hyvin toimitetuksi, lähti sieltä, ei kukaan uskaltanut sanoa mitään.

Aina kun mainittiin joku suurempi summa, kurottivat kauvempana seisovat kaulaansa, nähdäkseen, kuka se onnellinen oli, joka voi antaa tuhansia liroja Ruffo-Scillan pankkiin talletettavaksi, ja he puristivat lujemmin muutamia sadan liran seteleitänsä huoaten, kun ajattelivat niitä suunnattoman suuria korkoja, joita olisivat voineet saada tuhansilla. Oi, miten vähemmän rikkaat kadehtivat niitä, jotka voivat panna niin suuria summia hyväätekevään Ruffo-Scillaan, saadakseen jo kuukauden kuluttua suuria korkoja ja voittaakseen neljännesvuoden kuluttua suunnattomasti rahoja!

Professori Alessandro de Peruta näki tämän kaiken omin silmin ja hänen ihmetyksensä nousi minuutti minuutilta. Kun oli niin pieni, nousi hän varpailleen, nähdäkseen luukusta liikehuoneen sisustan. Ja kummallisen mielikuvayhdistelmän johtamana muisti hän samassa silmänräpäyksessä vaikutelman, jonka kolme tai neljä vuotta sitten oli saanut Italian toisessa pääkaupungissa Firenzessä. Hän oli matkustanut sinne, saadakseen suosituksia nykyiseen virkaansa normaalikoulussa. Erittäin muisti hän päivän, jolloin hän, asiansa toimitettuaan, oli etsinyt erään napolilaisen ystävänsä, jolla oli virka kansallispankissa. Kun hän ei tiennyt ystävän osotetta ja koska hän hiukan pelkäsi Firenzen katujen kauneutta ja vilkkautta, oli hän mennyt suoraan pankkiin. Ja koko se juhlallinen vaikutus, jonka tuo suuri, valoisa, hehkulaitoksen lämmittämä huone ja sen syvä hiljaisuus, jota eivät edes kävijäin askeleet häirinneet, oli häneen jättänyt, palasi nyt äkkiä hänen muistiinsa; hän näki tummanvihriäiset verhot, suuret, jykevät, mustanpuhuvat pöydät, komeat kipsi- ja marmoriveistokset, kalliit, lujat, puiset huonekalut, vaikuttavan huoneen koko melkein majesteetillisen vakavuuden ikäänkuin kangastuksena edessään. Salissa suuren puuaitauksen takana oli hän nähnyt ystävänsä muitten virkailijain joukossa, jotka siellä hitaasti ja äänettöminä työskentelivät, istuen korkeissa nojatuoleissa suuret konttorikirjat edessään, ja jotka vähän väliä pistivät kynän korvan taa, verratakseen kahta kirjan eri sivuilla olevaa lukua. Ja samassa huoneessa oli hän nähnyt kokonaisia rivejä kirjahyllyjä, kattoon asti ulottuvia seinäkaappeja ja korkeita ja leveitä kirjoituspulpetteja, joiden ääressä virkailijat kirjoittivat. Kaikki tämä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen; hän oli arvostellut ystävänsäkin entistään suuremmaksi tämän arvokkaan koneiston yhtenä pyöränä ja aivan huumaantuneena uskalsi hän vain hiljaisella äänellä kutsua ystäväänsä yhteisille illallisille ennen matkaansa. Illalla kohteli hän häntä suurimmalla kunnioituksella ja puhui vähän väliä hiljaisella äänellä ja arvokkaasti kansallispankista, ikäänkuin suuresta, ylevästä, poissaolevasta henkilöstä, ikäänkuin mahtavasta jumaluudesta, joka oli saavuttanut hänen kummastelevan ihailunsa.

Kaikki tämä palasi elävästi hänen muistoonsa, hänen seisoessaan keskellä tämän kirjavan, kalpean, ennakkoluuloisen, hälisevän joukon huumaavaa melua, kaikkien näiden joko kurjasti tai silmiinpistävän komeasti vaatetettujen ihmisten keskellä, jotka kiireesti käärivät kokoon vastaanottokuitin ja sitten riensivät pois kuin olisivat lähteneet julkisesta pelihuoneesta. Se palasi hänen muistoonsa, kun hän katseli aitauksen toiselle puolen, jossa näkyi kaksi, kolme erimallista tuolia ja pieni pöytä; jonka ääressä eräs virkailija kirjoitti, mitä luukulla oleva nuori mies saneli. Ei ollut siellä kirjahyllyä, ei kaappia, ei kassaa eikä kirjoituspulpettia, ei mitään muuta kuin tyhjä, kolkko huone, joka ehdottomasti teki epäilyttävän vaikutuksen.

»Carlotta Bencivenga, kahdeksansataayhdeksänkymmentä!»

»Rosario Fuortes, satakaksikymmentä!»

»Gaetano Amirante, kaksitoistatuhatta seitsemänsataa!»

Pankinhoitaja otti rahat viimeksimainitulta, joka oli suuri, vahvarakenteinen mies, puettuna kellahtavaan päällystakkiin ja keltaiseen huopahattuun, selvästi maalainen, sekä alkoi laskea niitä. Siinä oli likaisia, rasvaisia seteleitä ja joukossa oli myös pussillinen piastereita, joita ei enää ollut pitkään aikaan ollut käytännössä, Ferdinand toisen, bourbonilaisen, aikuisia rahoja... kokonainen paperi- ja hopearahojen mallikartta, jolle virkamies laskiessaan huomaamatta itsekseen hymyili, maalaisen, jonka takana professori Alessandro de Peruta seisoi, ahneesti silmillään seuratessa joka seteliä, joka rahaa.

»Kaksitoistatuhatta seitsemänsataa», sanoi pankkimies, alkaessaan kirjoittaa vastaanottokuittia.

Hän pani koko summan muitten saamiensa rahojen joukkoon, joka oli kasvanut suureksi arvopaperikohoksi sekä kokonaiseksi kulta- ja hopeakasaksi, jonka varalle heillä nähtävästi ei ollut edes kassakaappia. Eikä ollut vaikea huomata, kuinka vastahakoisesti maalainen lopultakin rahoistaan luopui, kulkien pois pankista hitain askelin, huojuttaen paksua ruumistaan kuin hanhi.

