language: Finnish
LINTUKOTO
Muutamia päiväkirjan lehtiä
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1929.
SISÄLLYS:
Ero ja kohtaaminen
Rotanlumooja
Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.
Miten Krik toi kesän
Auringon vertauskuva ilmestyy taloon
Kukosta lisää
Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa
Vieraita ja juhlia
Nyt jutellaan taas Matista!
"Ritari Matvei"
Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?
Muurahaiset
Heinäkuun kuutamo
"Hammam"
Tiiranpoika
Lauantaikellot
Viikatemies
Elokuun kuutamo
Jäähyväiset Lintukodolle
"Vekkulit ja kekkuli!"
Ero ja kohtaaminen.
Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee uudestaan pitkien aikojen jälkeen.
Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren', Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta, jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus. Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen.
Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin, jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin, näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi.
Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet, joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu, katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus.
Ja sitten kohtaamme taas toisemme, kiivaasti sitä päivää odottaen.
Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut.
Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa! Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä...
Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme.
Emmekä ymmärrä, miten lohduttaa toisiamme tässä pettymyksessä.
Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen. Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren taika... Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen...
Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme, pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin. Sellainen petos on rakkaus.
* * * * *
Niin myöskin kesäsaareni, Vanajan helmi, unohdettu, jätetty koko talveksi, sellaisena näen sinutkin uudestaan kevään tullen.
Joskus olen sinua muistellut poissa ollessani, etenkin syksyllä, hiljan erottuamme. Ajatellut kadonneesta suviauringosta haikeana poukamiasi, joiden yli suuret raidat kumartuvat kuin kyynelpajut hautapaasien, niemiäsi, joille näkyy salmen yli vanha hämäläiskylä, sitä vanhempi kivikirkko ja vieläkin paljon, paljon vanhempi uhrivaara isojen rantakivieni takaa, joihin kahden ulapan aallot kohisten murskautuvat. Muistellut haltioihini syttyen valtaisia tervaleppiäsi, jotka kesän auringossa kiiluvat tummina kuin kalmiston poppelit, piilipuitasi, joiden ritvat uneksien nuokkuvat, jättiläiskoivujasi ja kahta kaunista jalavaasi, vaahteroita, hopeapajua, omenapuita ja kirsikanvesoja. Muistellut myöskin kukkiasi, kielokenttiä, malvoja, ruusuja, niin, mitä luettelenkaan! Ja, ah, ajatellut ennen kaikkea tummaista rauhantupaa, sen ebenpuun-värisiä orsia, yksinkertaista maalaistakkaa... Sinistä kamaria, jonne mehevät pihlajat luovat ikkunoista kalpeanvihreän hämäränsä, työkammiotani, johon sepitin vaimoni kanssa sinisen ruutukaton ja jossa olen niin paljon mietiskellyt pakottaakseni jumalaisen rauhan luonani asumaan... Muistellut kylyäni, jonka lavolta uimaan heittäytyminen maistuu ihanammalta kuin mikään sampanja...
Mutta sitten, talvemmalla nuo muistelut melkein jätin. Jumalan kiitos, unohdan toki niin helposti, se on sittenkin suuri onneni.
* * * * *
Ja nyt tulin jälleen tänne, sinä saarelma, vanha rakastettu. Jo sain taas kyllin seuraistunnoista, teattereista, juhlista, sen tuollaisista. Väsyin hieman sanomalehtiin, rupatuksiin, tärkeihin uutisiin, tietoihin, radioihin, jotka ikäänkuin tyrkyttelevät ihmiselle sitä tai sitä esitelmää, juuri sitä ja sitä juhlarunoa, — miksi juuri tuota sävellystä, tuota puhetta? Kiivaileehan moni muukin tähän tapaan. Kyllästyin, väsyin kuin muutkin. Pakenin ensin melkoisen kauas pois. Mutta nyt, täällä, tuntuu yksinpä Parisikin, kivierämaa, joka on mieleiseni ainoastaan siksi, ettei siellä mikään riitele ihmistä pois hänen mielikuviltaan, vaan hän riemuitsee sielunsa yksinäisyydestä, vapaudesta, siitä, että tietää itsensä vain jonkinlaisten geniustensa omistamaksi, — niin, nyt tuntuu sekin ainoastaan hupaiselta, mutta vieraalta unelta, kun olen paennut vieläkin suurempaan yksinäisyyteen, saareni luo!
