LAULU HIAWATHASTA

Kirj.

Henry Wadsworth Longfellow

Suom. A. E. Ollilainen

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lappeenrannassa,
Osakeyhtiö Lapveden kirjapainossa,
1912.

SISÄLLYS:

Johdanto

Laulu Hiawathasta:

I. Rauhanpiippu.
II. Neljä tuulta.
III. Hiawathan lapsuus.
IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.
V. Hiawathan paasto.
VI. Hiawathan ystävät.
VII. Hiawathan purjehdus.
VIII. Hiawathan kalastus.
IX. Hiawatha ja Helmisulka.
X. Hiawathan kosinta.
XI. Hiawathan häät.
XII. Iltatähden poika.
XIII. Maissipeltojen siunaus.
XIV. Kuvakirjoitus.
XV. Hiawathan valitus.
XVI. Pau-Puk-Keewis.
XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.
XVIII. Kwasindin kuolema.
XIX. Aaveet.
XX. Nälkä.
XXI. Valkoisen miehen jalka.
XXII. Hiawathan pois meno.

Muistutuksia.

Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.

Henry Longfellow.

Henry Wadsworth Longfellow, pohjois-amerikalainen runoilija, oli syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.

Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko joukon pienempiä runoelmia.

Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä käännöksellä Danten Divina Commediasta.

Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa, jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa, Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli ilmestynyt.

Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää kauneudellaan ja omaperäisyydellään.

Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi, "intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m. selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.

Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa. Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa. Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan, vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin voimanäytteet verkonrepimisineen -- monta muuta mainitsematta -- johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.

Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911 ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä -- sekä eri painoksenakin -- kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli "Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista, kirjoittaja m.m. lausuu: "-- -- runo vaikuttaa tuoreella, rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän -- vielä toteutumattoman -- toivomuksen, että joku suomalainen, joka on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan" synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.

Suomentaja.

Johdanto.

