language: Finnish

MEREN JA LEMMEN AALLOT

Kirj.

Franz Grillparzer

Suomentanut

V. A. Koskenniemi

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.

HENKILÖT:

HERO.
YLIPAPPI, hänen setänsä.
LEANDER.
NAUKLEROS.
IANTHE.
TEMPPELINVARTIJA.
HERON VANHEMMAT.
PALVELIJOITA. KALASTAJIA. KANSAA.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Afroditen temppelin esikartano Sestoksessa. Keskustan muodostavat pitkien välimatkojen päässä peristyylin tapaan seisovat pylväät. Taustalla temppeli, johon vievät moniasteiset portaat. Etualalla oikealla puolen Amorin kuvapatsas, vasemmalla Hymenaeuksen. Varhainen aamu.

Hero astuu, kantaen kukkaisvasua kädessään, alas temppelin portaita.

HERO.
Näin pitkällä siis ollaan. Temppeli
jo myrttineen ja ruusuin valmihina
vain juhlan alkamista odottelee.

Ja itse olen juhlan esine!
On suotu minun kaiket päiväni,
jotk' ennen ilman määrää kulutin,
nyt palvelukseen taivahisen käyttää,
ja hetket, jotka kuihtunehet ois
kuin nurmen kukat, saan ma seppeleksi
nyt jumalattarelle nitoa
ja hälle pyhittää mun elämäni.

Kuink' olen onnellinen, että päivä
näin valjennut on ihanana. Missään
ei pilvenhattarata taivahalla
ja Phoebus nousten meren aaltoin ylle
nyt katsoo templiämme siunaten.
Mun vertaiseksesko sa tunnustat?
Sen tiedätkö sa, että sama Hero,
sa jonka lasna riemuin leikkivän
näit templin portahilla, vallannut
on esi-isäin vanhan oikeuden;
sen etuudesta vaarin ottaen
on papittareksi hän ruvennut.
Se tänään, tänään tapahtuva on.
On kansa hänet näkevä, kun silloin
hän uhrilahjaa kantaa taivaisille
ja kaikki huulet riemuhuutoon yhtyy
ja loisto jumalattaren se myös
on papittaren —
Mutta laiminlyönnein
ma täällä toimeniko alkaisin?
On vielä kukkia ja seppeleitä,
ja kuvat tuoll' on kaunistamatta.

Kas tässä Hymenaeus, joka yhteen
viet ihmiset, sa ota seppel multa,
jok' itse vapaan osan valitsen.
Sa vaihdat sieluja? Ah, jumalat!
Mun omani ma itse tahdon pitää;
siit' toinen varmaan hyötyis vähemmän!

Ja sulle, Amor, toinen seppeleeni!
Jos jumalan oot poika, olemme
me sukulaiset; kunnon sisarukset
ain elää sovinnossa keskenänsä.
Niin eläkäämme mekin, Kunnioittaa
sua voin kuin sitä, jot' ei tunne vielä.

Nyt vielä permannolle kukat. — Mutta
kuink' onkaan kaikki täällä huiskin haiskin.
Tuoss' eikö vesiruukku — niinit — nuorat?
Kuin vitkastelee palvelijattaret
tään talon! Täyttävätkö tällä tapaa
he tehtävänsä. Epäjärjestys
tuo kiusaa silmiäni; paikallensa
ma tahdon itse kaikki panna.
(Järjestelee epäjärjestyksessä olevia esineitä.)
Tuossa
he joukoss' saapuvatkin meluten.
Nyt ilman heitä kaikk' on kuntoon saatu.

(Ianthe ja joukko palvelijattaria tulee.)

IANTHE.
Ah, kaunis Hero, näin jo varhain työssä!

HERO.
Muit' ennen vain; on nyt jo aika myöhä.

(Palvelijattaret laittavat kaikki kuntoon.)

IANTHE.
Hän meitä nuhtelee, kun vähän oomme
me tänne eilisestä jättänehet.

HERO.
Lie paljon taikka vähän, mitään et
oo vielä tehnyt.

IANTHE.
Aamuvarhaisesta
me oomme lakaisseet ja puhdistaneet,
mut sitten kentälle me karkasimme.

HERO.
Mut taivaan nimessä, kun juoksentelit
sa esipihassa, sun silmääs eikö
oo tullut keskenjäänyt työsi? Mutta
ma vaikenen, me toisiamme emme
voi ymmärtää.

IANTHE.
Sa aina jurottelet
ja iloisilta ilon kieltää tahdot.

HERO.
Oon yhtä iloinen kuin muutkin. Usein
mua ennen iltasella leikin aikaan
te ootte väsynehet; mutta työkin
on mulle hupi leikin veroinen,
ma siks en sitä tahdo laiminlyödä.

IANTHE.
Suo anteheksi meille alhaisille
sa ylvään pappissuvun perijätär — —

HERO.
Se totta.

IANTHE.
Korkeampaan kutsuttu —

HERO.
Niin, vastaan ylpeästi.

IANTHE.
Toiset ilot
on sulla, arvokkaammat.

HERO.
Tiedät kyllä
ma etten ivata voi. Ivaa sinä!

IANTHE.
Mut kuitenkin oot katsomassa käynyt
sa noita kahta nuorukaista —

HERO.
Vaiti!

IANTHE.
Ah itse hullaantunein silmin heitä
sa tähystelit.

HERO.
Vaiti, sanon minä.
Oon hulluuttasi kyllin kärsinyt.
Sun puheellesi suljen korvani.
Ma kerron sedälleni, papille,
ja töistäs saat sa ansiosi mukaan.
En kernaasti suo valtaa vihalleni,
mut kun sua kuulen, en voi tehdä toisin.
Ei sanaakaan nyt enää, sanon minä!

(Pappi on temppelivartijan seuraamana astunut esiin oikealta puolen.)

HERO (astuen häntä vastaan).
Sa saavuit oikeahan aikaan, setä!
Jo olin antaa vihalleni vallan
tään juhlapäivän aamuna, mi iäks
mun saattaa — ah, sa anteheksi anna.

PAPPI.
Mik' oli suureen kiivauteesi syynä?

HERO.
Tuon kevytmielen pahansuovat sanat
ja raaka pilkka, joka kunnioita
ei mitään. Ah, jos viisauskin saisi
niin kärkkääst' oppilaita kuni pilkka!

PAPPI.
Ja kuka on hän, joka rohjennut
on talontavan rikkoa?

HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
En tahdo,
kun tässä harkitsen, ma nimeänsä
nyt mainita, vaikk' oiskin ansainnut
hän nuhteen. Kaikkia sa nuhtele,
saa ottaa siitä osans' syyllinen.
(Temppelipalvelijalle.)
Sa katso, ristitornin luona, että
ei muukalaiset —

PAPPI.
Oisko ehkä?

HERO.
Pyydän.

PAPPI.
Siis lähde. Ja te, kavahtakaa vihaa,
jok' keinot tuntee, oikeutensa myös.

(Temppelipalvelija vasemmalle, tytöt oikealle puolelle.)

HERO.
Nyt on mun hyvä. Sääliä voin heitä,
he hulluudellaan tuhoo itsensä.
Mut heidän ystävyyttään en ma pyydä.

PAPPI.
Mua ilahduttaa, että joukosta
et valitse sa ystävättäriäs
ja kummastuttaa, ettei vienyt koskaan
oo vertaisesi luokse sydämes.
On yksinäinen olo papittaren
ja kahden helpompi ois kaikki kantaa.

HERO.
En seuraa kaipaa ma, on tehtävä
se yksin, min sai tehtäväkseen täällä.
Mut yksin eihän ole papitar.
Tääll' onko yksinäistä ollut koskaan?
Jo varhain aamuselta idästä
ja lännestä käy tänne kansa vihki-
ja uhrilahjat kantain; konsanansa
ei tämä talo ole tyhjäks jäänyt,
se vierahia ain' on ollut täynnä.
Ja työtäkin on riittämähän asti,
on vesimaljakoista pidettävä
ja pylväistä ja jalustoista huolta
ja kaikk' on juhlaan koristeltava.
Ei riitä tyhjään pakinahan aikaa,
ei myöskään ystävättärien seuraan.

PAPPI.
Et ymmärtänyt oo mua.

HERO.
Ehkä en.
Mit' ymmärrä ei itse, kaipaa ei.
Ma olen olohoni tyytyväinen.

PAPPI.
Mut aika taipumukset muuttaa voi.

HERO.
Ken tyytyy osaansa, hän viisas on.
Ma vallan hyvin tiedän itse, minkä
me oomme osan valinnehet — siten
jos kutsua voi sitä, vaikk'ei vaalin
oo valtaa ollut. Pikemminkin on
mun onnellinen arpa tänne tuonut,
miss' on mun niinkuin väsynehen miehen,
jok' käypi veden lempeähän kylpyyn,
miss' aallot häntä hiljaa hyväilevät,
ja veden helmaan vaipuu verkalleen
ja sulautuen unhoittuu sen syliin.
vasta täällä elämälleni
ma saanut määrän. Ikävöikö kukaan,
ken mereltä on vaivoin maalle päässyt,
taas meren myrskyhyn ja ahdinkoon?
Niin, nämä pylväät, nämä pilarit
ei ulkonaist' oo mulle, kuollutta:
mun olentoni nojaa niihin, ilman
niit' oisin kuollut kappale kuin ne.