Mutta miltä maistuu kohtaus tämän talven jälkeen?
On vasta aikaiskesä, miltei kevät.
Ja kohtauksesta vanhan rakastetun kanssa koituu tietysti kauhea.
Tuttu laiva puskee vastaiseen, päin pohjatuulta, kohoaa kohti harmaita ilmanrantoja, lähteneenä maalaiskaupungista. Se poikkeilee rantojen mutkissa, huvilain laiturit kyyhöttävät vielä veden alla tai ovat myrskyjen ja jäiden särkemät. Väkeä ei niillä paljon ketään. Kesäasumukset autiot, onhan vasta kevät.
Tuolla nyt vihdoin saareni, Vanajan pikku helmi...
Miten matala! Alakuloinen...
Näyttää kuin kevättulvan harmaat aallot aikoisivat sen hukuttaa, nielaista poloisen riutan.
Punaiset rakennukset paistavat liian häpeämättä, arkisen räikeinä ja karkeina läpi metsän, joka ei ole kunnolleen lehdessä...
Täytyy lähteä laivasta. Annamme soutaa itsemme salmen poikki saunan rantaan. Käyskelen tanhualle hieman sekaisin mielin...
Pihalla törröttävät syksyllä versomaan päässeet rikkaruohot korkeina. Mädänneitä lehtiä kaikkialla. Krassien lakastuneet lonkerot matelevat pitkin paasikäytäviä kuten surkeasti anellen...
Pirtti kylmä, ummehtunut, sekasorrossa.
Sinistä kamaria ja kesäistä työkammiota tuhrivat lukinseitit.
Mitä luettelenkaan? Harmaata, lehdetöntä, kukatonta kaikki. Kylmää, — toivotonta. Aallot, realiteetti, ympärillä ärisevät, tuskin särkiä vielä verkkoon antanevat: saanevat pyydykset minusta nähden riippua ehkä kauniin kotvan talviteloillaan aitan laipiossa.
Miksi tulinkaan tänne? Miksi paeta kaduilta, lehmuskujilta, joilla väkeä kuhisee, puistoista, kahviloista, seuroista, niin, radion virkeistä piireistä, joissa kaikissa aivoni oppivat nauttimaan vähäisyyteni toteamisesta?
* * * * *
Mutta, kuinka lieneekään, siinä minun alkaa odottamatta käydä rakastettuani sääliksi. Saari ikäänkuin puhelee minulle, — kuulen sen äänen, ja tunnen katumusta, häpeää:
"Niin, miksi tulitkin näin odottamatta? Näin aikaiseen! Enhän ennättänyt kunnolleen edes pukeutua komeaan vihreääni. Enkä pistää kukkia povelleni, orvokkeja, kieloja. Kuule, onko tämä minun syyni? Minua itkettää — ja olen hieman vihainen, että tulit tähän aikaan..."
Antaahan olla! Odotetaan, Viikko menee ikävässä, mutta toinen jo rattoisammin. Kotvitaan kolmekin viikkoa.