Jos tahdot tarujen näiden,
kummallisten kertomusten
arvaella alkujuurta,
kysellä kotiperiä,
jotka tuoksuvat tutusti
suviniittyjen sulolta,
metsäsaunojen savulta
virtavetten vieremillä,
-- kuulla, mistä kummat kaiut,
virret viehkeät, väkevät
kuni ukkosen kumina
valtavina vyöryävät,
kohta kertoisin sinulle
mistä tarkkasin tarinat:
Pohjan väljiltä vesiltä,
synkiltä sydänsaloilta,
ojibwain, dacotain mailta,
nummimailta mahtavilta,
valtavista vuoristoista,
laajoilta lakeuksilta,
suurimmilta suonseliltä,
kurjen, laklan laitumilta;
Nawadahan taikasoiton
soman nää on soinnuttamat.
Jos sa kuulija kysyisit,
tarkoin tahtoisit tajuta,
mistä suuri soittoniekka,
Nawadaha tenhokieli
villit virtensä tapasi,
kohta vastaten sanoisin:
Metsälintujen pesistä,
majavain salamajoista,
puhvelin jalanjäliltä,
kotkan korkeista pesistä.
Siellä sankassa salossa,
rimpisoilla aukeoilla
sinikurjet, villihanhet,
hyypät, huuhkajat huhusi,
villit virtensä viritti,
laulut laajat huutelivat.
Jospa vieläkin kysyisit,
tuota tarkoin tiedustaisit:
Kenpä oli Nawadaha,
mikä ihme miehiänsä?
Noinpa virkkaisin visusti,
tarinoisin tiettäväksi:
Tawasenthan notkelmassa,[1]
rauhan laaksossa somassa,
virran viehkeän ohella
asuskeli Nawadaha.
Siell' on seudussa somassa
intiaaneilla kylänsä,
pellot kiertäen kyleä,
niityt vierellä vihannat,
Takalolla metsä taaja,
salo soittava sivulla,
kesin keinuin vihreänä,
talvin huuteisna humisten.
Vesiväylät verrattomat
löytäisit ne laaksomailta
kevättulvain hyökyessä,
kesäleppäin liekkuessa,
syksyusmain sauhutessa,
talvin tummana vetenä.
Tuolla laulaja eleli
Tawasenthan notkelmassa,
viidakossa vihreässä,
salossa sanattomassa.
Siellä hän virret vieritteli,
Hiawathasta hyreksi,
soman syntymän saneli,
kertoi kaunihin elämän,
kuin tuo paastosi, rukoili,
kuinka kärsi, työskenteli
kansaheimonsa hyväksi,
onneksi, edistykseksi.
Sä kuin luontoa rakastat:
kukkanurmien heloa,
marjoa vakavan metsän,
suvituulien suloa,
lehdon lehvän heiluntoa,
lumituiskun tuiverrusta
talvisilla tanterilla,
kuohuja vihaisen virran
kautta honkakankahien,
jylhintä ukonjymyä
kaukovuorten kaikuessa,
niinpä kuullos kaskut hurjat,
Hiawatha-laulelmata!
Sinä ystävä ylevä
muinaisien muisteloiden,
kansan kaunisten runojen,
vienosti värähtävien,
kuni henkien hyminä,
luonnotarten laulelema
satusaarien salasta,
kuullos ääntä intiaanin,
Hiawatha-laulelmata!
Inehmo ihannemieli,
sydän, sielu saastumaton,
joka luotat luojahasi,
luojan luontoa rakastat,
sielun voimille syville
annat arvonsa ikuisen,
myönnät villinkin veressä,
poljetuimmankin povessa
kaihoa katoomatonta
puolehen pyhän, ylevän,
joskin heikosti tajuten
haparoitsevat hämyssä,
kättä luojan koskettaen
saavat tiellensä tukea,
askelillensa apua,
vahvistusta voimillensa,
kuullos kertomus koruton,
laulelma Hiawathasta!
Matkustanet maisemia,
pensastojen peittämiä,
missä pihlajat pyhäiset
punamarjoin peittelevät
allensa kivisen aidan,
kuljet kumpujen ylitse,
poljet paatta sammaleista,
kussa kirjoitus kulunut,
kömpelösti kaavaeltu
kertovi koruttomasti
vaipuneesta vainajasta.
Lause, vaikka vaillinainen,
sydäntuskat tulkitsevi,
toki toivolla puhuvi,
tunnokkaasti tulkitsevi
vaiheista elon eletyn,
tositoiveista paremman;
viivy hetkinen, lukeos
tämä kömpelö tarina,
laulelma Hiawathasta!

Laulu Hiawathasta

I

Rauhanpiippu.