»Seitsemänsataa liraa Elisabetta ja Clorinda Fasulon nimeen», sanoi professori Alessandro de Peruta.

»Elisabetta ja Clorinda Fasulo, seitsemänsataa», huusi pankinjohtaja kovalla äänellä, pyyhkäisten rahat syrjään ja aikoen kirjoittaa kuitin.

»Ettekö laske rahoja?» kysyi professori hämmästyneenä.

»Ei niin pieniä summia koskaan lasketa», vastasi virkailija lyhyesti, ja hänen jalokivisormuksensa kimalsi komeasti.

Samalla repäsi hän sulavalla kädenliikkeellä vastaanottokuitin ja ojensi sen professorille. Mutta tämä vastasi kylmästi: »Erehdytte; siinä oli kolmesataa liraa Elisabetia, neljäsataa Clorinda Fasulon.»

»Helposti korjattu», sanoi pankkimies, tukahuttaen kärsimättömyyden ilmeen kasvoissaan. »Antakaahan minulle kuitti takaisin.»

Hän otti kuitin ja kirjoitti siihen pienellä käsialalla pari muistutusta.

»Ei, herraseni», vastusti professori. »Ei tuo ole mikään oikea kuitti. Teidän on annettava minulle kummankin maksajan nimeen eri kuitti.»

»Teillä näkyy olevan liikaa aikaa, mutta minun aikani on täpärällä», sanoi kaunis nuorukainen hävittömällä äänellä.

»Se on teidän asianne, mutta olkaa hyvä ja antakaa molemmat kuitit, niinkuin ne haluan.»

»Silloin ette ole lausunut ajatustanne selvästi», vastasi toinen, kohauttaen olkapäitään, »mutta ei tee mitään, saatte kaksi kuittia.»

Ja huoahtaen kärsimättömyydestä, alkoi hän, revittyään ensimäisen kuitin, kirjoittaa kahta uutta, lausuen nimet tavuttain, jotta selvästi näkyisi, kuinka asia häntä rasitti.

Sitten repäsi hän kuitit kirjasta ja kysyi: »No, ovatko ne nyt oikein?»

»Ovat.»

»Silloin kai suvaitsette, että jätän teidät.»

»Mutta mahdattehan korjata kirjaankin erehdyttävän merkinnän?» huomautti professori kylmästi, poistumatta.

»Oi, se on pian tehty», huudahti nuori keikari mitä huolettomimmalla äänellä, revästen nopealla kädenliikkeellä pois kirjasta väärän kuittauksen ja rutistaen sen mytyksi.

»Miten? Te revitte kassakirjaa?» kysyi professori hämmästyksestä kankeana.

»Mitä toivotte?» kysyi häneltä virkailija, tekeytyen tyhmän näköiseksi.

»En mitään», vastasi professori, aikoen lähteä.

Tämän jälkeen pisti nuori mies päänsä luukusta ja sanoi käheällä äänellä: »pyydän herrasväkeä olemaan kärsivällisinä viisi tai kuusi minuutta, tulen heti takaisin.»

Odottajat murisivat tyytymättöminä. Kaikki näkivät, kuinka kaunis nuori mies levitti hajuvedeltä tuoksuvan, reikäompelulla kaunistetun nenäliinansa pienelle pöydälle, tunkeakseen siihen kaikki arvopaperit kirjavassa sekasotkussa, niin että ne näkyivät liinan joka kulmasta.

Hänen kulkiessaan rahakassansa kanssa ovelle, putosi pari kääröä nenäliinasta lattialle, mutta hän ei sitä huomannut tai ollut huomaavinaan, toisen virkamiehen pistäessä kulta- ja hopearahat sekaisin suureen likaiseen riepuun ja jättäessä kuparirahat halveksien nurkkaan.

Niin hävisivät molemmat virkailijat takaovesta, kuin olisivat he, maksajain aarteet mukanaan, maasta hävinneet.

De Peruta näki heidän katoavan ja hänkin meni, ollen epätoivoinen rahoista, jotka olivat kuin kuiluun kadonneet.

II.

Vaaleaverinen signora kulki ylös Corso Vittorio Emanuelea, jonka vasemmanpuolisen sivukäytävän kummuntapaiselta ylennykseltä näkee yli koko Napolin. Mutta hänellä ei ollut — oliko se sitten välinpitämättömyyttä vai hajamielisyyttä — silmäystäkään uhrattavana lumoavalle näköalalle yli meren, maaseudun ja kaupungin, joka levisi hänen vasemmalla puolellaan. Tiukasti kääriytyneenä talvikaapuunsa, silmät tiheän mustan harson takana maahan luotuina ja pienet, mustiin käsineihin puetut kädet ruskeaan puuhkaan piilotettuina, kulki hän nopeasti ja aivan ajatuksissaan eteenpäin. Siitä huolimatta huomasi hän, että hänen viereensä äkkiä ilmaantui varjo, jonka syvät, mustat silmät katselivat häntä sydämellisimmän hellästi.

»Hyvää päivää, signora Eleonora», sanoi nuorukainen hiljaa, herkeämättä häntä katsellen, ikäänkuin ei voisi kääntää katsettaan pois.

»Hyvää päivää, signor Paolo», vastasi rouva tervehtien, pysähtymättä.

»Ettekö salli minun saattaa teitä pientä matkaa?» kysyi nuorukainen pyytävästi. »Vain pari silmänräpäystähän matkanne enää kestää.»

Rouva painoi päänsä alas ja tumma puna peitti hänen kalpeitten kasvojensa puhtaan, miltei läpinäkyvän ihon. Sitten hidastutti hän askeleitansa, ja vaieten kulkivat he molemmat rinnakkain.

»Miksi te aina minua odotatte?» kysyi hän yht'äkkiä, samalla kertaa suuttuneesi ja alakuloisesti.

»Kun en muuta voi», vastasi nuorukainen, ikäänkuin loukkaantuneena luoden katseensa maahan.

»Tuotatte sillä minulle surua», sanoi vaalea nainen, ja äänessä kuului itkua ja hänen ihanat, syvät, armaat silmänsä näyttivät kyynelhelmien verhoamilta.

