MAILTA JA VESILTÄ

Kirj.

A. Th. Böök

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.

SISÄLTÖ:

Töyryn mylläri.
Metsoja ampumassa.
Pomppe — valiokoira.
Ukkossade.
Hieta-ampiainen metsästäjänä.
Vähän metsästäjäkavereista.
Felis domestica.
Myöhäissyksyinen eräretki Hämeen salomaille.
"Vanha isäntä".
Retkeilyjä Pohjanmaan lakeuksilla ja rantamailla.
Muuan metsästysretki Päijänteen saariin.
Onnistunut kalastusretki Lummeneeseen.
Talviyön elämää Pohjolassa.
Ketun urotyö.
Kasvikunnan etuvartijat.
Villit eläimet kotieläiminä.
Loppusanat — tällä kertaa.

TÖYRYN MYLLÄRI.

Muuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon "paakari", kertoi minulle ensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden noita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä, joita tapaa enää niin aniharvoin ja joita "paakari" tiesi minun ihailevan.

"Siinä löytäisit miehiäsi", sanoi hän, "koeta kaikin mokomin päästä ukon pariin."

Uteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä haastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa Rengon rajamailla.

Sovittiin siis, että "paakari" koettaisi saada ukolle sanan, että hän kävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu monien vuosien kuluttua.

Kului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään "paakarista" enemmän kuin mylläristäkään.

Kärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut.

Päätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin "paakaria" naapuritalon puhelimeen.

"Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun mylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota — pelastit nahkas'!"

Niin tosiaankin, "paakari" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli käynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin.

Joka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä tapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin mylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini päin!

Kun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa suureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja. Ostin niitä "puoli leiviskää" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden lisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti riisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan kuuluisan "Töyryn myllärin".

Ja hän tuli kuin tulikin.

Kun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni kuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi ukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja.

Mutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja niin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä nuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän kyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä, vastasi, että sitä "ei voi tarkanpäälle tietää"! —

Kustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas metsästäjäura takanaan.

Vähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki Kustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän.

Kysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä metsämies? — vastasi hän heti:

"Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut. Enoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja häneltä sain kovan halun."

Niinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa satimilla ja loukuilla. Hän käytti "jänispauloja", neljäpuisia loukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren ilveksensäkin.

Jäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta hattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo "erell' Mikkeliä".

Vanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään ja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon tienoilla eleli usein "terriparvi", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän on kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut samasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni.

Kysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi ukko: "niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!"

Töyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana ampui "mettiäisiä karjassa käydessään".

Sitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti sytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka "purahutti ruutia vasten naamaa". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan Roopertti.

Paitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla hän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m. jalompaa riistaa.

Kysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa oli, vastasi hän hymyillen: "se oli enon plotkakorva, ranssikaula, jolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa."

Väitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain merkit tuntee.

Kun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti sen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on "piski", sanoi sitten tyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on "musta kita", virkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä kaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa!

Mitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti kohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin.

207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille, pääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean metsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka tappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri tehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti, vaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan sille.

Raudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle, mieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän jäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan.

Kuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: "ei mene mettäss'". Raudat on kovasti "kuurattava" ja voideltava voilla, joka on keitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa.

Kun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka kuitenkin oli "pikkanen ja lyhytkarvainen".

Kysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia hevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen syntynyt "hyvällä ajalla" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu. "Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää."

Ilveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden, kaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten, että toinen ahdisti edestä ja toinen "kurkkumies" karkasi takajalkojen välistä ilveksen kimppuun.

Hän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän. "Ei puhuneet mitään juur'", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten, että vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 "loikkoomista" ja niiden välillä "ravia". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen iän.

Makuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä se makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä. Jänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin syö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä.

Hän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan "mehtsijan" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme lajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton) ja kettuilveksen.

En voinut olla kysymättä ukon mielipidettä jäniksen puputtamisesta, johon hän vastasi: "Se ei ole totta, että jänis puputtaa, vaan ääni on pienen tarhapöllön."

Myöskin karhuja ja susia haaskoilta on ukko kaatanut, vaikka tosin vähemmässä määrässä.