Tuolla Prairievuoristossa,[2]
Piippukivilouhimossa
laskihe Gitche Manito
mahtava, Elämän Herra,
louhimon punakiville;
ylevänä seistessänsä
heimot kutsui hän kokohon.
Hänen jalkainsa jälistä
lähde pulpahti, purona
vierien vuoren rintehille,
aamun arinahan valossa
loimuten kuin pyrstötähti,
kunnes mahtava manaten
sormen pienen piirtämällä
uran niiityhyn nimesi.
johtaen puron joeksi.
Louhimon punakivestä
lohkoi mahtava murusen,
hyppysissänsä hykersi,
kirjokopan kaavaeli;
otti ruo'on rannikolta,
varren pitkän valmisteli,
pisti punakoppasehen.
Täytti piippunsa pätevän
kuorilla punapajujen,
hengähti ylitse metsän,
tuulenpyörtehen puhalsi,
kunnes oksat kuumenivat,
kitkavalkea välähti
tuleksi tupakkamiehen,
mahtavan Gitche Maniton,
joka yksin ylvähänä
iki vuoren harjanteella
kansoille calumetista,
rauhanpiipusta pyhästä
merkkisauhut tuprutteli.
Ilmassa ihanan aamun
savu tyynenä kohosi,
juova suora ja sinervä
hitahasti hiipieli,
tuosta sankaksi sakeni,
nousi, taivahan tapasi,
särkyi laajahan lakehen,
pyöri pilvinä sivuille
yhä laajeten, leviten,
yltäen ylitse maiden.
Tawasenthan notkelmassa,
Wyomingin laaksomailla,
Tuscaloosan lehdikoissa,
Kalliovuorten rintehillä,
Pohjan väljillä vesillä
heimot merkin huomasivat,
paksun Pukwanan näkivät
kohoovan calumetista.
Tuosta kaikki tietomiehet,
profeetat pyhät puhuivat:
Kautta merkin kaukaisimman
Pukwanan puhaltamalla
mahtava Gitche Manito
kuni kutsuva kätönen
kansat käskevi kokohon,
opastaaksensa urohot.
Joukoissa alas jokia
yli aavojen tulivat
delawaret ja mohawkit,
tuli choctawit, chamanchet,
shoshonit ja mustajalat,
tuli pawneet ja omahat,
tuli mandanit, dacotat,
huronit ja ojibwaytkin.
-- raivoisa soturijoukko
saipa sauhun johtamana
tuonne Prairievuoristohon,
Piippukivilouhimolle.
Siellä seisoivat soturit
kilpinensä, kalpoinensa,
mahtavasti maalattuina,
välkkyviiruin värjättyinä;
salamoina silmät säihkyi,
kiukku kasvoista kuvasti,
sydämissä synkkä uhma,
mielissä äkä ikuinen,
sukuriidat suunnattomat,
kaunat polvikautehiset.
Mahtava Gitche Manito,
kansojen ylevä luoja
katsoi lempikatsehilla
langenneita lapsiansa,
katsoi heidän kiistojansa
kuni lastensa toria;
käden oikean ojensi
joukon yrmeän ylitse,
tyynti vihan tyrskehiä
varjolla käden vakavan.
Sanat koskena kohisi
vakavan varoittaessa:
"Oi te luomani omani,
lapsiraukat, rakkahani,
kääntykäätte, katsokaatte,
opiksenne ottakaatte
neuvo suusta Suuren Hengen,
kaikkivallalta varoitus!
Loinpa teille, lapsukaiset
salot laajat saalismaiksi,
korvet täydet kontioita,
peuroja ja puhveleita,
hongan oksille oravat,
veden vierille majavat,
kaunihit, kalaiset virrat,
lintumaisemat lihavat;
miksi ette noihin tyydy,
toisianne metsästätte?
Olen suuttunut sotihin,
kiusoittunut kiistoihinne,
veritöihinne väsynyt,
kostoihinne kyllästynyt.
Sovinnos' on suuri voima,
riidassa vakava vaara;
siksi tehkäätte sovinto,
veljinä vaeltakaatte.
Minä profeetan lähetän
kansaini vapahtajaksi,
johtajaksi, neuvojaksi,
elonne avustajaksi.
Neuvonsa jos noudatatte,
suureksi sukeudutte,
opin hyvän hyljännette,
teidät häätävi hävitys.
Sotamaali kasvoistanne,
veripilkut sormistanne
virrassa viruttakaatte,
asehenne haudatkaatte!
Lohkokaatte louhimosta
paljolta punakiveä,
rauhanpiiput laatikaatte,
sulkavarret suorikaatte,
polttakaa calumetia,
eläkäätte veljeksinä!"
Silloin riisuivat soturit
peurannahkaiset pukunsa,
sotaiset varustimensa,
kilvan vierien vetehen
sotamaalinsa pesivät.
Kirkkahana virta vieri
Elon Herran hettehistä
yläpuolella pesijäin,
vesi liikehti likaisna,
sotkuisna sotaväreistä
alapuolella urosten.
Nousivat soturit veestä
kaikin puolin puhtahina,
hautasivat rannikolle
kaikki taisteluasehet.
Mahtava Gitche Manito,
Suuri Henki, lapsillensa
hyvänsuovasti hymyili.
Hiljaisuuden vallitessa,
lohkoi louhesta soturit
rauhan piipuiksi kiveä,
ruokovarret valmistivat,
sulilla koristelivat,
sekä kääntyivät kotihin.
Samalla Elämän Herra
eestä kasvojen katosi,
pilviverhoihin vetihe
taakse taivon pihtipielten,
häipyi häilyvään savuhun,
rauhanpiipun Pukwanahan.