Jo alkaa sähkömme taas virtailla, taikalyhty syttyy, kesän kaleidoskooppi näyttää ihmeelliset kuvansa... Aurinko paistaa, omenapuut hersyvät täyteen punaisia nuppuja, pariin hurmaavan kauniita kuin japanilaisessa taulussa. Haapalehto menettää pakkasenpureman värinsä, joka oli kuin syksyistä kelmeyttä. Järventakaiset upeat vaarat hohtavat mahtavina, kohoilevat punansinisinä. Tuomet kukkivat lyhyen viikkonsa. Laineet iloisesti solisevat. Jo muistan, jo muistan — rakkautemme! Muistan täällä paikkoja viime kesien ajoilta: mitä tuossa ja tuossa ihastelin, mitä siellä ja siellä rakastin. Miten saareni kauneutta rakastaen ahertelin kirves tai saha kädessä, yhä sitä kaunistaakseni, kaunotartani.
Jo silmät syttyvät uudestaan, hymyillään toisillemme, kerrotaan menneen talven ihmeellisiä asioita: mitä pahaa olemme kärsineet kumpikin, mitä hyvää molemmat saaneet, uutta rikkautta minä, nöyrtymistä.
Jo olemme jälleen toisiimme rakastuneita, niin: minä Vanajan helmeeni. Ja mitäpä välittäisin toisen rakkaudesta, jos muka rakastan?
Ja yht'äkkiä ajattelen niinkuin keskikesillä ennen: — Kuinka hennon sinusta syksyllä erota, minä kiittämätön?
Olen saanut saareni takaisin. Kohtauksen katkerin on sivuutettu.
Riemullista jatkoa!
Rotanlumooja.
"Nälkä heit' panee huiskimaan
Ja joka nurkkaa nuiskimaan."
Vanha virsikirja.
Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, der Rattenfänger, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja hiukset pystyssä omituisesta inhosta.
Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne kaikki!
Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin.
Rotanlumooja, der Rattenfänger, lieneekö hän viime talvena tai tänä keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä, jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa: ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa.
Kostoako jostain vanhasta sitten?
Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. — Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani, ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani, juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen, yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni, nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle kummitellut.
Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa.
Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä.
Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti, rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot kulmakarvat... Käynyt ja kostanut minulle — mistä?
Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa, kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana, niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä tunteesta, jonka nimitys on Weltschmerz, kun vaimoni, hänkin säälien, eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "Vae victis!" Koirani häpäisi riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä ruumiillasi..."
Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit, laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin.
Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia!
Mutta minun saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä, karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani, mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista.
Mutta nyt tänä keväänä sittenkin rotat!
Rotanlumooja, der Rattenfänger!
Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma, ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, — tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni, olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä; — niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä: "Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä! Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa.
Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa rotat käyneet.
Hellasta rotat vetäneet tuhkankin lattialle!
Der Rattenfänger.
Tämä saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa!
Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis leikkiä, — virkkaa:
"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista, tietysti."
Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä! Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi.
Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia!
Vuokralaisemme ovat perheineen maanneet oikein sängyssä.
Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät pielukselle, posket sievästi vastatusten!
"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni. "Kohteliaita vuokralaisia."
Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta. Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta luonnollisen tien?"
Nyt tarkastetaan aitta.
Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä, ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä.
Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt...! Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit nielty tarkoin ravintona...
Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu, mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty! Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu.
Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan?
Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan kynsien pitimiksi.
Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni,
Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin, joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina. Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan, purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin. Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu.
Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa, sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta lennelty säkkiin.
Der Rattenfänger! Miksi toit liutasi tänne?
Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia: reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin itsellään lumoojalla...
Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa, muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet myrkkyaineilla värjätyt langat.
* * * * *
Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt. Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille. Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana, puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin. Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa kaaressa lattialle.
Rotanlumooja! Mitä kaikkea teki! Nyt on minun vuoroni ainakin nauraa.
"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä, menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin. No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme. Kaikki hyvin!"
* * * * *
Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa, seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia, kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään, kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina.
Der Rattenfänger! Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä, huiluniekka, ilkiö!
Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku saartamme nimitämme.
Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje.
Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren, koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät?
Kerrotaan, että rotat usein tekevät parvissa muutto- ja saalistusretkiä.
Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.
Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä. Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja, jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle.
Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä, raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä, pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia, kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen kiusaamina... Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan.
Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän? Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia, rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat kantaa", arvelee vanha sananparsi.
Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi.
Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen torpparivapautuksessa.
Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin, olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo asui mieluummin manterella... No niin, eipä kelvannut mirrille rotta tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin, miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita, jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia.
Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon, neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "blaue Blume"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla!
Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille, joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä liiaksikin aikaa niinkuin minulle.
Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin, istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän?
* * * * *
Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa, halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se minustakin melkein on.
Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä maata tai kalastella, mutta... Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä kala- ja omenankukka-unelmia.
No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu, rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin, "kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin, tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse. Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä... Kirkko kohosi kuin kohosi, jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä "Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna Hiidenkintaat: työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään vihoissaan paiskasivat.
Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi.
* * * * *
Olenpahan siis ikäänkuin tiedoton nivel tuossa tuntemattomassa ketjussa.
Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut, ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin! Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten onnettomuuteni tai onneni.
Neljä kesää pikku touhuilua, toistan.
Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään... Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan sineen, ins Blaue hinein, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin, hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat.
* * * * *
Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin, yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo.
Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät hyttyset kaikkeudessa, emme kuitenkaan voi auttaa tai muuttaa, — neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla kaikki, täytyyhän jokaisen niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin — sanomalehtimiehilläkin"... Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, — estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän itse-etsinnällemme tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa, jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan, Lintukodon.
Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä? Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen.
* * * * *
Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria, jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä "Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää", sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta", viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät, imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden ajaksi!
* * * * *
Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme.
Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä.
Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista n.s. hotelliin.
Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä ulkonaisesti tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni, erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, — ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään, arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat muurit niille suojaksi kokoavat...
Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne. Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa, saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen kylvettyinä.
Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät.
* * * * *
Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma. Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa.
Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi.
Ja musta on saunanikin sisältä, hyvin musta, mystillinen, rauhoittava.
Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni tyypillisintä ihmisikävässäni.
Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa, taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina hohtaisivat, — niinpä minä ainakin uneksin jotain sellaista. Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas aika..." Ja ainakin yhteen päätyyn aion koettaa maalata jonkinmoisen pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä, hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka.
Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna paistaa.
Miten Krik toi kesän.
Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä. Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki, vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti, seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme paahdellut.
Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse, perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus.
* * * * *
Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi jääkylmää.
Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää — nyt melkein juhannuksena!
No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille.
Odotellaan...
* * * * *
Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla?
Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi, niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan.
En ole vielä päässyt Lintukodon lumoihin!
Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin — kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään...
Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä, kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi, kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan... Iltaruskoista: jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset näkyvät täällä aamusta iltaan...
Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä, kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa punaisen kauneuden...
* * * * *
Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta, nokisesta kahvipannusta... Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa, yrittämään uistinta... Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit... Tuoltapa asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.
Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.
Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen?
En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä. Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa kontistuvat...
Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki.
Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää... Ja vasta eväskonjakki meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi. — Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta, vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat... Koivut olivat olleet pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.
Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen, jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.
Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.
Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin, jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen vihreä ... tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä nyt liioitellen tuntuu!
Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.
* * * * *
Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen, josta olen onnellinen.
Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava, ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio, mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan hipsuttavassa salomökissä...
Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia ... kuin mettä ja mannaa.
Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.
Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni! Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani. Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä, kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta vastaantulijoilta.
Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan! Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli kuljetella itseään sylissä... Koiranikin, jota olin ensin häädellyt siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.
Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme, hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:
"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se kävi?"
"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"
"Mikä sitten nimesi on?"
"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän.
Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut.
Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen" vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.
Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa. Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa tuuliharmonia..."
Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä unenvälähdyksiä.
Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi, etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa, se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä. Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!
Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus, jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva arvostelu minusta nyt kadonnut?
Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa.
Aavistan jotain...
Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan, — helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat. Tuuliharmonia!
Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.
* * * * *