PAPPI.
Sa varo, ettei joku harrastustas
sois itsekkyydeks nimitellä. Pitää
saa kukin itsestänsä loitolla
sen, mikä häiritsee; mut kuitenkin,
jos kaiken luotaan työntäin, omistaa
vain itsellensä elämänsä, niin se
on ahdasta ja pientä, heikkoa.
Sa tiedät, tuntemattomista asti
on heimollamme armo jumalain
jo ollut, oraakelein, tunnuslausein
he ovat puhunehet kauttamme:
sua eikö viehättäisi vallata
tuo vanha kunniakas armo meille
ja koko kansan hyväks samalla?
Sua kehoittanut olen useasti
öin temppelissä valvomahan: etkö
sa kuulis hiljaisata ääntä, jolla
on tapa taivaallisten puhua.

HERO.
Ei jumalien armo jokaisella,
ma näkijättäreksi luotu en.
Yöt lepäjän ja päivin toimeen käyn,
vain auringosta iloita ma osaan.

PAPPI.
Mut tänään ois sun —

HERO.
Olenkin jo ollut
ma temppelissä ennen päivän koita
ja miettinyt, mut mitään en oo kuullut.
Ma silloin noihin kukkasihin tartuin
ja seppelen tein jumalattarelle
ja sitten noille taivaisille tuossa
ja olin tyytyväinen.

PAPPI.
Ajattelit?

HERO.
Mun työtäin?

PAPPI.
Muuta et?

HERO.
En, mitä muuta?

PAPPI.
Sun vanhempias, lapsi.

HERO.
Miksi heitä —
kun eivät minusta he välitä.

PAPPI.
He sua muistavat ja kaipaavat.

HERO.
Sit' ei he tee, sa vaikk'et sitä usko.
Ma olin aina heille taakaksi
ja rauhattomuus kotona ol' aina.
Mun isäin vaati, mit' ei kukaan toinen,
ja ilman syytä julmistui ja suuttui
ja äiti oli vaiti vain ja kärsi
ja veljeni — ah, kaikist' ihmisistä
vain yhtä vihaan, veljeäni vain.
Hän piti mua, naista, nuorempaa
vain oikkujensa leluna. Mut minä
ain olin ääneti ja yksin surin.

PAPPI.
Siis vanhemmilles suuttunut oot?

HERO.
En.
Jos jätin heidät, tein sen, jotta heitä
ma voisin rakastaa. Nyt elämäni
on täällä rauhaisa ja turvallinen.

PAPPI.
Jos nyt he tulis?

HERO.
Ah, sitä ei he tee.

PAPPI.
Sua noutamahan.

HERO.
Täältä? Turha vaiva

PAPPI.
Jos tulis äitis saattain sulhasta —

HERO (lähtemään kääntyneenä).
Sa lasket leikkiä, mut minä en.

PAPPI.
Se totta on, on vanhempasi tulleet.

HERO.
He? täällä?

PAPPI.
Eilisillast' asti.

HERO.
Mitä —
sa mult' oot salannut sen.

PAPPI.
Itse he
niin tahtoivat, he jottei häirinneet
ois hartautta yösi, joka sulle
on monen päivän aamunsarastus.
Mut sinä olet vahva, tulkoot nyt!
Kas tuossa saapuu isäs, pysähtyy
ja henkeänsä pidättää — hän tulee.

HERO.
Mun isäni?

PAPPI.
Niin, hän.

HERO.
Hän onko kuinka
jo vanha?

PAPPI.
Vierellään käy nainen.

Hero.
Äiti!

PAPPI.
Sa kalpenet, sa etkö ilomielin
käy heitä vastaan?

HERO.
Salli ensin heitä
mun pitkäst' ajasta nyt katsella.

Heron vanhemmat tulevat.

ISÄ.
Sa lapsukaisein, Hero!

HERO (rientää äitiään vastaan).
Äitini!

ISÄ.
Me oomme kaukaa tulleet — hengästyn
niin äkkiä — sun luokses, lapseni
sun taivahisen onnes todistajiks
ja läsnä olemaan, kun sukus vanhan
sa nouset kunniahan, jota meiltä
muut kadehtivat kautta koko maan
ja — ja — ah kipeätä rintaa! — niin
tään kaiken tähden tänne tullehet
me olemme. — Kas, terve, veljeni!

HERO.
Ah äitini!

ISÄ.
Niin, hänkin sairahana
ja heikkona on tänne lähtenyt
myös osaa ottamahan onnehesi.
Kaks henkeähän mahtuu vaunuhun,
siks tuli hänkin. Kuka iloitsis
ei lapsen onnelle, kun vihitään
hän iäks korkehimpaan tehtävähän?
Ken silloin kuulis epäilyksen ääntä?
Ja — mutta kyllin. Iloitsemme siis.

HERO.
Hän mitalin virka ei.

ISÄ.
Ei! Kysyt: miks?
Hän muutoin kotonansa pitkät päivät
voi puhua. Sa kysyt: miksi? Tiedä:
sen parempi on puhumatta olla,
ken sanoisi ei mitään tärkeätä!
Se eikö totta, veli?

HERO.
Vaikenemaan,
oi eno hyvä, käske veljesi,
hän että äidin soisi puhua.

PAPPI.
Sa salli hänen, veli.

ISÄ.
Sallin. Mutta —

HERO.
Ei niin. Hän puhukoon, mit' tahtoo.

ÄITI (puoliääneen).
Rakas!

HERO.
Hän puhui! Rakas, rakas ääni, jota
niin pitkään aikaan kuullut en. Ah äiti!

PAPPI (astuen taka-alalle, palvelijalle).
Käy tänne.

ISÄ.
Nyt hän itkee. Ah, kun piti
tään tapahtua. — Veljeni, mit' teet?
(Kulkee taustaa kohti ja laskee kätensä siellä
seisovan temppelivartijan olalle.)
Sa kelpo mies, mit' askaroitset siellä?

PAPPI.
On pensastohon kyyhky lentänyt
kai pesähänsä. Tapahtua niin
ei sallita. Hei orja, etsi kyyhky!

ISÄ.
Miks niin? Min tähden?

PAPPI.
Tapa templin tuo.

ISÄ.
Mut nuo —

PAPPI.
Suo heidän keskenänsä olla.

HERO (äitineen etualan oikealla puolen).
Nyt äiti, kyyneleesi pidätä
ja selvään lausu, mitä ajattelet
ja tunnet. Minä kuuntelen ja sanaas
ma tahdon mielelläni seurata.
En ole enää sama tyttönen,
jonk' opit kodissasi tuntemaan.
On jumalatar minut muuttanut!
voin levollisesti nyt ajatella.
Myös —

ÄITI.
Lapsi.

HERO.
Äiti?

ÄITI.
Meihin katsovat
nuo tuolla.

HERO.
Äiti, täällä temppelissä
on oikeutensa myöskin naisella
ja sorretull' on täällä sananvalta.
Mut jos sa tahdot, mielelläni astun
ma sun ja heidän väliin, kenkään ei
sua nyt voi nähdä, sano, arvannut
ma oonko oikein: yhtä mieltä et
sa ollut puolisosi kanssa, sulla,
jos oisi valtaa ollut, ottanut
sa oisit tyttäresi mukahas
täst' temppelistä rauhaisasta pois
sun omaan murheen painamahan majaas.
Se totta onko? Puhu, puhu, äiti!

ÄITI.
Ma olen vanha jo ja yksin.

HERO.
Yksin?
Sull' onhan puolisos ja rikas koti
ja uskolliset palvelijat — ah
ma olin tärkehimmän unhottaa!
sull' onhan veljeni, jok' kotiaan
tuo kohta morsiamen; sulle hän
pian lapsenlapsen lahjoittaa —

ÄITI.
Sun veljes —

ISÄ (taka-alalla, orjalle).
Sa tarmolla käy työtäs jatkamaan!

ÄITI.
Sun veljes, laps, ei ole luonamme

HERO.
Kuin?

ÄITI.
Jälkeen monen kovan kärsimyksen,
ja vanhemmille kaksinverroin kovan,
hän meidät jätti sekä morsiamensa,
jok' kyynelöiden häntä muistelee,
ja lähti kera miesten urhoollisten
päin tuntemattomia vaiheita.
Jos purjein, ratsain — kenkään tiedä ei.

HERO.
Siis ei hän enää kotonaan oo, silloin
ma kaksinverroin kernahammin palaan.
Mut vaikk' on poissa hän, on siellä monta
jotk' ovat samanlaisia kuin hän,
joill' otsanauhanaan on raaka mieli,
jotk' arvelevat vähän, paljon toimii.
He ovat tottunehet kylmin käsin
kuin leikitellen hajoittamaan maahan
kaikk' arat, äänettömät ajatukset,
jotk' ovat hiljaisuudess' itäneet.
Ja sellaisehen seuraan haluatko
sa lapses.

ÄITI.
Suojata sua tahdon, mutta,
vain avioss' on nainen onnellinen.

HERO.
Sen punastumatta sa lausutko?
Sa joka pelkäät miehes katsettakin,
jok' et saa hänen kuulten vapahasti
ees ajatustas lausua, sun jonka
on määrä vaitiollen totella!
Noin mulle haastellako uskallat?