II

Neljä tuulta.

Kunniakas Mudjekeewis!
kehuivat soturit vanhat,
kun hän riemuten palasi
pyhä wampum-vyö mukana
pohjatuulien tuvilta,
valtakunnasta Wabasson,
maasta valkoisen jäniksen.
Varasti hän wampum-vyönsä,
Mishe-Mokwan, tuon mokoman
suuren karhun kaulanauhan,
kun tuo kuulu kansan kauhu
vaipui vuorelle unehen
niinkuin kallio kamala,
ruskopaasi sammaleinen,
järkäle jäkäläturkki.
Hiljakseen hän hiivittäysi
konnan kynnen yltämille,
kunnes sauhu sieramista
kättä lämmitti läheltä.
Mukavasti Mudjekeewis
wampum-vyön pian pujotti
yli korvan -- kuulematta,
sivu silmän -- näkemättä,
ohi kuonon -- koskematta,
sivu sieranten -- hajutta,
joista löyhki lämmin löyly
vastahan varastajalle.
Tuosta oitis Mudjekeewis
yli päänsä pyörähytti
kauhean sotakurikan,
sotahuudon hurjan päästi,
iski itse Mishe-Mokwan
otsahan olan takoa.
Kolahduksesta kovasta
vuoriston väkevä otso
voihki puolipyörryksissä,
lailla vaimojen valitti,
hoippui hontelin jäsenin,
taipuen takasillensa.
Mahtavana Mudjekeewis
katsoi karhua pelotta,
nauroi pitkän pilkkanaurun,
kovin ilkkuen, ivaten:
"Kuulehan, katala karhu,
peto pelkuri peräti,[3]
olit urho ollaksesi,
lailla vaimojen valitat!
Karhu, tiedäthän katala
sukujemme suuret vainot;
jopa sain nyt selvän voiton,
suorin heimosi häviön!
pakene, pahennus, kauas,
metsävuorille vaella!
Jos oisin sortunut sinuna,
voihkisi en vaikerrellen,
kuten nyt sä karhu kurja
tuossa heimosi häpäset,
itket lailla Shaugodayan,
parut pelkurin tavalla!"
Sitten taas hän nuijan nosti
kumautti kurikallansa
otsaluuhun Mishe-Mokwan,
kallon rikki rauskahutti,
särki kuin avannon jäähän
norppanuotalla kalassa.
Siten sortui Mishe-Mokwa,
vuoriston väkevä karhu,
kauhu kansojen kamala.
"Mainio on Mudjekeewis!"
joukko huutaen hälisi,
"kunnia kukistajalle!
Olkohon tämän jälestä
länsituuli sun nimesi,
ollos valtias alati
tuulten taivaisten ylitse!
Mainita ei: Mudjekeewis,
vaan: Kabeyun, Länsituuli."
Siten tehtiin Mudjekeewis
taivon tuulien isäksi;
itse piti länsituulen,
toiset antoi lapsillensa:
Wabunille itätuulen,
etelän Shawondoseelle;
armottoman pohjatuulen
sai hurja Kabibonokka.
Nuori, kaunis kaikin puolin,
oli tuo valoisa Wabun,
aamun armahan tekijä;
hänpä se hopeanuolin
kaiotti pimeyden kauas;
hälläpä värin helein
oli posket pilkuteltu,
äänensä kylän herätti,
kytät peurojen perähän.
Kävi vaivaksi Wabunin,
ikäväksi ilman mailla,
vaikka lintuset liversi,
kukat tuoksuivat tuhannet,
metsät hartaina humisi,
joet lempeinä lorisi;
sittenkin sydän surevi