Noista metsästyksistään hän jutteli paljon hauskaa:

Eräänä kauniina kuutamoyönä joulun jälkeen oli ukko siten pihatossa (navetassa) susia vaanimassa. Ja näkipä hän silloin, kuinka viisi sutta läheni haaskaa. Joukossa oli kuitenkin yksi iso poika, joka näkyi varoittaneen muita, sillä eivät ne sinä yönä tulleetkaan lähemmäksi, vaan katosivat "mehtään". Seuraavana yönä oli miehemme taas paikallaan. Eipä aikaakaan, niin jo kuuluu pellolta rapinaa, ja lävestä näkee hän susien lähenevän. Varovasti hän siirtyy oven kohdalle, mutta liekö heinät ratisseet, koskapa pedot lähtevät pakoon, muut paitsi "iso poika", joka rohkeasti menee haaskan luokse ja alkaa syödä. Sykkivin sydämin mylläri silloin, niinkuin sanansa kuuluivat, "pliittasi sitä takapuoleen", jolloin susi, selvästi haavoitettuna, läksi hiljalleen menemään.

Kun hänen pyssynsä oli yksipiippuinen, ei ollut muuta neuvoa kuin tarttua ometan nurkassa olevaan talikkoon ja lähteä sitten hankea pitkin juosten ajamaan sutta takaa.

Lähelle tultua ähkii tuo mahdottoman suuri susi kovasti, nousee kahdelle jalalle ja koettaa purra mylläriä päähän. Äkkiä takaperin vetäytyen Flinkman väistää hyökkäyksen ja saa tilaisuuden lyödä sutta talikolla kolme kertaa päähän, niin että se sortui hangelle.

Esimerkkinä suden suuruudesta mainitsee ukko, että se kun oli pirtin kattoparrussa kiinni, oli sen häntä permannolla.

Siihen aikaan eivät sudennahat olleet korkeassa hinnassa, koska nahasta sai sen harvinaiseen suuruuteen nähden vain 18 markkaa — muista maksettiin silloin vain 13 markkaa.

Kerran veivät sudet Flinkmanilta hyvän koiran aivan hänen nähtensä tuvan edustalta. Susia oli kaksi, joista toinen oli tullut koiraa vastaan. Koira silloin heittäytyi selälleen aivan kuin suuren koiran eteen. Samassa hyökkäsi toinen susi sivulta ja tarttui koiraan, jonka sitten välissään kuljettaen veivät yhdessä mukanaan, huolimatta siitä, että mylläri "pamautti kovia mälliä riihipihalta avaruuteen".

* * * * *

Kun ukko kahvia juotuamme oli sangen hauskasta häränsarvisesta ja visapohjaisesta, omatekoisesta nuuskarasiastaan pistänyt aimo annoksen nuuskaa nokkaansa, jatkoi hän kertomuksiaan karhunjahdeistaan.

Nuuskan, jonka hän pistää suuhunsa, kun on haaskan vieressä vaanimassa ja jolloin ei polttaminen käy päinsä, valmistaa myllärimme oman keksintönsä mukaan itse seuraavalla tavalla: 1/4 kg mahorkkaa, keitettyä kahvinporoa ja kupillinen kahvia pannaan "pottuun", joka sitten pistetään uuniin, jossa se saa olla kaksi viikkoa kuumassa, ja niin on hyvä nuuska valmis!

Palataksemme karhunjahtiin mainittakoon niistäkin muutamia tapahtumia.

Kerran keväällä, helluntaina, oli Mutulan maalla Rengossa tapettu erään äijän huono hevonen. Seuraavana yönä tultiin Flinkmanille ilmoittamaan, että karhu oli ollut syömässä hevosta ja raastanut raadon mukanaan. F. meni heti paikalle ja huomasi, että karhu oli vienyt hevosen kankaan yli metsään. Jälkiä voitiin seurata niiden oksien, sammalien y.m. mukaan, joita hevosen kaviot olivat, karhun raatoa raastaessa, taittaneet ja repineet maasta. Metsästä löydettiin haaska, jonka karhu oli vast'ikään jättänyt myllärin ja hänen seuralaistensa lähestyessä.