ISÄ (taka-alalla )
Kas äiti lämpenee!

ÄITI.
Oi tuskaa syvää!
He ovat vieroittaneet lapseni
ja turhuudella sydämensä vieneet,
niin että kuuroin korvin kuuntelee
hän omaa äitiänsä, lähimpäänsä.

HERO (astuen hänestä loitommalle).
Ma ilomielin tahdon tänne jäädä
luo jumalattareni alttarin
ja tehdä, mik' on oikein — siksi en
mua että siihen käsketään, vaan siksi
sen että itse oikeaksi tiedän.
Eik' oikeuttani kukaan ryöstää voi —
(painokkaasti)
Ei totisest'!

ORJA (joka taustalla jakkaralla seisten etsiskelee pensaikossa,
horjahtaen).
Ah!

HERO (kääntyen katsomaan).
Mitä?

ÄITI.
Viatonta
he häiritsevät lintua, sen nostain
pois pesästään. Niin raastavat he myös
pois lapsen äidistään kuin leikillä!
Voi minua!

HERO.
Kuin vapiset sa, äiti!

ÄITI.
Ma oman kohtaloni näänhän.

PAPPI (palvelijalle, joka on asettanut pesän vasuun, minkä
laidan yli näkyy munia hautova kyyhkynen).
Mene!
Ja vie tuo täältä!

HERO.
Seis, se laske pois!
Se tänne anna!
(On ottanut palvelijalta vasun.)
Eläinparka, mitä
sa vapiset. Kas, äiti, terve on se.
(Silittää kyyhkystä.)
Sa ootko peloissas?

(Asettuu istumaan kuvapatsaan jalustalle etualan vasemmalle puolen, vasu käsissään, milloin koettaen saada linnun, kohottamalla sitä lentämään, milloin sitä katsellen ja tarkastellen.)

PAPPI (palvelijalle).
Kuin! Enkö käskenyt —

(Palvelija osottaa anteeksi pyytäen Heroa.)

PAPPI (astuen hänen luokseen).
Niin vähänkö sa aikaa toimessas
oot ollut, ettet tiedä, mikä tapa
on täällä?

ÄITI (seisoen etualan oikealla puolen).
Sydämeni pakahtua
on tähän paikkaan. Tätä näkyä!

PAPPI (hänelle).
Ja sitten sinä, heikko nainen, miksi
sa tulit toimiamme häiritsemään?
Ja sitä hämmästyt, jonk' oisi sun
jo ammoin tullut tietää kuuluvan
tään talon pyhiin tapoihin. Ei täällä
saa lintu pesiä, ei kuherrella
saa kyyhky templin lehdossa, ei köynnös
saa jalavata syleillä, on kaikki,
mi kaipaa paritukseen, kielletty.
Tuo tuolla tänään samaan kohtaloon
myös sitoutuu.

HERO (kyyhkystä silitellen)
Sa eläinparka, kuinka
he meistä kiistelevät.

PAPPI.
Näyttääkö
se vaikealta, sitä murehditko?
Sa tahdot kotiin lapses — tule, ota!
Sua vaill' ei jumalatar eikä lastas!
Kas täällä maallist' Afroditea
ei kumarreta, joka ihmiset
kuin eläimet vie toisiensa luokse.
Kas taivainen, ken meren vaahdosta,
on noussut, kaiken pyhän sovun äiti,
hän ompi suvuton, sill' ylähällä
on alkuperänsä — hän miksi sua
ja lastas tarvitseisi? — Lähde täältä
ja lapses kerallasi vieös, kunnes
hän väsyy alhaisuuteen, missä itse
sa menehdyt; hän olkoon palkkapiika
sen miehen, joka häntä kerran kosii, —
kun täällä vois hän valkeuden tietä
päin omaa maaliansa käydä, olla
niin vapaa, määrästänsä tietoinen.
Mut sa et tahdo, siispä hänet ota!
Sa oothan äitinsä. — Siis, Hero, lähde!
Sua kutsuu mainen mieli: seuraa häntä
sa ihmisenä, naisena.

HERO (nousten seisaalleen, kyyhkyselle).
Nyt täytyy
mun puhua, sa pieni lintuseni!
(Antaen vasun palvelijalle.)
Sa ota tämä, anna lintuselle
taas vapautensa täyden takaisin.
(Palvelija menee.)
Sa setä, ällös äitiäni moiti,
on hyvät tarkoituksensa, hän lempii
mua yli kaiken. Vaietkaamme muut!
Oi äiti rakas, kanssas lähtisinkö?
Sa jää mun luokseni. Kun tuskat kalvaa
niin tule tänne luokseni. Ei täällä
oo sotaa, tääll' ei kenkään haavaa lyö,
ei moiti jumalatar, ja tää temppel
on aina yhtäläinen kuni nyt.
Sa tyynten päiväin onnen tunsitko?
Et sitä tuntenut oo; huoli pois!
Sa ilomielin mua juhlaan seuraa.
On tänään onnen hetki; huominen
jo tapaa hiljaisessa työssä mun
vesimaljaa kantamassa, alttarilla;
ja siten eelleen päiväst' toisehen.
Jos tahdot, seurahani liity! Katso
ma muuten kannan sun, ma vahva oon. —
Kas, äiti leppyy — hymyilee jo, katso,
oi setä.
(Puoliääneen.)
Merkki nyt sa anna vain.
Sa äiti, mua seuraa, aika rientää.
(Kulkiessaan, verkalleen itsekseen.)
Sa kun saat nähdä kalliit koristeet
ja vaatteet upeat ja kaiken loiston,
mi mulle valmistetaan, lepyt kyllä.
(Kulkee pari askelta edellä, kääntyy sitten takaisin.)
Sa hiukan kiirehdi.

(Molemmat poistuvat oikealle.)

ISÄ.
Nyt veli nopeasti —

PAPPI.
Nopeasti?
Miks? — Kauan harkittu vain kauan kestää.
Jos heikko on hän, vielä lähteköhön —

ISÄ.
Mut ajattele —

PAPPI.
Varma pakko vain
on ainut loppu moisen harrastuksen.
Sa valitseisit kuolinhetkees asti,
jos mahdollisuuksille todellisuus
ei rajaa säätäis. Vaalin vapaus
on heikkojen ja hulluin leikkikalu
ja viisas tekee, välttämättömäksi
min näkee; ylin velvollisuus hälle
on totuus —
(Palvelijaan kääntyen.)
Juhla alkaa.

NAUKLEROKSEN ÄÄNI (näyttämön takaa).
Tänne!
Leander tänne!

PAPPI.
Mitä siellä?

TEMPPELIVARTIJA.

Herra,
kaks muukalaista odotukseen väsyin
on itsellensä läpi pensaston
tien tänne raivannut. Ma palautanko
pois heidät? — Aamulla jo torilla —
Myös siellä kasvaa kansan nurja mieli,
mi vaivoin vitkastelun sallii —

PAPPI.
Heidät
pois täältä osoita.
(Temppelivartija poistuu vasemmalle puolen.)
Ja avatkaatte
(Muille palvelijoille, jotka toinen toisensa perästä
ovat taustalta tulleet esiin.)
te äärimmäiset portit kaupungin.
(Veljelleen.)
Sa sana kiitoksen suo jumalille,
jotk' ovat herättäneet lapsessa
sun nimes loiston —
(Vanhus seisoo sauvaansa nojaten kumartuneena temppeliä kohti.)
Kansa laskekaa
jo sisään, huolta pitäkäätte, että
käy kaikki järjestyksessä, ei raakuus
saa juhlan ylevyyttä häiritä.
Myös itsestänne huolta pitäkäätte,
on iloll' aamunsa kuin auringolla,
myös oma ehtoonsakin: katumus.

TEMPPELIVARTIJA (näyttämön takaa).
Ei, sanon minä!

NAUKLEROS (myöskin näyttämön takaa).
Kuule, rakas herra!

PAPPI.
Tee tehtäväsi. — Veli — lähtekäämme!

(Molemmat poistuvat oikealle.)

TEMPPELIVARTIJA (astuen esiin).
Ma tässä seison! Uskallapas, poika,
mun ohitseni tästä astua!

NAUKLEROS (joka myöskin on tullut näkyviin).
En ohitsenne, mutta rinnallenne.
Ma olen tässä jo, Leander, tänne!

LEANDER astuu esiin.

TEMPPELIVARTIJA.
Oi nuorten hulluutta! Te tiesitte kai —

NAUKLEROS.
Me emme mitään tienneet, muukalaiset
me oomme täällä, herra, tullehet
Abydon rantamilta Sestoksehen
tät' tilaisuutta näkemähän.

TEMPPELIVARTIJA.
Eikö
myös teillä hyvää tapaa opeteta?

NAUKLEROS.
Kyll' opetetaan viisain lauselmin,
kuin: ken on ujo, nälkään kuolla voi.

TEMPPELIVARTIJA.
Mut minä —

NAUKLEROS.
Meidän tähtemme te vaivaa
niin paljon näette, mut tuolla ryntää
jo kansa sisään parvittain.

TEMPPELIVARTIJA.
Pois sieltä,
te kuuletteko!

(Hän kääntyy taka-alalle ja järjestelee kansan, joka vasemmalta puolen tunkeutuu temppelin portaiden läheisyyteen.)