yksin ollen taivahalla.
Mutta aamuna eräsnä
kylän kaiken nukkuessa,
joen uoman usmapeiton
harson lailla haihtuessa
aamuauringon edestä,
hänpä neitosen näkevi,
alahalla astelevan,
keltakukkia keräten.
Aina aamun auertaissa
kahli hänen katsehensa
immyt sinisilmillänsä
kutsuvilla, kiehtovilla;
niinpä tottui toisihinsa
kaksi ylen yksinäistä:
taivon ylhäinen asuja,
ahon armas astelija.
Kosi korkeuden olento
kukkanurmen kulkijata
hymyllä, hyväelyillä,
sulavimmilla sanoilla,
lauluilla lumoavilla,
vienoimmilla kuiskehilla
lehdon lehvien lomitse,
kunnes veti vierellensä,
kääri punakaapuihinsa,
nosti tytön tähtöseksi,
vienosti väräjäväksi.
Yhä käyvät yksin matkoin
ilman pitkillä pihoilla
Wabun sekä Wabun-Annung.
Wabun kointähden keralla.
Vaan hurja Kabibonokka
otti ankaran asunnon
tuolia jäävuorten välissä,
kinoksissa kiljuvissa,
valtakunnassa Wabasson,
mailla talvisten jänisten.
Hänpä syksyisin syleili
punasiksi puiden lehdet,
koivut keltahan koristi,
löyhdytellen patjoistansa
lumituprakat tuhannet,
joet, järvet jäädytteli,
lokin, lunnin lennätteli
merikorpin, kurjen kanssa
etelähän einemaille,
Shawondoseen seutuville.
Kerranpa Kabibonokka
lähti lumilinnastansa
jäisten vuorien välistä.
Liehuivat lumiset hapset
virran vyöryvän tavalla
yli talvitanteritten
etelähän entäessä.
Sielläpä hän Shingebisin.
Kuikan, löysi kaislistosta,
kalakitkoja vetävän
yli jäisten soiden, maiden,
heimoistansa heittyneenä,
ollen mennehet mokomat
kauan sitten Shawondoseen.
Karjaisi Kabibonokka:
"Kenpä uhmin uskaltavi
viivytellä viuhkoillani?
kun jo lensi kauan sitten
Shuh-shuh-gah, sinervä kurki
pois jo vieri villihanhi,
Wawa ammoin jo vaelsi,
entivät etelän maille.
Minä vieren wigwamiinsa.
tuhoan tulensa kehnon."
Yölläpä Kabibonokka
vihan vimmassa ulisten
kodan kierti nietoksilla,
savuaukosta ävästi,
ravisteli ruotehia,
oviverhoja leputti.
Eipä Shingebis pelännyt,
sukeltaja suurin surrut.
Neljä oli nöylkkyä varattu
nuottamiehen nuotioksi,
yksi kuukauden osaksi,
kaloja evähiksensä.
Miespä paistellen kaloja
nuotiolla naureskeli:
"Oi kurja Kabibonokka,
kerran kuollahan molemmat!"
Sydäntyi Kabibonokka,
tuli tupruten sisähän.
Shinsebis, sukeltelija
tunsi hyiset henkäykset,
vaan ei laulusta lakannut,
herennyt ei nauramasta:
korjasipa nuotionsa,
hiukan hiilestä paransi,
että kirkkahat kipenet
lakeisesta leimusivat,
hiipoen hiuslumia
kallosta Kabibonokan.
Tippui hiki hapsistansa,
jäljet tuhkahan tulivat
kuni konsana kevähin
lumen suuren liuetessa
alla puiden, räystähien