»Oi, älkää niin sanoko», rukoili nuorukainen kuin suruun tukehtuva. »Minähän kuolisin mieluummin kuin tuottaisin teille tuskaa». Ja hänen syvässä äänessään kaikui voimakas, tukahutettu intohimo. Rouva katsahti häneen vaieten ja koetti jouduttaa askeleitaan. Onneksi ei tiellä tänä kylmänä talviaamuna ollut suurta liikettä, enimmäkseen näkyi tähän aikaan Napolin kauniilla kaduilla ainoastaan hedelmä- ja vihanneskauppiaita ja työväkeä, ainoastaan toimeliaita, kiirehtiviä, vain työtään ja omia huoliaan ajattelevia ihmisiä, jotka eivät välittäneet noista kalpeista kävelijöistä, jotka keskustelivat toisiaan katselematta ja joitten silmistä leimusi polttava tuska.

Nuorukainen otti napinreiästään vihon kalpeita, puoliksi paleltuneita orvokkeja ja yritti työntää sen hiljaa seuralaisensa puuhkaan. Ja tämä tunsi itsensä niin heikoksi ja surulliseksi, ettei uskaltanut antaa takaisin tätä pientä, heikosti tuoksuvaa lahjaa, vaan veti kukat piiloon.

»Minä sain ne köyhältä tytöltä, joka kulki paljainjaloin ja näytti puoleksi kangistuneelta kylmästä; nämä olivat ensimäiset, jotka hän sai myydyiksi», kertoi nuorukainen, ikäänkuin päästäkseen ajatuksista, jotka hänet valtasivat, »ja hän sanoi minulle väristen ja vilusta kankeana, että minä tein hänet onnelliseksi.»

»Onnettomia on kaikkialla», huomautti rouva hajamielisesti, kohottaen katseensa.

»Te olette itkenyt, signora Eleonora.»

»En, en», vastusti tämä nopeasti.

»Tiedän, että olette itkenyt», toisti hän, katsellen rouvaa kiihkeän epätoivoisena.

»Miksi olisin itkenyt? Erehdytte ihan varmasti», vastasi vaalea signora, katsellen merelle, jotta ei näkisi noiden epätoivoisten silmien tutkivaa katsetta.

»Miksi tahdotte salata minulta kärsimyksiänne, signora Eleonora? Ettekö tiedä, että arvaan kaikki, että tiedän kaikki ikäänkuin sallimuksesta? Ettekö siis tiedä, että teitä rakastan?»

»Olenhan sanonut teille, ettette saa sitä sanaa koskaan sanoa, signor Paolo», vastasi hän ankarasti. »Erotkaamme nyt, sitä pyydän teiltä.»

»Hyvä», mutisi mies. »Ei tarvitse teidän enää kuulla minulta sitä sanaa, koska se niin teitä vaivaa. Mutta te olette antanut minulle luvan ottaa osaa kohtaloonne rehellisesti, ystävänä, nöyrimpänä ja vaatimattomana ystävänänne. Älkää minulta kieltäkö sitä, sillä se olisi suoraa julmuutta.»

»Antakaa anteeksi», sanoi hän, tunnustaen erehdyksensä, »mutta minä olen oikeastaan niin onneton, yksinäinen ja hyljätty, että melkein kaikki inhimillinen apu minua nykyään loukkaa ja epäilyttää. Minusta tuntuu kuin tahtoisivat kaikki vain lisätä kärsimyksiäni, ne, jotka minua vihaavat, ne, jotka minut ovat hyljänneet, ja nekin, jotka minua rakastavat. Olen väärässä, tiedän sen, ja pian kai ei minusta kukaan enää välitä.»

»Ennen kuolisin kuin teidät hylkäisin», vastasi nuorukainen lujasti.

»Älkää toki kuolemasta puhuko», sanoi hän pelästyen.

»Miksi olette itkenyt?» kysäsi nuorukainen uudestaan itsepintaisen päättävästi.

»Olin kirkossa», alkoi rouva, »ja itkin siellä kauvan ja katkerasti. Rukous tekee hyvää ja liikuttaa samalla. Emme milloinkaan niin tunne kärsimyksiemme suuruutta kuin rukoillessamme Herraa päästämään meitä niistä, vaikka kuolemankin avulla. Tämä sydämeni tuhkan kohenteleminen saattoi minut itkemään, mutta lohdutti minua myös.»

»Onko hän teitä jälleen kohdellut pahasti?» kysyi nuorukainen säälimättä, käyden suoraan asiaan.

»Oi, ei», vastasi rouva katkerasti, »hän ei ole minua suinkaan pahoin kohdellut.»

»Siis...», tutki nuori mies, kalveten vihasta, »siis... päinvastoin?»

»Ei, ei mitään ole tapahtunut», kuiskasi hän samalla katkeran valittavalla äänellä, joka kuului, kuin olisi hän ainiaaksi murtunut.

Sillä aikaa olivat he kulkeneet ohi pienien portaiden, jotka johtavat tieltä palazzo Cariatiin, missä signora Eleonora asui. Niin, he olivat kulkeneet kauas aina Bristol ja Bellevue hotellin ohi ja olivat nyt Corson kaukaisimmassa ja enin maaseutua muistuttavassa osassa. Rouva huomasi sen ensin ja sanoi, katsoen saattajaansa pyytävästi hellin, pelkäävin silmäyksin: »Kääntykäämme takaisin.»

»Kääntykäämme», vastasi nuorukainen voitettuna. »Mutta sanokaa minulle mitä hän on teille tehnyt, saadakseen teidät itkemään.»

»Oi, ei mitään, ei yhtään mitään.»

»Sanokaa se minulle, signora Eleonora, sanokaa se parhaalle ystävällenne.»

»Hän ei ole tullut koko viime yönä kotiin; eilen varhain hän meni eikä ole vielä palannut», purkautui nyt äkkiä hänen syvimmän sydämensä valitus kuuluviin.

Nuorukainen katseli häntä vaieten.