NAUKLEROS (Leanderille).
Miksi vitkastelet!
Me oomme matkan päässä nyt. Hän aina,
ken uskaltaa, myös voittaa. Lujasti
ma isken pylvään juureen jalkani.
Ois hauska nähdä ken mun täältä ajaa!
Kas tätä ihanuutta! Temppeli
ja portti, pylväät tuota kaikkea
et vielä kotonasi nähdä saanut.
Tuoll' asetetaan alttari, kai sillä
viel' uhrataan. Mut minne tähyilet? —
Hän maahan katsoo. Kautta jumalain,
sun täälläkinkö valtaa vanha surus?
Ma sanon sinulle —
(Kansa on tällä välin hiljalleen järjestynyt vasenta
sivustaa pitkin aina sinne missä ystävykset seisovat.
Naukleros katsoen ympärilleen.)
Ah ystäväni,
sa tunkeilethan vallan riivatusti!
(Leanderille )
Jos tänä iltana et vielä mulle
sa tästä juhlast' intomiellä kerro
ja aimo viinimaljaa tyhjennä
sen kunniaksi — en sua lain ma tunne.
Tuo synkkä muotos — mutta katso tuonne.
Nuo kaksi naista! samat on he, jotka
me näimme ristitorilla jo varhain.
He tänne tähyilevät. Miellyttääkö
he sua? Lausu!

IANTHE ja TOINEN PALVELIJATAR ovat tuoneet esille kannettavan alttarin ja asettavat sen oikealle puolen etualalle Amorin kuvan eteen.

IANTHE (alttaria kuntoon järjestäessään, toverilleen kuiskaten).
Tuolla ovat he.
Tuoll' oikealla vaalea, tuo kookas,
ja vasemmalla tumma. Murhe näyttää
hänt' ahdistavan — miksi?

NAUKLEROS.
Tahallaan
he viivyttelevät. Ah, kuin he katsoo!

TEMPPELIVARTIJA (tullen etualalle, tytöille).
Nyt tekin pois. On kaikki valmis nyt.
(Tytöt menevät. Nuorukaisille.)
Te ette huoli kielloista te, ette.

NAUKLEROS.
Sen kuinka ottaa. Hän ken epäilee,
hän myöskin menettää.

(Toinen alttari on kannettu esiin ja asetettu Hymenaeuksen patsaan vasemmalle puolen. Kolmas on alunpitäen ollut portailla näyttämön keskellä.)

TEMPPELINVARTIJA.
Te tila tehkää,
tuo alttari on tuonne aiottu.

NAUKLEROS.
Jos itselleni tilan saan, niin myöskin
sen mielelläni jakaan.

TEMPPELINVARTIJA.
Melua
te kaikin tavoin karttakaatte.
(Soittajan toitotus alkaa.)
Tuossa
jo tulee kulkue. Nyt vapaaks keskus!

(Järjestelee kansaa, joka asettuu riveihin vasemmalle puolen.)

NAUKLEROS.
He tulevat. Nyt katso, ihmettele!
Sa papitarta lähesty ja hiljaan
sa viittahansa kosketa — sen kautta,
niin sanotaan, voi synkistyneen mielen
taas saada valoiseks. Sa kuuletko?

Musiikin ja toitotusten saattamana tulee kulkue oikealta puolen näyttämölle. Uhripoikia maljakkoja kantaen. Sestokskn ylimykset, temppelipalvelijattaria, niiden joukossa Ianthe. Pappeja. Hero, mantteliin puettuna, päässä otsanauha, setänsä vieressä. Hänen vanhempansa seuraavat.

Laulu
Kuolevain äiti
taivahatar sa,
puoleemme luo'os
lempeä silmäsi

(Saaton seuraajat asettuvat oikealle puolen, kansanrivejä vastapäätä. Näyttämön keskusta jää tyhjäksi.)

PAPIT (asettuessaan paikoilleen).
On jumalten vain kunnia!

KANSA (vastaten).
He meille
myös onnen suokoon!

NAUKLEROS.
Kas tuolla tulee papitar. Niin kaunis!
Me polvillemme laskeukaamme. Mutta
sit' ennen katso tuonne ylitseni
he kuinka vihkimyksen toimittavat.

HERO (taka-alalla seisoen siellä olevan kannettavan alttarin luona. Hänen edessään on polvillaan kaksi uhripoikaa, kantaen suitsutusta suurissa maljakoissa.) Uus vesa vanhan talos! Armos hälle suo, enemmän kuin ansaitseisi hän.

(Hän valaa suitsutusainetta tuleen ja menee sitten etualalle. Papit ovat hänen vasemmalla puolellaan, hänen takanaan vanhempansa Temppelivartijat pienen välimatkan päässä.)

PAPIT.
Jumalten kunnia!

KANSA.
Ja onni meille!

NAUKLEROS.
He lähestyvät. Polvilles, Leander!

(He polvistuvat. Leander aivan Hymenaeuksen kuvapatsaan viereen, Naukleros vähän taammas. Myöskin muu kansa polvistuu.)

HERO (on tullut Amorin kuvapatsaan eteen ja valaa suitsutusta sen vieressä olevan alttarin tuleen. Pappi on hänen vierellään.) Sa joka rakkautta jakaat, ota mun. Sua tervehtäissäin jäähyväiset jätän.

(Etääntyy alttarin luota.)

PAPIT.
Jumalten kunnia!

KANSA.
Ja onni meille!

HERO (seisoen Hymenaeuksen kuvapatsaan vieressä). Sun veljes lähettää mun —

NAUKLEROS (hiljaa Leanderille).
Näetkös?

(Leander, joka on katsonut maahan eteensä, nostaa päänsä.)

PAPPI.
Kuin on sun? Pysähdyt! Mi vaivaa sua?

HERO.
Ma, herra, uhripihdit unohdin.

PAPPI.
Sull' on ne kädessäs.

HERO.
Sa, joka lemmen —

PAPPI.
Niin alkaa ensi lause. Kyllin. Uhriin!
(Heru valaa suitsutusta tuleen. Kirkas liekki leimahtaa ilmoille.)
Ah liiaks. Hyvä. Temppelihin nyt.

Kaikki poistuvat. Näyttämön keskelle tulleena katsoo Hero, ikäänkuin tarkastellen jotain vikaa kengässään, oikean olkapäänsä yli taakseen. Hänen katseensa sattuu silloin molempiin nuorukaisiin. Vanhempansa tulevat häntä vastaan. Musiikki alkaa uudelleen soida.

TOINEN NÄYTÖS.

Temppelilehto Sestoksessa.

Vasemmalla puolen taustalla lepopenkki, pensaiden ympäröimä.

Naukleros astuu esiin vasemmalta puolen.

NAUKLEROS.
Leander, tänne. Tullos jälessäin!

Leander tulee näkyviin vasemmalta suunnalta. ¦

LEANDER.
Ma täällä olen, katso!

NAUKLEROS.
Ah jo täällä.
Sa, sano, kuinka kauan rankaisuksi
— ah, tuntemattomien rikosten —
mun pojan tavoin, joka seurata
saa sokeata isäntäänsä — täytyy
sun kanssas meluisasta paikasta
ain yhä toiseen, markkinoilta templiin
ja juhlast' toisehen vain etsein sijaa.
miss' alkais ilo sydämessäs itää?
Kuin kauan, väsyneenä puhumaan,
sun vastassas ma istun tarkastain
jo eikö pilkahda sun silmistäsi
tai kokonaan jo herää ilo, riemu?
Sun äitis kuoli — ken voi sitä auttaa?
Niin kauvan kuin hän eli, pojan tavoin
jok' äitiänsä lempi, asustit
sa kotonasi, kaupungista poissa
ja ihmisistä, rantamalla meren;
nyt kun hän kuollut on, mik' estää voi
sua liittymästä vertaistesi joukkoon
ja heidän iloihinsa, suruihinsa
kuin veikko osaa ottamahan. Itke
sa äitiäs ja ruskotukkaas revi, —
mut sitten palaa ystäväisi luo,
joilt' ei sua äitis enää kadehdi.
Ma enkö totta haasta? Mik' on mieles?
Sa lausu!

LEANDER.
Olen väsynyt.

NAUKLEROS.
Ah niin
sun suuri vaivas! — Koko päiväkauden
me oomme outoin kesken kulkeneet
ja nähneet monet vieraat kasvot, itse
näin itseämme edellehen raastain.
Ah hyvät jumalat! Ken tätä kestäis?

LEANDER (joka on istuutunut).
Ma olen sairas.

NAUKLEROS.
Huoli pois! Sa kohta
taas paranet, kun pääset kotihis
sa majahasi meren saartamaan
ja hiekan — sinne, missä sadekuurot
ain' uhkain kulkee; sinne saavuttuas,
kun kalastajamekkos saat sa ylles
ja päivät päästään istut onkien
ja joskus — kalain kateus — sa veteen
käyt uimahan; kun lepäät iltasin —
niin oon sun kerran nähnyt venehessä
sa pitkälläsi purren lipuessa
ja tähystelet tähtösihin taivon
ja äitiäsi muistelet, jok' kuollen
sun oikeahan aikaan vapaaks jätti,
ja henkiä, jotk' ylähällä asuu
tai omaa aatostas tai tyhjää vain!
Kun olet siellä, ystävä, sa tunnet,
kuink' oli turha retkes. Terveheks
sa tunnet itses taas. Nyt lähde sa,
on kaukamailla vielä tuttu ranta
ja vierahat ja kotihinsa kääntyy.