kinokset koloille käyvät.
Vilmeinpä Kabibonokan
naurut, laulut lannistivat,
kuuma kulmia pakotti,
syöksyi ulos uksen tiestä,
lunta tallasi lujasti,
painoi jäitä paksummaksi.
Sitten vaati Shingebisin
paidatonna painimahan
talvisilla tanterilla.
Shingebis nyt sitkeästi
talviyönsä taistelevi,
paini pohjatuulen kanssa
ihan ilkosen alasti,
kunnes jo Kabibonokka
läähätti läkähtyneenä,
kuurat heltyi heikommaksi,
hoippui, horjuen pakeni
valtakuntahan Wabasson,
maahan valkoisen jäniksen,
Shingebisin laulaessa,
pilkkanaurun pistäessä:
"Oi kurja Kabibonokka,
kerran kuollahan molemmat!"
Shawondoseepa suvessa
laiskana lihavin päivin
eli ainaista keseä
alla auringon etelän;
joka vuosi vuorollansa
pohjan pitkille perille
lauman lintuja lähetti,
hanhet, pulmut, pääskysetkin,
Opeecheen sekä Owaissan,
henki luontohon elämän,
loi tupakat, viinimarjat,
meloonit, monet hedelmät.
Nousi sauhu piipustansa,
täytti taivahan udulla,
värähdytteli vesiä,
tasoitti rosoiset vaarat,
saapui aika armahainen,
ihme-intiaanikesä
kuuna tuona kirkasöisnä,
autereisella ajalla.
Veltolla Shawondoseella
yks' oli elämän huoli,
yksi ankea asia.
Katsoi kerran pohjosehen.
kauas aavikon ylitse.
keksi siellä neidon nuoren
ypöyksin seisomassa,
hoikan, vehrytvartaloisen,
kultakassasen, korean.
Katsoi päivät kaihomielin
hetket heltyvin sydämin,
riehui rinta rakkautta,
lempi sylkytti sydäntä
impeä ihastellessa;
ei vain jaksa jalka nousta
miehen laiskan ja lihavan,
kohottautua kosihin,
käydä immen yltämille;
hän vain katsoi kaihomielin
tunnoin tuskanpolttavaisin
tuota aavikon tytärtä.
Kerran aamun auetessa,
kun hän katsoi pohjoisehen
keksi neidon keltakutrit
valkeaksi vaihtunehen.
"Ah! mun veli veikkoseni
valtakunnassa Wabasson,
sinä poika pohjalainen,
vai jo neitoni varastit,
noilla Pohjolan saduilla
suositit sulottareni,
laskit kourasi lumisen,
kultakutrini anastit!"
Siten kurja Shawondosee
itki ilmahan surunsa;
lämpöinen etelätuuli
henki tuskanhuokauksin,
yhä eestyen kulussa,
kunnes ilmassa kuvasti
hienot lumihiutalehet
kuni unnut ohdakkeiden.
Ja tuo päivänpäily-impi
häipyi silmistä häneltä;
eipä konsa Shawondosee
nähnyt keltakutriansa.
Olit narri Shawondosee!
Eipä neito katsomasi,
impi kauan kaivattusi,
keltakukka aavikolla
kesäkauden katsomasi,
jolle huolin huokaelit.
puhki rintasi puhelit,
olit narri, Shawondosee!
Niinpä neljä taivon tuulta,
Pojat Mudjekeewis-taaton
saivat kukin kulmallansa
tilan taivahan talossa;
itsellensä Mudjekeewis
säästi lauhan länsituulen.