Tuota pikaa laitettiin lava lähellä olevaan suureen mäntyyn, oksia kasattiin ja katajia poistettiin "väylältä". F. antoi nyt miehille käskyn poistua ja "veisata ja laulaa" kotiin saakka eksyttääkseen siten karhua.

Tuskin tuntia myöhemmin F. ampui karhun, joka sai oikein "mukavan mällin" ja painoi 19 leiviskää.

Kerran hän haavoitti karhua, joka juuri oli haaskalle menossa. "Täydellä höyryllä" seurasi myllärimme ampumaansa pakenevaa karhua, joka äristen ja väliin kuperkeikkaa heittäen pakeni pensaiden ja risujen läpi metsäniittyä kohden.

Olisi se kai mennyt matkoihinsa, ellei karhun tiellä olisi onneksi sattunut olemaan joki, jonka keskelle se hyppäsi yrittäessään sen yli. Kiivettyään joen toiselle rannalle se nousi ruumistaan heiluttaen kahdelle jalalle joen toisella rannalla seisovaa mylläriä vastaan, jolloin tämä sai tilaisuuden ampua toisen laukauksen.

Sen jälkeen se kiipesi vielä lähellä olevaan kuuseen, josta se vasta rojahti kuolleena maahan.

Kerran, siihen aikaan, kun rakennettiin tietä Hämeenlinnasta "Liettaan", oli Flinkman ollut koko yön kovassa "pänningissä". Uuden tien läheisyydessä oli kaksi karhua käynyt kaurapellossa. F., joka oli maantien teossa, oli laittanut itselleen heti kaurapellon aidan taakse lymypaikan. Ensimmäisenä yönä tienraivaajat pelottivat karhut pakoon. Toisena yönä ne tulivat taas kaurapellolle, mutta silloin oli niin pimeä, ettei nähnyt edes ampua. Selvästi kuuli F. karhun "tassujen" rapinaa ja kuinka pedot söivät "päitä", kaatoivat kykkiä ja kuljettivat kuhilaita käpälissään aidan taakse, kunnes vihdoin aamupuolella yötä poistuivat. Kovin harmillista oli ukosta silloin ollut. "Olisipa minulla vain silloin ollut kissan silmät", lisäsi hän.

Myöskin näätiä, mäyriä y.m. on F. ampunut koirilla, joista hän parhaimmiksi kehui Mustia ja erästä suurta, ruskeata, Turkki-nimistä koiraa, jonka hän oli saanut Ihamäen kartanosta. Turkki oli ollut kova ilvesten tappaja.

Näädän ukko sanoi menevän niin nopeasti puissa, ettei tahtonut perässä päästä — koirilla seuratessa. Jos näätä on mennyt oravan pesään, huomaa sen siitä, että maahan on tippunut paljon roskaa, kun näätä pesään tunkiessaan laajentaa sitä.

"Meht'sikoja" hän pyytää myöskin koirilla.

Mäyrä kokoo, sanoo hän, talviruuaksi heiniä ja sieniä. Yhdestä pesästä oli hän ottanut 2 leiviskää heiniä.

Saukkoja hän on pyydystänyt paljon koirilla kautta Satakunnan. Saukosta mainitsee F., että se saattaa mennä katiskaankin kaloja pyytämään, mutta löytää sieltä kuitenkin taitavasti ulos. Hän väitti, että saukko syö hauista pään, ravuista hännän.

Paitsi tuhansittain kanalintuja on hän tappanut paljon haukkoja (m.m. kolme kotkaa). Ja joutsenkin — jouluaattona ammuttu — on joutunut myllärin saaliiksi.

En voi nyt tilanpuutteen takiakaan kertoa hänen sangen vilkkaasta kuvauksestaan metson ja teeren soitimista, joista jälkimmäinen alkaa, "kun se rastas rupee puhumaan, joka puhuu niin monta kieltä, että oikein naurattaa".

Tosiurheilijana on Flinkman myöskin innokas kalastaja ja on sellaisena tehnyt paljon havaintoja.