LEANDER.
Tääll' on niin varjoisaa, me levätkäämme.
Jos löydän venheen, lähden soutamaan.

NAUKLEROS.
Ah, soutamaan. Kuin palaa silmänsä!
Niin, airoiss' istuin ojennetuin käsin
noin ees ja taakse ponnistaen, yli
veen kiiltäväisen kalvon. Itsesi
sa tunnet mieheks, jumalaksi silloin.
Mut asioista Vakavammista
on kysymys nyt, kelpo ystäväni;
me kielletyllä maalla temppelin
tääll' oomme, aina vaarass' ilmi tulla.
Käy pensastossa vaanein vartijat.
He vangitsevat jokaisen, ken täällä
vain löydetään ja templin papin eteen
hän viedään ankarasti rangaistavaks.
Sa jotain sanoitko?

LEANDER.
En.

NAUKLEROS.
Lähde pois.
Kas puolipäivän aikaan loppuvat
tään juhlan vapaudet, ja aurinko
jo melkein pystysuorat säteet heittää.
Sun vitkastelus tähden aio en
ma vankilassa virua. Se kuule!
Et nytkään! Hyvät jumalat, jo luotaan
te kääntykää kuin kääntyy hänkin teistä!
Hän tuolla seisoo raukein jäsenin —
niin kaunis — vaikkei suuri oo hän — ruskea
ja tummakutri; hänen silmänsä,
kun sit' ei luomi varjoo, hehkuen
kuin hiili palaa, laajat hartiat,
ja vankat käsivarret — Amorin
ei kuva enää, mutta Hymenin.
Hänt' tytöt tähyilevät, hänpä vaan
— ah hyvät jumalat — on sielultaan
niin kaino, pelkuri. — Mies rivakka
oon minäkin, en tumma kuten tuo
vaan kultatukka, ihonvärini
ei ole Indiasta, valkeampi
se on, myös kooltani oon suurempi;
mut kahden kun me käymme tyttöjen
luo taikka juhlaan, kisaan, karkeloon
ei satu ykskään katse minuhun,
vain häneen, ahmien, ain' ympärillään
ma kuulen supatusta, kuisketta
ja ihailua. Kaikki hurmaa hän
tuo veltto uneksija — mokoma.
Hän vaan — ei mitään huomaa. Ja jos hän
vain jotain näkee, punastuu kuin tyttö.
Ah, ystäväni, tiedätkö sa, että
oot tuhatkertaa kaunihimpi, sulla
kun poskillas tuo mansikkainen puna.
Ja tänään temppelissä, jumalat!
Mun oli kuin ois kaikki kauneus,
mit' on maan päällä, ollut kerättynä
niiss' ihanissa tyttösissä, jotka
ma siellä näin. Ain Traakiasta asti
ja Hellespontosta he oli tulleet!
Kuin kukat kirjavat he olivat!
Siin' oli ruusut, liljat, neilikat
ja tuhatkaunot — näky ihana.
Kuin meri aaltoilivat päät ja olat
ja pohkeet pyöreät. Mut kysynpä,
hän mitä näki! Joutsenia ehkä?
Ei tiedä hän, ei katsonut hän heitä.
Ja häntä kuiten kaikki tähyilivät,
myös itse ylvään kaunis papitar,
ken tekis viisaimmin, jos tänään jo
hän rakkaudelle vannois liittoa,
sen sijaan että sitä pakenee.
Mi sulo, loisto, mikä ylpeys,
niin vakaa otsa, hymyilevä suu,
kuin lapsi ruhtinaan hän oli nähdä,
jok' kalliin kruununsa jo kehtoon saa.
Mi kaunista on, kysyt. Tiedätkö
sa mitään niskan sulost' ylpeästä
ja tukan tuuheoista palmikoista
ja olkapäistä taakse vedetyistä
ja rinnoist' upeoista mitä tiedät
sa nilkan sekä jalan siroudesta
ja muista aartehista kaunokaisen.
Ma väitän, ettet lainkaan niitä nähnyt.
Mut sun hän näki. Hyvin tiedän sen.
Kun siinä polvistuimme yhdessä
me Hymen-patsaan luona — ja hän saapui,
luo alttarin hän pysähtyi ja käsi
jäi riipuksiin — hän puolees katsahti
ja seisoi epäröiden hetken, kaksi
kuin iäisyys niin pitkää, kunnes hän
taas täytti pyhän tehtävänsä — mutta
viel' erotessa puhui syvä katse —
mi vastakohta hetkelle, kun iäks
hän lemmenonnen jätti —: "Vahinko."
"Tuon tahtoisin ma." — Armas, hymyilet?
se sua mairittelee. Kasvosi
miks kätket! Sormet pois ja mulle vastaa!
(On vetänyt Leanderin käden hänen silmiltään.)
Ah, jumalat te. Kyyneliä. Kuinka!
Leander, itket?

LEANDER (joka nojaavasta asennostaan on noussut pystyyn).
Ällös kiusaa mua!
Sa kunnioituksetta kaulastaan
ja kasvustansa puhut. Kolminkerroin,
ah, onneton ma olen.

NAUKLEROS.
Onneton.
Et! Onnellinen! — Olet rakastunut.

LEANDER.
Sa mitä sanot? Sairas olen, koskee
niin rintaani. Ei sisäpuolla, täällä
tuon kohdalla. — Ma kuolemata kannan.

NAUKLEROS.
Sa olet hullu, onnellinen hullu!
Ah kiitos jumalat, te häntä älkää
nyt ennen hellittäkö, ennen kuin
hän mulle huutaa: "Kyllin, tahdonpa
sen kestää mitä muutkin kuolevaiset."
Nyt kätes tänne, ystäväni, vasta
näin myöhään palannut. Sa uudelleen
oot syntynyt, sa onnellinen. Mutta
yks suru sentään ilossamme on.
Sa kaupunkihin lähde, siellä kaikki
on koolla tytöt juhlast' tullehet.
Sa siellä ympärilles katso, rakastu
niin hyvin kuin sa voit — nääs ystäväin,
se neito, joka nyt sun mieles täyttää,
on papitar, ja luvannut hän tänään
on iäks pidättyä miehestä
ja ankara on rangaistus, jos hän
sen unohtaa. Myös miehelle.

LEANDER.
Sen tiedän
Nyt tule yö, niin loppuu kaikki.

NAUKLEROS.
Kaikki
jo ennen kuin se viel' on alkanut!
Sa rauhanrakastaja, miekkonen,
niin vähän uskallatko onnes tähden?
Sa valittelet tuossa kalpein poskin
ja vapisevin säärin, luullen, että
sua uskon. Tänne jäät sa, sinun täytyy
nyt kanssaan puhua. Ehk' ei oo sentään,
ken tietää, lupauksensa niin ahdas.
Siit' ehkä vapautua voi hän. Ehkä
ei myöskään lempes oo niin palava
kuin nyt se näyttää. Mutta epäillä
et saa, nyt toimia sun täytyy, kohtalos
kuin mies sa tunne ja se kanna myös.
Ja poika-aikas sun jo jätettävä.
Me oomme täällä vieraat. Lähtekäämme,
ei meitä kenkään moittia voi tietä
jos eksyin tiedustamme. Ensiksi
me temppeliä kohti kuljemme
luo hänen, papittaren, kuullaksemme
hän mitä sanoo. — Tuolla tulee tyttö
vesastiata kantain. Hältä voimme
me tiedustella —
(menee.)
Ah, Leander, onnen
sa poika oot. Mua miksi pidätät?
Hän itse on tuo tyttö, papitar;
hän pyhää vettä lähtehestä täältä
kai etsii. Silmänräpäys sa käytä
ja hälle tyynin mielin haastele.
Ma sillä aikaa tarkastelen, oisko
tääll' ympärillä ehkä kuuntelijaa.
Käy tänne! ja kun sanon sulle: nyt!
niin astu esille ja puhu, mutta
sa ole tyyni. Tänne käy sa nyt.

(Ystävykset vetäytyvät syrjään.)

Hero ilman päällysvaippaa, puettuna suunnilleen samalla tavalla kuin alussa ensi näytöstä, tulee kahta tyhjää vesiruukkua kantaen etualan vasemmalta puolen. Kulkee näyttämön poikki.

HERO (laulaa).

Ja jumala puhui:
luokseni
sa tullos pilvessä,
vierellein.

(Leander on Naukleroksen keveästi työntämänä astunut muutaman askelen eteenpäin. Sitten jää hän seisomaan alaspainunein päin. Hero poistuu etualan oikealle puolelle.)

NAUKLEROS (tullen esiin).
Siis syytä itseäs. Jos onnea
et itsellesi voi sa pidättää,
niin opi ilman elämähän. Paljon
niin onkin paremmin. Hän eikö jo
oo jumalille vihitty, ja sitä,
ken häntä lähéstyypi, uhkaa hukka.
Ma puoleks leikilläni neuvoin, että
niin paljon rohkenisit —; sydäntäni
vain kirvelee, kun näen ihmisen,
jok' kaipaa vain ja kaihoo, mutta jolta
vain uskallusta puuttuu ottaakseen
sen voiton kruunun kätehensä, jota
on halunnut. Mut parempipa näin.
Sua onnittelen, ystäväni, nyt
sun arka sydämes sua varmemmin
kuin viisaus Nestorin on johtanut
tai uljuus Akilleksen. Lähtekäämme
siis kohti kotia. Mut toiste ällös
sa hurmaannu.