»Mutta missä hän voi olla?» alkoi rouva uudestaan kuin puhuisi hän itseksensä, kuin jatkaisi hän ääneen puhuen sisäistä keskustelua. »Mitä hän tekee! Miksi ei hän tule kotiin? Onko hän kadottanut kaiken rakkauden ja hävyn tunteen, eikö hänellä enää ole pienintäkään kipinää omaatuntoa? Vai onko hän todella vaarassa? Kunpa edes tietäisin, missä hän on? Mutta siitä ei minulla ole aavistustakaan. Minä olen kurja, heikko, tietämätön nainen, joka en voi häntä suojella enkä pelastaa!»

Hän työnsi sanat suonenvedontapaisesti esiin, kuin olisi hän ollut niistä tukehtumaisillaan, ja puhui katkonaisin lausein, korottaen ääntään, kuin olisi hän yksin salissaan eikä julkisella kadulla miehen kanssa, jota hän toivottomasti rakasti.

»Siis rakastatte miestänne yhä, signora Eleonora?» kysyi tämä vakavasti.

»Niin», vastasi hän varmalla äänellä, »rakastan ja kunnioitan häntä.»

Mies ei vastannut mitään, mutta hän kalpeni ja signora Eleonora voi nähdä, miten tämän voimakkaan, rohkean miehen silmät kyyneltyivät.

»Velvollisuus...» lisäsi rouva, ikäänkuin puolustuksekseen.

»Eikä hän sentään täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita avioliitto teidän kanssanne hänelle asettaa», vastasi nuori mies, joka häntä jumaloi.

»Mitäpä siitä? Jos rakastaisimme, ainoastaan vastarakkautta saadaksemme, olisi elämä liian hyvä.»

»Se on totta», huokasi mies.

»Ja sitten, kukapa tietää, mitä hänessä liikkuu! Pari päivää on hän minusta ollut niin hämmentynyt, että tuskin olen uskaltanut häneltä mitään kysyä, vielä vähemmin häntä mistään nuhdella. Usein istuu hän parvekkeemme nurkassa, viettäen siellä monta tuntia polttaen ja sanaakaan puhumatta ...»

»Olen nähnyt hänet», keskeytti Paolo, »minun huoneeni akkunasta näkee kaikki».

»Väliin on hän hillittömän iloinen, kuin tahtoisi hän huumata itsensä jotain unohtaakseen. Oi, signor Paolo, varmaan häntä uhkaa vaara! Ei hän ole vielä koskaan koko yötä ollut poissa kotoa.»

»Näin hänet eilen illalla», sanoi signor Paolo kylmästi ja hajamielisenä.

»Oi, olkaa armelias ja sanokaa missä», rukoili rouva kädet ristissä.

»Miksi sanoisin sitä teille?» vastasi hän jonkinverran välinpitämättömästi. »Olenko minä teidän miehenne vartia?»

»Olette oikeassa, minä vain kiusaan teitä», sanoi rouva hieman nöyryytettynä. »Mutta kuitenkin... minua rauhoittaaksenne.»

»Oi, voitte olla levollinen ...» vastasi nuorukainen, pilkallisesti hymyillen. »Teidän miestänne ei uhkaa pieninkään vaara.»

Ja mitä pilkallisemmin hän nauroi, sitä aremmaksi ja hiljaisemmaksi kävi rouva, sillä hän aavisti totuuden, vaikka ei uskaltanut enempää kysyä.

»Näin hänet eilen illalla», jatkoi nuorukainen kuin ajatuksissaan, »niinkutsutussa Talvipuutarhassa. Ettekö ole siellä koskaan ollut?»

»En, en käy missään.»

»Suokaa anteeksi, kysyin tyhmästi. Talvipuutarha on julkinen huvittelupaikka, jossa eivät kunnialliset naiset juuri käy.»

Rouva oli käynyt kalpeaksi ja antoi katseensa painua maata kohti. Mutta nuorukainen himoitsi katkerata tuskaa, jota hän tunsi, kun tiesi rakastettunsa kärsivän, ja siksi hän jatkoi kertomustaan hiljaisella äänellä, kuin koskisi se aivan turhaa asiata.

»Talvipuutarha on puoleksi teatteri, puoleksi laulukahvila ja lisäksi ravintola, jossa esitysten jälkeen iloisesti syödään; se on yhtymäpaikka nuorille, hienoille herroille, riippumattomille aviomiehille ja vapaille, riippumattomille nuorille naisille...»

»Ymmärrän, ymmärrän,» vastasi rouva, joka kiiruhti askeleitaan, ikäänkuin päästäkseen enempää kuulemasta.

»Nyt, kun Napolille näyttää koittaneen rikkauden ajat», jatkoi nuori mies, joka oli päättänyt mennä asian pohjaan asti, »kun ne kaikki, jotka uskovat uusiin pankkihuoneisiin, ovat tulleet rikkaiksi ja pankkien pitäjät enemmän kuin rikkaiksi, on Talvipuutarha joka ilta iloisia vieraita tulvillaan. Siellä tuhlataan rahaa kasoittain! Ja teidänkin miehenne antoi kultakolikoittensa eilen illalla kimallella Lidia Gioian maalattujen silmäin edessä.»

Rouva ei enää rohjennut sanoa mitään, mutta häpeän puna peitti hänen suloiset kasvonsa. He olivat saapuneet melkein hänen talolleen, kun hänessä heräsi uusi ajatus, joka aiheutti kysymyksen: »Onko minun mieheni näiden pankinpitäjäin kanssa tekemisissä?»

»On, nähtävästi pankkiiri Costan kanssa.»

»Ja asia on vaarallinen?»

»Kuka sen voi tietää! Nykyään uskoo siihen koko maailma...»

»Tiedän, sehän on yleinen hulluus.»

»Niin, mutta siitä voisi myös tulla äkillinen mullistus».

»Vaarallinen?»

»Niin, jokainen rehellinen omatunto nousee sellaista suunnatonta keinottelemista vastaan...»

»Ja te sanotte, että mieheni on vakavasti siihen sekaantunut?»

»Siltä ainakin näyttää.»

Rouva värähti inhosta, kulkiessaan alas portaita, jotka johtavat Corso Vittorio Emanuelelta discesa delle Colonne Cariatille. Päästyään alas käytävälle, pysähtyi hän, sanoakseen nuorukaiselle hyvästit.

»Olette tosin minut tiedoillanne rauhoittanut,» sanoi hän, »mutta samalla tehnyt hyvin, hyvin surulliseksi.»