III

Hiawathan lapsuus.

Läpi himmeän hämärän,
iltana unohdettuna
ammoin jo alas putosi
tuo kaunis Nokomis-nainen,
täysikuusta maahan tänne
vaimo lapseton valahti.
Kun hän naistensa keralla
leikki kerran keinuellen
viiniköynnöskiikussansa,
nainen muuan, mustamieli
Kosti kiikun katkomalla
hälle viikkoiset vihansa;
suistui säikkyvä sulotar
alas kaaren kannikalta
päälle niityn, Muskodayn,
kukkaisalle aavikolle.
"Tähden lento!" kansa katsoi,
"tähti taivaasta putosi!"
Siinä niityn sammaleella,
aavikolla aukealla,
liljan lehtien välissä,
kuun ja tähtien valossa
tytön synnytti Nakomis,
Wenonahksi hän nimitti
esikoisen armahaisen.
Tytär kasvoi ja kehittyi
kentän liljojen keralla,
nousi kuin näre norosta,
hohti kuin hopeinen kuudan,
loisti tähtenä lumoten.
Epäsi Nokomis neittä,
kielsi aina ja alati:
"Oi on tyttöni omani,
varo, kulta, Länsituulta,
Mudjekeewista kavahda,
elä kuule kuiskeitansa,
jää elä yksin aavikolle
liljoille lepeämähän,
ettei tulis Länsituuli,
toisi turmoa sinulle!"
Ei hän ottanut opiksi
varotusta vanhempansa.
Länsituuli lämminhuuli
hipsutti kevein kengin,
hiipi illoin heinän päitse,
kuiski kukat kuulustellen,
löysi liljojen välistä
ihanaisen impyensä,
kosi hempein hyväilyin,
kosi kielin kiehtovaisin,
kunnes vienoinen Wenonah
synytti pojan surussa.
Siten syntyi Hiawatha,
saihe ilmi ihmelapsi.
Vaan tytärpä Kokemisin,
Hiawathan hellä äiti
kuoli, tuskihin tukahtui
Länsituulen jättämänä,
petollisen pettämänä.
Kauan kaihosi Nokomis,
vaimo lastansa valitti.
"Oi jospa minä olisin
kuollut, sortunut sinuna!
Tyyten on eloni tyhjä;
Wahonowin! Wahonowin!"
Partahalle Gitche-Gumeen,
Suuren-Selän rantamalle,
veden läikkyvän lähelle,
Kuuttaren, Nokomis-vaimon
oli wigwam valmistettu.
Salo sankka sen takana,
korpikuusikko kohosi,
synkkä hongikko humisi,
edessä silonen selkä,
kirkas Suuri-Merivesi
aallon hohteli hopeisin.
Siellä ryppynen Nokomis
vanhoillansa vaalieli
Hiawatha-lapsukaista;
liekku tehty lehmuksesta,
pohja peuran jäntehillä,
sideltynä sitkeäksi,
vuotehena vihvilöitä,
sammalpatja pehmykkäinen,
Siinä viihti vienoistansa.
"Elä karju, karhu viepi!
Hush, mun pieni pöllöseni!
Kenpä suurin silminensä
valaisevi wigwamini?
Ewa-yea mun tummaiseni,
pikkarainen pöllöseni!"
Neuvoi vanhus valvatille,
tähtitaivoa opasti,
näytti ihme-Iskoodahnkin,
henkivarjot kun vaelsi,
sulkatöyhtöiset soturit
kirmasivat kirveinensä
kohti Pohjan porttiloita,
tien hän valkean osotti,
polun pitkän ja leveän,
yli taivahan menevän,
ahdettuna aavelulla,
Istui pieni Hiawatha
kesäiltoina ovella,
kuuli kuiskehet salosta,
veden viehkeän lipinän,
kuuli kummoa säveltä;
männyt virkkoi: "minne-wawa!
mudway-aushka!" aallot lauloi.
Wah-wah-taysee kun vilahti,
tunsi tulikärpäsensä,
kun tuo pensaita valosti
illan hiipivän hämyssä.
Nokomisin neuvomana
lauloi lapsi linnullensa:
"Wah-wah-taysee, välkkeheni,
valkotulikärpäseni,
perho pieni, hohdollasi
kirkastappas kasvojani,
ennen kuin unehen uuvun
vuotehelle vuottavalle!"
Illoin kun kohosi kuuhut
vedestä värehtivästä,