LEANDER.
Hän kääntyy takaisin.

NAUKLEROS.
Siis seuraa häntä!

LEANDER.
Minä. Häntäkö
ma lähestyisin. Puhuisin. Ah en!

Hero tulee takaisin kantaen vesimaljakkoa päälaellaan ja toista alasriippuvassa oikeassa kädessään.

HERO (laulaa).

Ja untuvia
hän silittää —

(Jää seisomaan, puhellen.)

Mun setäni ei tahdo, että laulan
ma Ledasta ja joutsenesta.
(Kulkee eteenpäin.)
Vaikka
se ketä vahingoittais?

(Kun hän on tullut näyttämön keskelle, hyökkää Leander äkkiä esiin ja syöksyy alaspainunein päin Heron jalkoihin.)

HERO.
Jumalat.
Ma kuinka säikähdin, mun polveni
mua tuskin kantavat.
(Asettaa ruukut maahan.)
Mies! Tuolla toinen!
Te muukalaiset mitä tahdotte
te multa, papittarelt', täällä. Tietäkää,
en kulje vartijoitta; ääneni
jos korotan, niin vievät vahdit teidät
ja rohkeudestanne te maksaa saatte.
Niin lähtekää ja olkoon rankaisunne
vain huono omatunto sekä tieto,
te että onnistunut ette —

NAUKLEROS.
Neiti,
me emme häpäisemään tulleet, pikemmin
me oomme parannusta etsimässä
nääs, ystäväni tuolla sairas on.

HERO.
Miks siitä mulle kerrot, Apollon
te papeilt'etsikäätte parannusta,
se heidän asiansa on.

NAUKLEROS.
Ei tässä.
Se tauti iski häneen täällä ja
myös täällä yksistään se lähtee.

HERO.
Tänään
hän saiko sen?

NAUKLEROS.
Niin, tänään. Silmistäsi.

HERO.
Te mitä uskallatte! Ah, ma tunnen,
on halpa joukon mieli, julkea
ja kunniaton. Nyt ma täältä lähden
ja vartijani tänne lähetän
ma vesiruukkujani noutamaan.
Jos vielä silloin täällä olette,
he teille osottavat, mitenkä
te rikkonehet ootte.

NAUKLEROS.
Noin, ah ällös
sa lähde, ensin nuorukaista katso,
sa jota sanoillasi loukkaat.

LEANDER (katsoen ylös häneen).
Viivy!

HERO.
Sa olet sama, Hymen-kuvan luona
ken tänään polvistui, ma tunnen sun,
Mut silloin varsin siivolta sa näytit.
Mua pahoittaa, ett' olin väärässä.

LEANDER (on noussut pystyyn ja tekee pidättävän liikkeen). Et ollut väärässä! Oi viivy!

HERO (Nauklerokselle).
Mitä
hän tahtoo?

NAUKLEROS.
Sinulle sen sanoin jo.
Hän riippuu katseista ja elämän
ja kuolon sanoman hän lukee niistä.

HERO.
Sa olet huonon vaalin tehnyt ja
sun sydämes on harhaan vienyt sun.
Jos oikein ymmärrän, niin taipumusta
sa tunnet puoleeni; mut olenhan
ma papitar ja velvoitettu oon
ma aviotta elämähän. Myös
on vaarallista mua lähestyä.
Voi hengellään sen leikin maksaa mies.
Myös minuun ankarasti kohtais kosto.

(Kumartuu tarttuakseen vesiruukkuihinsa.)

LEANDER.
Siis meren aaltoihin sa syökse minut!

HERO.
Mies parka, sydämestäin säälin sua.

NAUKLEROS.
Vain ällös sääli, papitar, sa jää
ja auta nuorukaista, ken sua lempii.

HERO.
Ma mitä tehdä voin? Sa kaikki tunnet.

NAUKLEROS.
Siis sana lausu, joka parantaa
vois hänet. Tänne tullos! Pensahat
tääll' antaa suojan katsehilta, tänne
ma istun vesiruukkuin siimekseen.
Ees sananenkin meille suo'os. Etkö
sa tahdo tänne istua?

HERO.
Ei sovi
se mulle.

LEANDER.
Nuorukaisen kärsimysten
sa tähden tee se.

HERO (Leanderille).
Istu sinäkin.

NAUKLEROS.
Niin tänne näin, ja sinä vierellensä.

(Leander istuutuu keskelle, nojaten ruumiinsa puun runkoa vasten, kädet sylissä, katsoen suoraan eteensä, Hero ja Naukleros asettuvat kumpikin puolelleen, hiukan etukumaraan, niin että voivat nähdä toisiaan silmiin.)

HERO (Nauklerokselle).
Sen sanoin jo, ja vielä toistan sen:
ah älköön kenkään miesi pyytäkö
mua vaimokseen; on määrä olla mun
ain avioton. Vielä eilettäin,
kun tulitte, ma olin vapaa. Tänään
oon sitoumuksen tehnyt, ja sen pidän.
(Leanderille)
Sa ällös päätä käsiis kätke! Lähde
sa reippain mielin tästä lehdosta
ja silmäs toisehen luo naisehen
ja iloitse, mist' täällä et sa voinut
oo iloita.

LEANDER (karaten pystyyn).
Niin nielköön minut maa
ja vieköön kaiken kaunihin ja hyvän,
jos koskaan toisen naisen rakkaus —

HERO (joka myöskin on noussut, Nauklerokselle).
Sa häntä rauhoita. Ei auttaa voi
tuo häntä eikä minua. Hän on
niin uljas, nuorekas ja hyvä, hälle
ma sydämestäin kaiken onnen suon;
hän palatkohon kotiinsa —

LEANDER.
Ma kotiin?
Ma tänne aion juurtua, tuon puun
ma tavoin tahdon seistä päivät, yöt
ja aina tähyillä tuon templin harjaa.

HERO.
Tään lehdon vartijat vie vangiks hänet,
se hälle selitä. (Leanderille.) Nyt, nuorukainen
sa palaa kotihis. Ja elämän
sa kirjavahan menoon antaudu,
mut muistoasi ällös kadota.
En minäkään. Sa vuosi vuodelta,
kun uudistuu tää juhla, tänne palaa
taas templihin, ma jotta voin sun nähdä.
Jos levollinen olet, iloitsen.

LEANDER (heittäytyen hänen jalkoihinsa).
Ah taivahinen nainen!

HERO.
Ällös noin
sa tee! Se meit' ei lainkaan auta. — Tuolla
jo tulee setäni. Hän moittii mua
ja oikeudella. Miks ma istuuduinkin?

NAUKLEROS.
Sa ruukkus ottaos ja juoda suo
mun siitä, siten parhain selität
sa täällä olosi.

LEANDER (työntäen hänet syrjään).
Pois sä! Ma juon.

HERO (pitäen hänen edessään maljakkoa. Leander juo polviltaan.)
Niin juo! Ja joka pisar lohdutuksen
ja kaikki vesi onnen pantti olkoon.

PAPPI tulee.

PAPPI.
Sa mitä täällä teet?

HERO.
Mies sairas, nääs.

PAPPI.
Sun tehtäväs ei sairaan parannus,
he templist' Apollon sit' etsiköhön,
Apollon papeilta.

HERO.
Sen sanoin heille.

PAPPI.
Mut sairaana tai terveenä, te tietkäii,
ei tänne templin lehtoon muukalainen
käy rangaistuksetta. Jos tällä kertaa
ma teidät lasken, lempeyttäni
te saatte kiittää; kerran toisen jos
sen teette, rankaisen.

NAUKLEROS.
Mut juhlassa
näin paljon koolla kansaa kaikenlaista.

PAPPI.
Se oli juhlan aikaan sallittu,
mut puolipäivän aikaan vapaus
se loppuva on.

NAUKLEROS.
Kiireellemme paista
ei vielä kotvan aikaan päivä.

PAPPI.
Sulle
se onneks olkohon. Tää hetki käytä!
Kun päivä saavuttanut korkeimpansa
on radallaan, niin temppelistä tuolta
soi käyrätorven ääni, ilmoittaen
ett' ompi juhla päättynyt, ja sulle
myös vaaraa ennustain. — Ja lisäksi
on mulle kerrottu, ett' olette
Abydoksesta, jonka kansa meille
ei ole ystävällinen. Jos milloin
vain kalaretkillä tai muuten sattuu
he yhteen Seston asukasten kanssa,
he riidan nostaa. Siispä muista myös:
ken usein loukattu on, kostaa voipi
myös moninverroin.

NAUKLEROS.
Minä puolestani
noin mietin, herra: miesi vasten miestä.
En tunne kaunaa Seston kansaa kohtaan.
Jos kohtelee he meitä suopeasti,
sen heille kotonamme palkitsemme.