»Siis teette puolisollenne sen mielihyvän, että olette hänen tähtensä mustasukkainen?»

»En», vastasi hän varmasti; »en ole mustasukkainen, ainoastaan hyvin levoton noiden pankkiasiain, tuon vierailla rahoilla keinottelemisen tähden, jonka te sanotte niin vaaralliseksi. Tahdotteko nyt näyttää olevanne todellinen ystäväni?» lisäsi hän tuolla lempeällä äänensävyllä, joka nuorukaista hurmasi.

»Käskekää minua!»

»Auttakaa minua pelastamaan mieheni. Olen jo sanonut teille, että en ole mustasukkainen, mutta minä kuitenkin elän hänen talossaan ja minulla on hänen nimensä. Hänen häpeänsä olisi minunkin ja hänen onnettomuutensa koskisi minuakin. Koettakaa mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtia myöten tutkia tuota keinottelua; toimittakaa tutkinto, koettakaa paljastaa totuus kuin olisitte tutkintatuomari. Ja kun vakava vaara uhkaa, kaukaa tai läheltä, niin sanokaa se minulle vapaasti ja säälimättä.»

»Sen tahdon tehdä», sanoi nuori mies täydellisesti voitettuna.

»Sillä välin puhun mieheni kanssa. Joskus hän kuulee minua ja tällä kertaa aion puhua niin hartaasti, että toivon voivani hänet pelastaa.»

»Te olette pyhimys», kuiskasi nuorukainen, »mutta en luule sen ihmeen teille onnistuvan.»

»Luuletteko, että mieheni jo nyt on vaarassa?» kysyi hän pelästyneenä.

»En tiedä», vastasi hänen saattajansa vältellen, »mutta olkaa vakuutettu, että otan siitä selvän, kuin koskisi asia ystävääni», lisäsi hän katkerasti.

Mutta nyt alkoi ihmisiä kulkea ohi, ja he tarkastelivat nuorta paria uteliain silmäyksin, kentiesi arvaten totuuden. Signora Eleonora oli saapunut aivan kotinsa luo, hänen ei tarvinnut enää muuta kuin kiertää giardino Cariatin kulmaus... Niin ojensi hän siis nuorukaiselle pienen, mustan, soman käsineen verhoaman kätensä, jota tämä hetkisen piti omassaan.

»Voikaa hyvin», sanoi hän, »nyt minun täytyy mennä, kaikki katselevat meitä».

»Mehän olemme koko ajan puhuneet hänestä...» vastasi nuori mies alakuloisena.

»Se on meidän turvamme», sopersi hän; ja sentakia tuntuu minusta, kuin olisin vähemmän syyllinen. Voikaa hyvin, signor Paolo».

»Sanokaa: näkemiin!»

»Näkemiin... vaikkakaan en vielä tiedä, koska tapaamme.»

»Heti kun minulla on tietoja.»

Ja niin sanoen katsoi hän rakastettuaan niin hellästi silmiin, että tämä tunsi koko heikon sydämensä täyttyvän säälistä.

»Miksi tekin illoin menette talvipuutarhaan?» kysyi rouva, hienosti hymyillen.

»Ainoastaan ilahtuakseni...» vastasi mies, ilosta punastuen.

»Mutta te olitte yksin, eikö niin?» kysyi hän suurimmalla luottamuksella.

»Olin, rakas, ihan yksin», vastasi mies huumautuneena.

»Ja nyt ette enää menekään sinne», sanoi signora, poistuessaan hurmaavasti hymyten.

Hän näki keveän, tumman olennon kiiruhtavan pois nopein askelin ja katoavan kulman taa. Hänkin asui suunnattomassa palazzo Cariatissa, sen kolmannessa kerroksessa; signora asui toisessa. Mutta peläten tuhansia naapureita, jotka asuivat tuossa mehiläispesässä, ei hän rohjennut saattaa häntä ja samalla itse jäädä taloon, vaan hän lähti jälleen tielle, vieden vaistomaisesti huulilleen käden, joka oli pidellyt vaalean signora Eleonoran kättä.

Palazzo Cariatin avarassa pylväskäytävässä tapasi signora Eleonora Triggiano naapurinsa, professori de Perutan, joka juuri oli menossa ulos tuntejansa antamaan. Rouva hymyili hyväntahtoisesti, sillä hän oli aina ystävällinen köyhälle, ahkeralle, aralle ja onnettomalle miehelle, jolle naisen hymyily oli erityisesti suuren arvoinen ja joka siksi aina tämän naisellisen hyvyyden lumoamana jäikin rouvan eteen seisomaan. Koska tänä aamuna oli hyvin kylmä, oli professori puettu avaraan, karkeaan, ruskeaan talviviittaan, jonka flanellivuori saattoi sen näyttämään hyvin paksulta, sekä lyhyihin, karkeisiin käsineisiin, joissa oli suunnattomat sormet. Kun hänen hattunsa vielä lisäksi, myöskin kylmän vuoksi, oli painettu syvään otsalle, oli hän sangen kummallisen näköinen, mutta pysähtyi kuitenkin, tapansa mukaan, rouvan eteen, vaihtaakseen hänen kanssaan pari sanaa: »Miten voitte, signora?» kysyi hän hätäilevän levottomalla osanotolla, kuin olisi toinen pitkän ajan ollut sairaana; oikeastaan oli se vain hämmentymisen peittämistä.

»Kiitos, hyvin», vastasi rouva, »ja te, herra professori; olette aina ahkera?»

»Olen. Ja se on minulle suuri lohdutus», lisäsi hän hajamielisenä, sillä hän olisi jälleen mielellään mennyt, mutta ei tiennyt, miten lopettaisi keskustelun.

»Ja miten perheenne voi?» kysyi rouva kohteliaisuudesta, jotta jotain sanoisi.

»Oi, kiitos», vastasi professori liikutettuna. »Eilen sain pitkän kirjeen kotoa. He kysyvät minulta... he tiedustelevat uusia pankkihuoneita», mutisi hän, vaipuen äkkiä ajatuksiinsa.

»Hekin tietävät niistä? Sinne asti on huhu kulkenut?» kysyi rouva hämmästyneenä, voimatta estää äkillistä kalpenemistaan.