Kysymykseeni, onko hän huomannut, että kuun vaihdokset vaikuttavat kalojen syömishaluun, vastasi ukko: "ei suinkaan, se rupeaa nielemään, kun se lakkaa kutemasta ja sen se tekee aina kaksi viikkoa ja on taas sitten vuorotellen kaksi viikkoa ilman." Tämän hän sanoi olevan yhteydessä hampaiden kanssa, "joita se ajaa joka kuukausi".

Niinkuin muutkin luonnonihmiset on Töyryn mylläri jossakin määrin taikauskoinen. Hän kertoi noidutuista linnuista ja metsolan "mekkomiehistä", jotka ilmestyvät kannon muodossa metsästäjille salomailla. "En pelkää ruumista", sanoi hän, "mutta ei saa silti pilkata — se tuottaa onnettomuutta."

Myöskin taiteilijan taipumuksia on myllärissämme, sillä hän on metsästyksen ohessa ollut koko kulman "pillinsoittaja", joka klarinetillaan on riemastuttanut monta sukupolvea.

* * * * *

Ja kun sitten vieraamme sai päivällispöydässämme kunniasijan, tuntui meistä kuin hän — hienotunteinen ja herttainen kun oli — olisi jo kauan ollut perheemme vanha, hyvä ystävä.

METSOJA AMPUMASSA.

Makaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen tulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia ääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni ihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja tapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset satunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita entisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme pitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me vaivumme niihin. — — —

Nyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä sängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva lintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä kädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi aika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin että saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni parisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille metsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista suurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä siitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän, jos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä palattiinkaan ennenkuin iltahämärässä.

Aamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää.

Sumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja pienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä, josta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja luotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva, kuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu. Västäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti kaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen nousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä matalan karjapihan aidan yli.

Mutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää Pyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi innostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että kuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa, rakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito pohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen omistanut. Sanoin "oli", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen ja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea kippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti. Kuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos tahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea lattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä luokseen.

Pyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu Rovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen "Sporten"-lehden lukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta. Kerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi pyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin, oli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut omistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja toinen piti sitä "jokamiehen koirana". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti ensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan pysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena suojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli.

Ainoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista, jossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein jonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin surkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin selvästi: "Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen minä saanut olla mukana?" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta seurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun olimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti joutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa tietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi empimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana.

Mutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä olevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani. Päätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka ulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan Päijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen.

Ehei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä pintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit syövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven ukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat molskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä olevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat, kuului ohrasorsan mahtava "kääk, kä, kä, kä, kä" ja harjulta Kissalan talon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui perätuhdolla korvat terävinä kuin "uuden kuun sarvet" ja vilkkaasti tähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa liikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli "oikeata verta".

Kissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin muuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa on tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka osaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä on myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän ympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut metsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta. En kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön laidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin haukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään soiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin pyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen ja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin äänekkään "kok, kok", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja ilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa rauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön lävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka toisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio oli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut männynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin metrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen edemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun päin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin tähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi minut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja pyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan tulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta mäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras, valitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan, mikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta neuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine siipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja luottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja — hurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun.

Ripustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin suon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse havumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne tarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa ilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan saanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt muu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen kelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut koko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö viettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina Päijänteeseen saakka.

En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa — tästä tulee toinen leikki.

Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta, kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja ammuin sen lentoon lähtiessään.

Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.

Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.

Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset, keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana "murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —

Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon. Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat katosivat silmieni edestä — ja nukuin.

Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen, jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.

Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin, mutta ne lensivät pois koko saaresta.

Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini, ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä, kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.

POMPPE — VALIOKOIRA.

Pomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan etsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei se siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään palkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä siihen aikaan vielä ollutkaan.

En voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä velikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin "hienoon" paikkaan kuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä niistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain posteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti kuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä vanhan "vellikellon" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut koirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä markkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja ennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä et koskaan ollut tottunut.

Eivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä vaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana, tuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa sielukellojasi. —

Ja semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat muistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet.

Pompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti kunnallisneuvos F., tehtaan omistaja.