PAPPI.
Ei asiani pakista sun kanssas.
Ma sanoin mitä sanoa mun tuli
(Eerolle.)
Nyt ota ruukkusi ja tule!
(Kun nuorukaiset yrittävät häntä auttaa.)
Poistukaa!
Tuoll' ovat palvelijattaret.
(Viittaa näyttämön vasemmalle puolen.)
Tule!
On temppelissä paljon tehtävätä.

(Poistuu lieroa kädestä taluttaen vasemmalle puolen.) Ianthe on sillä välin tullut esiin.

IANTHE.
Mit' ootte, kauniit muukalaiset, täällä
te saaneet aikaan? Teidät kaukaa näin.
Nyt kiiruhtakaa! Kuka neuvonut
on teitä papitarta lähestymään?
Hän toimeensa jo vihitty on. Mies
jos olisin, ma vertaa etsisin.

(Lähtee vesiruukkuineen.)

NAUKLEROS (puhuen papin jälkeen).
Mies kova, omavaltainen sa olet!
Sa kaunottaren kahlehdit ja päivän
sa säteet maailmalta riistät peittäin
tään tekos teeskenneltyyn pyhyyteen.
Mist' ovat julmistuneet jumalat?
Myös mekin jumalia palvelemme,
mut kirkkain mielin papit Zeuksen
käy kansan keskeen siunaus huulillansa.
Te ootte aamunmailta perineet
tuon oudon tapanne, te ikävään
ja yöhön peitytte. Mut rauhass' olkaa!
Sa tule, onneton!

LEANDER.
Ma? Onneton?

NAUKLEROS.
Niin sinä. Tyytyväinen oletko?
Nyt tule!

Leander.
Täällä olen ma.

NAUKLEROS.
Siis katso
sa viime kerta seutuun tähän, jonka
nyt iäks jätät —

LEANDER.
Iäks?

NAUKLEROS.
Niin. Vai mikä
on aikomukses? — Lausu!

LEANDER.
Kuule! Eikö
jo merkki annettu? Nyt lähtekäämme!

NAUKLEROS.
Sa varomaton, miksi aikees salaat?
Sa tähän seutuun palatako aiot,
miss' surma, kuolema —?

LEANDER.
En mistäkään
ma huoli. Toitotus. Nyt vierahat
käy kotihin. Me lähtekäämme myös!
Mun elämääni taannoin surkuttelit.
Sit' en nyt mistään vaihtaisi ma pois.
Mit' tapahtuu, ei kenkään, kenkään tiedä!

(Poistuu kiivaasti.)

NAUKLEROS.
Leander! Kuule! — Ah, ken huolekseen
saa nuorukaisen mokoman. — Niin vain,
voi esimerkki opettaa. — Ma sua
nyt sentään suojelen. Mut luokseni
jos palaat ennenkuin sen suon, niin silloin —
Mut odota! Sa kuuletko Leander!

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone Heron tornissa.

Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin. Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä, ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.

Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero. Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin ensimäisen näytöksen lopussa.

PAPPI.
On pyhä velvollisuus täytetty
ja ilta laskee maille. Uutehen
käy sisään asuntoosi, papitar.

HERO (katsoen ympärilleen).
Siis tänne.

PAPPI.
Niin. Ja kuni tämä torni
miss' on sun asumukses, yksinään
täss' seisoo rantamalla, käytäväin
vain kautta yhdistetty taloomme —
niin olet seisova sa tästälähin
niin yksinäsi, eristettynä:
tää torni juurtuu meren kallioon
ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo,
mut otsansa se nostaa pilviin päin
ja katsoo kauas yli meren, maan.
Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain,
sa olet oma herras sekä muitten,
sa valittu. Sa onnelliseks olet
tääll' itses tunteva.
Siis täällä, täällä!
Ma nään, he ovat tänne tuonehet
jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka
on viisain sanoin täyteen kirjoitetut.
Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot
sa mietteitäsi muistiin merkitä.
Kas tuossa soitin isäs sisaren
ja minun: papitar kuin sinäkin.
Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on
se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken
sa täältä löydät, joka korottaa
voi mielen, kaiken, joka haluja
ei herätä, mut sentään tyydyttää.
Näin jumalien kaltaiseksi kohoot.
(Osoittaen sivuovea.)
On tuossa huonehessa vuotehes,
se sama, jossa monta vuotta sitten
oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se
sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks,
ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode
on nähnyt autuaassa unessa
sun haaveilevan onnesta, mi tänään
on sulle tapahtunut. — Nytkin sa
taas unelmoit?

HERO.
Ma kuulen, rakas setä.

PAPPI.
Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin
sun iloisemmaks tänä iltana,
kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä
me oomme halanneet ja pyrkineet
sa olet nyt. Mut äännettömältä
ja kylmält' tunnut.

HERO.
Setä, mielialat
ne tulee, menevät ja haihtuvat —
ne ilman alkujuurta voivat olla.
Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa
ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta.
Mut lepo yhden yön sa mulle suo
mun miettiä ja virkistyä — kohta
mun entiselläni oot löytävä.
On seutu hiljainen, ei tuulenhenki
tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat
kaikk' ajatusten aallokot ja täällä
ma koota voin taas ehjäks itseni.

PAPPI.
Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako
tuon sanan toi sun huulillesi, taikka
sa sisällyksen tunnetko tuon sanan,
mun korvieni ilon? Maininnut
sa olet maailmoiden vivun, joka voi
sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta,
ja maasta pienimmänkin kohottaa.
Niin sankarteko, runoilijan laulu
kuin jumalainen näky tietäjän
vain kokoomista kysynyt on. Vain
mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää.
Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen
sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä
ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs.
Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy
päin taivonkantta, näkee harmauden
ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden,
mut tarkemmin jo katsoessaan löytää
hän tähden, toisen, kolmannen ja niin
pian tähtein loputtoman lauman: mieleen
sen miehen hiipii rikas aavistus
yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein
hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy
ja olemassaolon salaisuus
saa taustan ja jumal'äänet kuulee
hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —

HERO.
Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon
ei nouse henkeni; sa liiaks toivot.
Mut mitä velvollisuus multa vaatii
sen aion kunnolla ma täyttää.

PAPPI.
Tee se.
Vaikk' ei oo hyvä eikä oikein, että
noin uran alussa jo alahalle
oot maalis pannut, toistaiseksi olkoon
jo siinä. Mutta muista mitä päivät
ne tuonevatkin, ensi vaikutusta
sa aina pelkää. Hän ken työssä syöksyy
päin elämätä, missä taiston kuohut
käy ylimmillään, paljastetuin miekoin
hän vaaraa etsiköön; jos kovempi
on taisto, suurempi on voitto myös;
mut sisäänpäin ken pyrkii, sieluhun,
mi kysyy kokonaisuutta, hän olkoon
ain taiston pauhinasta poissa, sillä
voi kauan vanhat arvet kirveliä. —
Kas virta, jonka määrä matkallaan
on venemiestä kantaa, pellot kastaa,
se kallioin ja vuorten halki tiensä
saa raivata, ja sekaantua mutaan,
mi rannoilt' irtau; saman asian
se rauhaisna ja kuohupäisnä ajaa.
Mut lähteensilmä, jota janoten
mies lähestyy, se olkoon aina kirkas
ja kuun ja tähtein kuvaa kantava.
Myös papittaren mieli myrskylöiltä
ain säilyköön — jos kuohua se alkaa
se myöskin pimittyy.
Ja nuku nyt.
Jos neuvon tarpeess' olet, puoleheni
sa käänny, toisen isäs; ystävän
jos neuvoista et huoli, tiedä myös
sa että edessäsi miehen näet,
jok' kernaast suonistansa veren antais,
(ojentaa kätensä)
jos siinä pisarankin keksisi hän
mi luvatonta, väärää suosisi.

(Poistuu keskiovesta.)

HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
Ma huomaan, kohtaus muukalaisten kanssa
on hänet närkästyttänyt. Ja totta
hän ompi oikeassa. Jollen ois
ma Hero, papitar, tuo pienempi,
tuo ruskotukka nuorukainen ehkä
mua miellyttäis. Kenties. Mut pois se nyt!
Nyi tiedän, mitä taipumus on, jota
he ovat karttamahan neuvoneet
ja sitä tahdon välttää. Jumalat!
kuin paljon yhden päivän kääntehessä
voi oppia — kuin ennen vuosikausiin.
Mut hän on kaukana, en elämässä
hänt' ehkä enää näe. Lopussa
on kaikki.
(Ottaa päällysviitan päältään.)
Tuossa lepää. Aamulla
kuin toisin mielin puin sun ylleni.
Ma nyt sun lasken pois. On elämä
sun laskoksihis kätketty. Sa salaa
mit' tiedät, itse mukanasi lasken
ne mielestäni. — Mutta mitä tehdä?
En nukkua voi.
(Nostaa lampun ja pitää sitä kädessään ylhäällä.)
Tarkastaapa tahdon
ma tätä seutua. Niin avara,
niin laaja, tyhjä. Monet pitkät vuodet
sua kyllikseni saan ma tarkastella.
Ma mielelläni tulevaiseen aikaan
sun katsomises säästän. — Kuule! — Mitään
ei ollutkaan se. — Yksin! Yksin! Yksin!
(On asettanut lampun syrjittäin ikkunalle ja seisoo sen luona.)
Niin rauhallinen yö. Nyt Hellespontto
suo laineiden kuin lasten leikkiä.
Vain hiljallensa meri hengittää.
Niin pimeätä, lampunvalo heittää
vain valoviirun pimeyteen. Sa tuossa
luo valoasi kulkijalle meren
ja kerro yhdenkin ees valvovan
yön keskellä, sa johtotähti yön.