»Siltä näyttää... maaseudullakin on siitä kuultu. Ja sitten...» lisäsi hän vaivalloisesti, »ovat maaseudun naiset niin uteliaita... he tahtoisivat tietää kaikki... ja luulevat, että me voimme kaikesta antaa tietoja...»

»Mutta luultavasti aikovat hekin panna rahoja johonkin pankkiin?» lausui rouva hiukan kiihottuneella äänellä.

»Oi, ei, sitä en luule», jatkoi professori hitaasti ja vaivalloisesti, kuin olisi hänellä pala kurkussa. »Heillä ei ole rahoja eivätkä voi saadakaan; tiedättehän, että olemme hyvin köyhiä».

»Ehkä niin onkin parempi», sanoi rouva miettiväisenä. »Olette kai kuitenkin vastannut?»

»Tietysti, heti. Olen kirjoittanut heille, etteivät nämä pankkihuoneet ole muuta kuin suoraa keinottelua, olen todistanut, etteivät voi muuta ollakaan. Mahtavat sitten ainakin olla varuillaan!»

»Mutta, kuten sanotte, eihän heillä ole mitään — kadotettavaa?»

»Silloin on kirjeeni muille varotuksena», tuumi professori, ja sanat tuntuivat pysähtyvän hampaiden taa.

»Hyvästi, herra professori», sanoi rouva äkkiä, tullen kuolon kalpeaksi, kuin olisi jäinen kylmyys hänet vallannut.

Professori katseli vielä, miten hän kulki pihan poikki ja alkoi nousta portaita. Sitten lähti hän työhönsä, ajatellen jälleen saamaansa kirjettä, jossa sisar niin tarkasti kyseli pankkihuoneista, paljaasta uteliaisuudesta, kuten hän kirjoitti, vain kuullakseen niistä jotain. Mutta veljestä, tuntui, kuin olisi kirjeestä huokunut sydämentuskaa. Eihän äidillä ja sisarella ollut pienintäkään omaisuutta; miksi siis tämä suuri uteliaisuus?

Signora Eleonora Triggiano taas puolestaan tunsi koko surutaakkansa raskaana painona laskeutuvan sielulleen, hitaasti, ikäänkuin väsyneenä, noustessaan portaita ylös.

Tuskin oli hän joutunut huoneustoonsa, kun palvelijatar antoi hänelle kirjelipun. Siinä oli muutama lyijykynällä kirjoitettu rivi, jonka hänen miehensä oli asemalta lähettänyt. Se kuului yksinkertaisesti:

»Rakas Eleonora!

Matkustan Costa pankin asioissa Salernoon; paljon rahoja ansaittavissa. Kolmen, neljän päivän perästä olen jälleen kotona. Näkemiin!

Carlo.»

Ei yhtäkään sydämellistä sanaa hänelle, ei mitään muuta kuin pankkihuoneesta ja rahoista. Ja kentiesi ei hän ollut matkustanut yksinkään! Ehkä oli hänen mukanaan tuo nainen... miksi signor Paolo häntä kutsuikaan?... niin, Lidia Gioiaksi, joka varmaan oli valenimi. Hän viskasi pois hattunsa ja kaapunsa, välittämättä palvelustytöstä, joka kysyi, kattaisiko hän suuruspöydän. Rouva vaipui nojatuoliin, epätoivoisena painaen nyrkkiin puristettuja käsiään päin ohimoitansa ja silmiänsä. Hän ei enää ollut lemmenkade, hän oli puhunut totta Paolo Collemagnolle. Mutta hänen sieluansa painosti aavistus lähenevästä, turmiollisesta elämänkäänteestä, ja tällä hetkellä oli hän sellaisessa neuvottomuuden ja turvattomuuden tilassa, jossa meistä tuntuu, kuin horjuisi pohja jalkaimme alla ja kuin kiusattu sydän parka turhaan etsisi pelastusrengastansa. Hän oli yksin. Rehellisellä ja vilpittömällä mielellä oli hän uskonut elämänsä miehensä, Carlo Triggianon käsiin; tämä ei kuitenkaan osannut pitää hänen sydäntään arvossa ja oli todellisuudessa jo eronnut vaimostaan, vaikka he lain ja ihmisten edessä vielä olivat erottamattomasti yhdistetyt. Hänellä ei ollut lapsia, ei sukulaisia eikä ystäviä muita kuin yksi ainoa, Paolo Collemagno. Mutta tämähän ei tuntenut häntä kohtaan ainoastaan ystävyyttä, vaan rakkautta! Tuo nuorukainen oli häntä rakastanut jo kaksi vuotta lohduttamattomalla, toivottomalla, intohimoisella rakkaudella, ja kun hän ajatteli hyvää nuorukaisparkaa, jonka elämän tarkotuksena ja päämääränä hän oli, aukeni hänestä tiellensä toinenkin kuilu. Hän oli todella puhdas ja hyvä, hän inhosi pahaa ja syntiä; mutta kuinka usein oli hänen vastustuksensa muuttunut sääliksi, niin sääliksi, sääliksi! Mutta kuka sääli häntä, yksinäistä ja hyljättyä? Siinä hän makasi kylmän, harmaan talvipäivän hämärässä, äänettömän huoneensa hiljaisuudessa. Ja koko hänen kotinsa oli hiljainen ja äänetön kuin koko suunnaton palazzo Cariatikin, joka kolmekerroksisena kohosi Corson varrella ja kuusikerroksisena komeili via della Concordialle päin. Siinä oli kaksi isoa porraskäytävää, kolmet pienet portaat, kahdet palvelijoita varten, sekä kaksikymmentäneljä pienempää ja suurempaa huoneustoa. Mikä yksinäisyys! Ja missä oli sillä aikaa hänen miehensä? Salernossa, ajamassa noita kauheita asioita, jotka täyttivät hänet pelolla ja mahdollisesti riistivät hänen miehensä kunnian; Salernossa, tuon maalatun naisen, tuon Lidia Gioian seurassa, joka tyytyväisenä käytti väärin voitettua kultaa. Oi, tätä yksinäisyyttä! Mutta missä oli sitten Paolo Collemagno? Varmaan ei kaukana hänestä, huoneessaan kolmannessa kerroksessa, jossa hän ehkä juuri kirjoitti hänelle yhtä noista syvästi tunteellisista kirjeistä, joihin hän ei koskaan vastannut, mutta joita hän ei säälistä hennonut kieltäytyä ottamasta. Vai ajatteliko hän ehkä hänen palavaa rukoustansa miehensä pelastamiseksi ja pani toimeen tutkimuksia? Mutta eikö Paolo tälläkin osottanut rakkauttaan, niin jaloa, sankarillista rakkautta, että hän tunsi itsensä liikutetuksi syvimmässä sydämessään ja kiitollisuuden vahvain siteitten sitomaksi? Mutta ei häntäkään, jota hän intohimoisesti rakasti ja joka epäilemättä olisi rientänyt hänen luokseen ainiaaksi... ei Paolo Collemagnoakaan hän saanut kutsua. Hänestä oli yksinäisyys hyve, tuon miehen seura syntiä. Yksin, yksin, yksin!