Ei isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee ollut jokin "kuunhaukkuja" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen taas "makkarakoira" Helsingistä.

Vanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa koiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin viemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille kaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä ollut "parempaa verta", koska jälkeläiset olivat niin pulskia. "Kauniita poikia", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai!

Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin vanhaan kotiin.

Istuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni, joiden sylissä se vuorotellen makasi.

Se oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen, ryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen, paksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva "räkänenä".

Puolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta, se kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava bassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin uutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet suljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä.

Ja niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä tuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen.

Pomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen koira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos "Eläinten elämästä", I osa, niin löydät sieltä kuvan "vesikoirasta", joka sangen paljon muistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen, väriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen; se esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen "simpsetti". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla koirilla sen sielunelämän ilmaisijana. "Häntänsä pohjasta" Pomppe nauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä iloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: "Terve, terve ihmiset!" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se antoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston kohoavalla juhlallisella hännällään, että — "voi suutari, täällähän niitä sorsia on viime yönä liikkunut!"

Mutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis, se oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia.

Sen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän perhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan kotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla vauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin sattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta erään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen "Turre"-nimisen villakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua vastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa.

Muuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli ihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään pahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti itsessään.

Kun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni naimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän suosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se iäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana uskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän, surullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi sanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista oli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! —

Kun me nuorina ylioppilaina palasimme "joulukalaaseista" usein vasta aamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin säännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos silloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin Pompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten: "Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä."

Muuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa kekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta kuin että saappaat vietiin kyökkiin "lankattaviksi", tahi reet vedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo kaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse kurkistamaan ja odottamaan lähtöä.

Kun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä vallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin sattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan suureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja neitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten nuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin lumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta tarjotinta.

Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa. Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!"

Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia, vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa hänen mielestään.

Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä ei milloinkaan saatu luopumaan.

Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle, näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää. Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.

Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä, vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen neitien ja keikarien niskaan.

Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa kuin rotukoira ainakin.

UKKOSSADE.

Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu, joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.

Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla, punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja viheriäisten vainiomerten takaa.

Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon, latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin, tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi peittävät silmänsä ja korvansa.

Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin "myyrän".

Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä, liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä. Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.

Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti. Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.

Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus. Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä, matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —

Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle auringon laskua ihailemaan.

Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.

Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta, mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa, harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin vivahteita.

Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle — vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja ruumis alaspäin kaartuneena.

Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.

Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan jonkin tunnin, korkeintaan päivän.

Häiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen, leikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen kuolema nurmikolla.

Mutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se kuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa ylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa oloissa kuin itse korento.

Olemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen välissä järven rannalla.

Olemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka, joskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa maailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun häidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella nopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö. Sillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä kuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se tulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää vihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä voimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se sitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle lehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen leuoillaan.

Ennen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja murhenäytelmä uudistuu.

Ihailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren väreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle.

Kulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen sammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne osaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia ollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa ukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille etanoillekin.

Hakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen yli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva hidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa pitkin.

Väkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja vaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme. Lukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja kosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla lehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla.

Pysähdymme hetkeksi sillalle.

Mikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata — muinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä!

Jokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla suojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu taivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis miltei pystysuorassa asennossa.

Suon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle tuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja, kauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema lukemattomine saarineen ja siintävine selkineen.

HIETA-AMPIAINEN METSÄSTÄJÄNÄ.

Jos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan ääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean kauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä, tahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei näkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi kuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä on sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa istuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan värityksen.

Tätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä vaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin hyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab (hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan esille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä varmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin ihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen virtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen monta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla, tarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma ja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen päiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat muodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon, tapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. —

Nyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen tahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi kaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta kaikuva Ammophila.

Hieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin (elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon ihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin unohda.

Yhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä turvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa suhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan muodostunut.

Ja äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun ylläpitäminen.

Hieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta lieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen elämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat "rakkauden työtä" — sikiöiden toimeentuloa.

Se kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten toukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi. Ja tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan erikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan ainutlaatuinen ja omituinen.