Mut nukkumaan jo lullos, ystäviini
sa kalpein valoines.
(On ottanut lampun käteensä.)
Ja niinkuin sun
ma vielä sammutan, niin sammukoon
myös palo povessani, älköhönkä
se uuteen iltaan enää syttykö...
(On asettanut lampun pöydälle.)
Näin varhain hereillä? — Ah äiti, pyydän
Nyt nukkumahan lapsi, nopeasti!

(Ottaa hiuksistaan soljen ja laulaa sitä tehdessään puoliääneen.)

Ja Leda silitti
untuvia.

Tuo laulu, pahus, taas mun huulillani!
Ei enää jumalat käy päällä maan,
ei joutsenet tuo enää lohdutusta,
on yksinäisyys lievennystä vailla.
(On istuutunut.)
He tänne lyyryn ovat jättäneet,
sill' oppinut en koskaan soittamahan,
ma toivoisin ett' osaisin ma. Mulla
soi mielessäni sadat ajatukset.
Ois parhain säveliksi pukea ne.

Sa kaunis nuorukainen, hiljainen,
sua tällä hetkellä ma muistelen
niin tyynin mielin, ettei rikosta
oo tunteessani. Hyvää kaikkea
ma sulle toivon, siitä iloitsen,
ett' olet etäällä, mut kuitenkin
ma sulle täältä huudan: hyvää yötä.

Leander ilmestyy ulkoa ikkunaan.

LEANDER.
Hyv' yötä!

HERO.
Ah, se mitä oli? Kaiku
näin yksinäisyyttäni etsiikö?
Sa ole tervehditty, nymphi!

LEANDER.
Nymphi,
sa ole tervehditty!

HERO.
Kaikua
ei ole tuo. Haa, pää! — Kaks kättä!
Mies ikkunassa! Kohoo, koht' on täällä!
takaisin! Sa olet surman oma,
jos huudan.

LEANDER.
Silmänräpäys vain suo.
Jo murenevat kivet jalkain alla.
Jos salli et mun tulla, syöksyn alas.
Mut hetki vain, niin lähden mielelläni.

(Kapuaa huoneeseen.)

HERO.
Sa paikoillasi seiso onneton!
Ken tänne vei sun ties?

LEANDER (jääden taustalle seisomaan, oven läheisyyteen).
Sun lamppusi
näin loistavan ma halki yön, ylt'ympär
kaikk' oli öistä, sankkaa, pimeätä,
vain täältä tuikki valo.

HERO.
Auttajas
ken ollut on, ken sulle tikapuita
on pitänyt?

LEANDER.
Ei kenkään. Kiven rakoon
ma jalan pistin, muratista kiinni
sain käsilläni. Siten tänne tulin.

HERO.
Mut liukunut jos oisit, alas syössyt —

LEANDER.
Ei mitään merkinnyt se oisi.

HERO.
Mutta jos
sa oisit keksityksi tullut?

LEANDER.
Kukaan ei
mua nähdä voinut.

HERO.
Vartija tään tornin
käy tähän aikaan toimehensa. Sua
on kielletty jo palaamasta tänne.
Ma enkö itse pyytänyt sua kotiis
taas lähtemään?

LEANDER.
Ma olin kotona,
mut mitään lepoa en saanut, Silloin
ma mereen heittäydyin ja tänne uin.

HERO.
Abydon rannoilt' asti; josta tullen
kaks soutumiestä matkalla jo väsyy.

LEANDER.
Sa näät, oon jaksanut ja kuollutkin
jos öisin ensi aaltoon, vaaksan verran
sua lähempänä ollut oisin silloin.

HERO.
On märät tukkasi ja vaattehes,
sa vapiset.

LEANDER.
En vilust', tulesta.

(Aikoo edelleen taustalla seisten heittäytyä polvilleen.)

HERO.
Noin ällös! Hetki lepäjä ja sitten
sun täytyy poistua. Jos valoni
sun tänne johdatti, niin toiseks kertaa
sen tarkkaan osaan sulta salata.

LEANDER.
Sit' älä tee sa — enää en ma tule,
jos et sa tahdo, mutta lampun tuon
sa valoa mult' ällös, ällös kiellä!
kun unetonna nousin vuoteeltani
ma viime yönä, majastani astuin
yön pimeyteen, näin edessäni meren
ma tummana kuin pikimusta vaippa,
yön suruun, ikävään verhottuna.
Yön synkkään mielialaan vaivuin, silloin
näin pienen tähden näköpiirissä
kuin viime toivon. Kultasätein loisti
se pimeähän maailmaan. Sun lamppus.
Löi valtavasti silloin sydämeni,
ei enää pysyä se tahtonut
mun rinnassani, ja ma syöksyin rantaan
ja mereen, oppaanani tähti tuo.
Niin tulin tänne, tälle rantamalle.
Jos sua se loukkaa, tule en ma enää,
mut toivon tähteäni älä peitä,
tuon valon lohdutusta.

HERO.
Nuorukainen
mua älä kovana sa pidä, jos
en toivomustas täyttää voi, ma oon
jo sulle sanonut: oon sitoutunut
ma ankarahan elämähän, täällä
ei suoda lemmentuntehelle sijaa.
Kun näin sun ensi kerran, olin vapaa.
On myöhä jo. Sa mene — palaamatta.

LEANDER.
Sun kansas lempeäksi mainitaan,
se rangaistuksinko sua uhkailee?

HERO.
Modealaiset, baktrit tappavat
sen päivän papittaren, nuorukaiseen
ken luopi silmänsä; mun kansani
niin verenjanoinen ei ole, hengen
se säästää rikkoneelta, mutta hänet
se joukostansa halveksien työntää
ja koko sukunsa. Niin Heron ei
saa käydä. Siksi mene, murhees kestä!

LEANDER.
Mun mennä täytyy siis

HERO.
Niin lähde, mutta
et samaa tietä palata voi, liian
se vaarallinen on, tuon portin kautta
sa mene — käytävät —
(Keskeyttää puheensa ja kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti.)
Mutta kuule!
Ken siellä? Jumalat te! Käytävästä
ma askelia kuulen. Tänne tulee
nyt joku. Hetki onneton! Mit' tehdä?

LEANDER.
Tääll' eikö paikkaa, jonne piiloutua?
Haa, tuonne!
(Menee sivuovea kohti.)
Makuuhuoneesehen? Tänne
sa jää. Jos löytävät sun, kuole. Itse
ma sinne käyn.
He lähestyvät.

HERO (osoittaen sivuovea).
Tänne
sa sentään mene. Lamppu mukahas
sa ota. Täällä olkoon pimeätä.
Nyt kuuletko? Sa mene! Mutta ällös
sa tunge eteenpäin, jää oven luo!
Nyt nopeaan!

LEANDER.
Mut sinä?

HERO.
Hiljaa, poistu!
(Leander on ottanut lampun ja poistuu sivuovesta.
Huone jää pimeäksi.)
Ah, jumalat, nyt armonne te suokaa!

(Vajoaa tuoliin, puoleksi istuen, niin että vasen riipuksissa oleva polvi melkein koskettaa lattiaa, kasvot käsien peitossa, ja otsa pöytää vasten painettuna.)

Temppelivartijan ääni kuuluu ulkoa.

VARTIJA.
Tääll' onko joku valveillaan?

Ianthen ääni myöskin ulkopuolelta.

IANTHE.
Sa nääthän,
on kaikki pimeää.

(Ovi avautuu puoleksi.)

VARTIJA.
Mut kuitenkin
ma valoa näin.

IANTHE.
Erehdyit. Sa tiedät,
tääll' asuu papitar.

VARTIJA.
Mut selvään näin
enk' usko, että erehdyin.
(Ovi sulkeutuu.)
Kun päivä
taas koittaa, saadaan nähdä —

(Sanojen kaiku kuolee, askeleet etääntyvät.)

HERO.
Häpeää
ah tätä!

Leander astuu esiin sivuovesta.

LEANDER.
Poissa ovat siis he. Missä
sa piileksit? Tääll' oletko sa vielä?

(Koskettaa ympäri haparoidessaan Heroa olkaan.)

HERO (karaten pystyyn).
Miss' ompi' valo? Lamppu? Tänne tuo se!
(Leander menee hakemaan lamppua.)
Ma mitä, onneton, saan kokea!

LEANDER (tulee takaisin lamppua kantaen).
Täss' on sun valos.
(Asettaa lampun pöydälle.)
Jumalia kiitä!

HERO.
Sa sanot: kiitä? Mistä? Että elät?
Sa onneton, sa kurja, miksi tulit
sa tänne itseäs vaan ajatellen
ja rikoit rauhallisten päiväin levon?
Ah, meri jos sun niellyt oiskin, kun
ens aaltohon sa alas laskeuduit,
tai kivi murennut, kun tornihin
sa ylös kapusit ja sinä — ah —
Leander! murskaantunut — kauheata!

LEANDER.
Sa mua moitit?