Ja kun palvelustyttö ilmoitti, että donna Concettina, rukoileva sisar, halusi puhua hänen kanssaan, ei hän lähettänyt tätä pois, jotta ei enää olisi yksin, vaan pääsisi omasta epätoivostaan ja tuskallisista ajatuksistaan. Hän tuskin tunsi donna Concettinaa, rukoilevaa sisarta, joksi häntä kutsuttiin, hän oli hänet naapurinaan vain pari kertaa tavannut, sillä donna Concettina asui toisen kerroksen kolmannessa porraskäytävässä. Hän kävi aina köyhästi puettuna, hiljaisena, alasluoduin silmin ja niin hiljaisin askelin, kuin olisi hänellä huopa-anturat kengissään. Niin astui hän nytkin varovasti sisälle, puettuna mustaan villapukuun, mustaan kaapuun ja mustaan, leuvan alle solmittuun suruhattuun. Kellertävissä käsissään piteli hän, kylmästä huolimatta, vanhanaikuista, kudottua työlaukkua, jonka päällä komeili kiekuva kukko mitä haljastuneimman värisenä.

Rukoilija-sisaren, donna Concettinan, kasvot olivat kauttaaltaan vahankeltaiset, ikäänkuin ei hänen suonissaan olisi virrannut pisaraakaan verta, ohuet huulet olivat tuskin vaaleanpunaiset ja hiukan tummahkot silmäluomet peittivät aina viekkaan katseen.

»Kiitetty olkoon Jeesus ja pyhä neitsyt!» tervehti hän hiljaisella äänellä.

»Aina ja ijankaikkisesti», vastasi signora Eleonora, joka tunsi kaavan.

»Ehkä häiritsen?» kysyi rukoilija-sisar, katsellen ympärilleen ja ristiten vahanväriset kätensä työpussin ympäri.

»Ette ensinkään», vastasi signora Eleonora, joka mielellään tahtoi paeta synkkiä ajatuksiaan.

»Te voisitte tehdä minulle hyvän työn», sopersi donna Concettina.

»Mielelläni, voimaini mukaan», vastasi signora Eleonora, joka ei ollut erittäin rikas, mutta aina hänen kätensä olivat valmiit antamaan jotakin köyhille.

»Tiesinhän, että te olette hyvä hengetär ja hurskas sielu, joka ette sitä minulta kiellä. Pidän sitä aina minulle erittäin suurena suosionosotuksena.»

»Puhukaa peittelemättä», vastasi vaalea rouva kärsivällisenä, näyttämättä vastenmielisyyttään pitkiin esipuheisiin.

»Tahdon sanoa teille, että me, äitini ja minä, olemme niin rutiköyhiä, että tuskin voisimme elää, jollemme paikkaisi silkkisukkia ja kutoisi pitsejä, hiukan ansaitaksemme. Voi, rouvaseni, kuinka vaikeata, kuinka kovaa on elämä, kun tahtoo elättää itsensä rehellisesti!» lisäsi hän huokaisten, ikäänkuin hänen olisi täytynyt kestää mitä vaikeimpia sieluntaisteluita, joissa hänen siveytensä olisi ollut lähellä haaksirikkoa.

»Niin, se on vaikeata», vastasi signora Eleonora, syvään huoaten.

»Kenellä meistä ei olisi koetuksia kestettävänä!» alkoi rukoilija uudestaan, tutkivasti vilkaisten Eleonoran kauniita kasvoja. »Elämä on alituista taistelua. Yhdellä on enemmän, toisella vähemmän kärsittävää, mutta kaikkien täytyy taistella. Äitini ja minä olemme koko ikämme saaneet kärsiä. Vasta nyt näkyy toivon välke pilkoittavan...»

»Kuinka niin?» kysyi signora Eleonora hajamielisenä, sillä häntä ikävystytti tämä intoileva puhe, joka ei auttanut häntä surujansa unohtamaan.

»Uusien pankkihuoneitten avulla», mutisi rukoilijasisar, antaen katseensa vielä kerran tutkivasti kiertää huonetta.

»Pankkihuoneitten?» huudahti Eleonora, suuresti hämmästyen.

»Niin. Koko maailmahan käyttää hyväkseen tätä kultasadetta, tätä mannaa, jonka Herra antaa sataa taivaasta! Se on todellinen Jumalan siunaus, joka nyt vuotaa Napolin yli ja jota se synteinsä tähden ei totisesti olisi ansainnut. Miksi emme mekin köyhyydessämme saisi osaamme siitä? Emmekö mekin ole Jumalan lapsia? Emmekö mekin ansaitse niin monien kärsimyksien jälkeen lohdutusta?»

»Mutta kuinka?» kysyi Eleonora vielä kerran, yhä enemmän hämmästyen.

»Tietysti», jatkoi rukoileva sisar, huomaamatta kysymystä, »olen jo kysynyt neuvoa hurskaalta papiltamme, don Teofilolta. Äitini ja minä emme koskaan tee mitään, kuulematta ensin hänen mieltään. Hyvä pastorimme kuunteli minua kärsivällisesti, kun kerroin hänelle hätämme, ja sanoi sitten, ettei ollut Jumalan tahtoa vastaan, mitä aioin tehdä. Eihän lehtikään liiku ilman, että Herra niin tahtoo! Siis ei ole mikään synti, jos käytämme hyväksemme pankkihuoneita, joiden Jumala antaa olla olemassa.»