Pää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät ja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy liikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis on oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja leveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen sekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella sekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän sukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät voimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet, suhteellisesti kapeat lenninsiivet.

Kokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan vaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon tapaisen.

Kapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää hieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien suurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa.

Seuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä semmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Maasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen kunnas.

Ilmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä.

Polun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja kalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli mahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän ruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat ja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden silmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa tavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet — kovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä "junaa". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen, suuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja rihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta sorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies hallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä.

Mutta tilanne muuttui ennen pitkää.

Luonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat ja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin kuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi odottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa; mutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt.

Näkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin lähempänä kuin koskaan ennen.

Aivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt polkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen yläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin, selvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen mahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla iholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas palasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen nopeudella ylhäältä toukan kimppuun.

Silmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen, kun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä jäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu kaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää henkensä.

Keskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli rajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat voimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat kuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan pään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä viskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin puolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi. Pitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin sivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä istuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla myrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo ensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui alas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo koko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen ei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni pitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen lepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja hieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa.

Lamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti vatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa paisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan liikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä suurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta. — Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan samaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky!

Mutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut voimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin raastaminen "hautausmaalle" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko.

Pontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän lävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat lehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli tungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta kuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat vastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m!

Hieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita "niskasta" ei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken, istuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka kuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä notkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti viimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä tasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan. Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia.

Tultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin noin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen kerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut nyt mitään erikoista.

Hieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi toukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä, pikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni edessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli selvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta. Tutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi nyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään toukkaa aukosta sisään.

Tunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui siihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua palasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin pikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään erottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin.

Esimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa yhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun viimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt aukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen askartelua.

Kaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli, että perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena, kunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä hyödyksensä.

VÄHÄN METSÄSTÄJÄKAVEREISTA.

Metsästäjäkaverit muodostavat aivan erikoislajin ihmisiä, niin väitetään. Niillä on monta niin luonteenomaista tunnusmerkkiä, että ne helposti voi erottaa tavallisista ihmisistä. —

Linné jakoi ihmissuvun kahteen osaan: viisas ihminen (Homo sapiens) ja metsäihminen (Homo silvestris). Nyt on kysymys siitä, mihin luokkaan nämä kaverit kuuluvat: ovatko he H. sapiens vai H. silvestris (viisaan muunnos). Toisten mielestä metsästäjäkaverit ehdottomasti ovat vähän molempia. Sitä mieltä ovat poikkeuksetta kaverien rouvat. He sanovat, että kaikilla metsäihmisillä — niin heidän omillaan kuin muidenkin — on samat tunnusmerkit: aivan äkkiä aamupuhteessa leimahtava, sanomattoman kiihkeä halu ja kiire metsään. Ja silloin joutuu koko koti mullin mallin. Rouvat, lapset, rengit, piiat, morsiamet, sedät, tädit — vieläpä anopitkin heräävät tahi herätetään ja hälytetään liikkeelle. Sitten seuraa hakemiset: kaapit, laatikot, alustat — kaikki mahdolliset ja mahdottomat kolhitaan.

Missä ihmeessä on minun reppuni? Kellä se viimeiseksi on ollut? Onko Tilta nähnyt sitä suurempaa reppua jossakin? — Jaha, tuopas se tänne ja pian!

Peijakas nyt muistan — torvenihan on Petterssonilla lainassa — voi juupeli — Ville, nouse äkkiä ja koeta keittiön kautta päästä Petterssonille, sano, että tulit nyt noutamaan sitä torvea. Mars, mars, älä nuku matkalla!

Halloo, muistakaa, ettei koiria saa päästää ulos! — ‒ Onkos kukaan nähnyt urheilukaupasta juuri tullutta laatikkoa, joka oli täynnä patrooneja — patrooneja, no panoksia — voi kauhea, kuinka te olette tyhmiä — pieniä, raskaita, messinkipohjaisia paperitykkejä — eikö ole tullut — se vielä tarvittaisiin — no onneks' kiitos, kiitos!

Nyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme Revonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen bommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille ahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin — kyllä! — Terve! —