»Mutta mitenkä sitten?» kysyi Eleonora kolmannen kerran mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.

»Olen tullut luoksenne», jatkoi rukoilija-sisar yhä, osottaen viittauksella, että hän nyt tuli asiaan, »koska puolisonne, don Carlo, on pankkiiri signor Costan, tuon Napolin hyväntekijän, läheinen ystävä; signor Carlo voisi tehdä paljon meidän puolestamme. Tahdotteko te, hänen vaimonsa, pyytää sitä?»

»Ette vielä ole minulle sanonut, mitä toivotte pankkiiri Costalta. Mieheni... niin, luulen tosin ... että hän tuntee hänet...»

»Tunteeko hänet! Hänhän on kerääjä...»

»Mikä hän on?»

»Kerääjä.»

Tämä outo sana tuotti signora Eleonoralle ikäänkuin piston sydämeen. Mutta hän ei sanonut mitään, rukoilija-sisaren pistäessä kätensä työpussiin ja kaivellessa sitä, etsien jotain. Signora Eleonora odotti, että nyt ilmestyisi anomuskirje, jossa donna Concettina omassa ja äitinsä nimessä pyytäisi pientä lahjaa suurelta pankkiiri Costalta. Mutta eipä ilmaantunutkaan mikään pitkinpäin taitettu paperi, jollaisille Napolissa tavallisesti anomuskirjeet kirjoitettiin, vaan sen sijaan keltainen, todellakin keltainen pergamenttilompakko, joka oli useasta paikasta rikki ja sidottu kiinni käärenauhoilla.

Rukoileva sisar piteli sitä hartaan liikutuksen valtaamana kuin pyhää esinettä, asetti sen sitten, pudotettuaan työpussin lattialle, jossa se näytti valkoiselta rääsyltä, polvilleen ja avasi sen. Luoden kissamaisen viekkaan katseen ympärilleen, sanoi hän: »Me tahtoisimme panna pienet säästömme talteen pankkihuone Costaan.»

»Ah!» huudahti Eleonora, rajattomasti ihmetellen.

»Se on hyvin pieni, kolmenkymmenen vuoden kuluessa tuskalla ja kieltäymyksillä koottu summa. Tosin meillä silloin tällöin on ollut tilaisuus lainata ystävillemme pieniä summia ja siitä on meitä palkittu. Mutta ajat ovat niin huonoja, rouvaseni», lisäsi hän huokaisten, »ettemme siitä huolimatta ole milloinkaan voineet vuodessa saada enempää kuin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia. Nyt, kun Costa maksaa viisitoista ja kahdeksantoista prosenttia kuukaudessa, ymmärrätte, että olemme vaatineet vähät rahamme takaisin velallisilta. Siitä on ollut vaivaa. Kuinka monta rukousta olemmekaan sen tähden kohottaneet taivaalle! On niin tavattoman itsepäisiä velallisia, jotka tosin maksavat korot, mutta eivät millään ehdolla tahdo maksaa pääomaa! Mutta taivaallinen isäni ja eräs hurskassieluinen oikeudenpalvelija ovat auttaneet minua, sillä ei ole toista, joka niin osaisi yhdistää hurskauden ja tarkkuuden kuin Gaetano Falcone. Lyhyesti, olen vihdoinkin saanut kaikki kootuksi ja olen tuonut rahat mukanani, keskusteltuani papin kanssa vakavasti, ja toivon, että te annatte ne miehellenne.»

Puhuessaan laski hän hitaasti seteli seteliltä rahojansa. Mutta Eleonora oli uudestaan joutunut sydäntuskansa valtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisivat nuo häpeälliset korot punoneet hänen ympärilleen verkon, joka veti hänet häviöön.

»Kuinka suureksi summa nousee?» kysyi hän koneellisesti, luullen, että oli kysymys muutamasta sadasta lirasta.

»Valitettavasti on se hyvin pieni vain», sanoi rukoileva sisar, mutisten luvun toisensa jälkeen, ja signora Eleonora peitti kädellä silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä kauhistavaa näytelmää, ja odotti kärsivällisenä. Ja kesti melkoisen ajan, ennenkuin rukoilija-sisar, vihdoinkin päätettyään laskemisen, kääri setelinsä tukkuun, jonka ojensi vaalealle Signoralle, ja sanoi muitta mutkitta: »Siinä on neljätuhatta liraa.»

»Mitä?»

»Neljätuhatta liraa», toisti hän.

»Jotka ovat teidän?»

»Meidän säästöjämme.»

»Ja te aiotte sijoittaa ne pankkiin?»

»Niin, mutta me aiomme erityisenä suosionosotuksena pyytää kaksikymmentä prosenttia kuukaudessa.»

»Erityisenä suosionosotuksena...?»

»Teidän puolisonne voi osottaa meille sen suosion. Mitäpä Costalle merkitsee joko kahdeksantoista tai kaksikymmentä prosenttia? Hänelle, joka ansaitsee niin paljon, on se ihan sama.»

»Keneltä siis luulette hänen niin paljon saavan?»

»Ettekö sitä tiedä? Teidän oma miehennehän sen on meille sanonut. Rahat tulevat Franceschiellolta.»

»Keneltä, Franceschiellolta?»

»Frans toiselta, bourbonilaiselta. Hän tahtoo napolilaisilleen osottaa suosiotansa; ja sitten, kun hän on tehnyt meille hyvää ylenmäärin, tulee hän itse takaisin, ja kaikki ottavat hänet avosylin vastaan. Oletteko jo kuullut laulun, joka aiotaan Franceschiellon tervetuliaisiksi laulaa?»

»Enhän tiedä mistään», vastasi signora synkän epätoivoisena.

»Arapite port' e ffeneste ca chill' amiso è teste.» [Avatkaa ovet ja akkunat, sillä ystävänne jo saapuu. Suomentaja.] Se merkitsee, että iloitsemme, kun bourbonilainen jälleen tulee. Mutta me vaadimme kaksikymmentä prosenttia, ymmärrättekö? Äiti ja minä olemme jo laskeneet monen kuukauden tulot.»