kysyi hän Nokomisilta:
"Mitkä on kuussa kummat pilkut?"
Virkkavi Nokomis hälle,
puhui muori pulmullensa:
"Kerran suuttunut soturi
isoäitinsä lähätti
kuuta kohti taivahalle,
jonne jäi se roikkumahan!"
Näki hän kaaren taivahalla,
kyseli Nokomisilta,
joka kertoi ja selitti:
"Se on taivas kukkasien,
kukat kunne kuoltuansa,
liljatkin lakastunehet
ovat maasta muuttanehet
yllämme heloittamahan!"
Kun hän kuuli yösydännä
huudot huuhkainten salosta,
kyseli hän kauhuissansa
syytä moisehen meluhun.
Virkkavi hyvä Kokomis:
"Se on huuto huuhkajien,
siellä pöllöt poikinensa
pakinoitansa pitävät."
Niinpä pieni Hiawatha
eläinten pakinat oppi,
tuli nimet tuntemahan,
niiden taidot hän tajusi,
tiesi pesät, piilot, loukot,
tunsi laumansa tuhannet;
oppi kaiken metsän karjan
tavat, tuumat ja tarinat,
majavan rakennustoimet,
käpykasnat oravien,
peuran pitkät päivänretket,
askelet aran kaniinin;
kanoiksensa linnut kutsui,
veljiksi otukset metsän.
Saapuipa Iagoo kerran,
taitava tarinaseppo,
paljon matkoja mitellyt,
Nokomiksen vanha tuttu.
Hän teki Hiawathalle,
suori jousen saarnipuusta
nuolet tammen lastuloista
piikärin, sulittamalla.
Sitten neuvoi nuorukaista:
"Suori poikani salohon,
kussa peurat piehtaroivat,
kaada kuulu härkäpeura,
suurisarvinen nujerra!"
Heti tuosta Hiawatha
miesnä metsälle menevi
jousinensa, nuolinensa.
Linnut lauloi ympärillä:
"Elä armas meitä ammu!"
-- lauloivat Opechee, kerttu,
sinilintunen, Owaissa:
"Ellös vainen meitä ammu!"
Ylös tammehen hypähti
oravakin, Adjidaumo,
suikkelehti, puikkelehti,
keinui, lehvillä livehti,
virkkoi naurunsa lomassa:
"Elä vaan minua ammu!"
Tuolla valkoinen kaniini
hiukan poikkesi polulta,
istahti takasillensa,
haastoi hiukan arkamielin,
puolin leikillä puheli
pienelle Hiawathalle:
"Ethän vaan minua ammu!"
Eipä hän välitä noista
kupehella kuiskijoista,
aatos peuroja ajavi,
silmät seurasi jälillä,
jotka johtivat joelle,
kulettivat kaalamolle.
Painui poika pehkon alle,
vaani varjossa otusta.
Jopa keksi sarvet suuret,
parin silmiä erotti,
peura polkua poleksi,
astui lehvien alatse,
varjot leikki lautasella.
Kovin sylkytti sydäntä,
veret urholla värähti,
haavan lehtenä lepatti
peuran astuissa alemma.
Hiljaksensa Hiawatha
nousi polvensa varahan,
pidätellen henkäystä
tarkoin tähtäsi otusta.
Tarkoin vaani valpas peura
iski kenttähän kaviot,
-- yksi valmisna, koholla
kuunteli, heti hypähti...
Oh! suhahti surmannuoli,
rinnan lämpimän lävisti,
kaatui peura kaalamolle,
virran vierelle nukahti,
heitti sydän sykkimisen.
Mutta pieni Hiawatha
riemulla rajattomalla
peuran kantavi kotihin;
Iagoo sekä Nokomis
riemuin häntä tervehtävät.
Nahkasta Nokomis neuloi
haljakan Hiawathalle,
peuran paksuista lihoista
laativi Nokomis kestit.
Kiitti kylä juhlivainen
Hiawathan sankaruutta,
kutsui kunnianimillä:
Lujasydän, Soan-ge-taha,
Urhomieli, Mahn-go-taysee.

IV

Hiawatha ja Mudjekeewis.

Niinpä kasvoi ja kehittyi
Hiawatha-poikasesta
mies ja miesten ensimäinen;
nuorten leikeissä ylinnä,
miesten töissä miehen kunto;
tiesi temput metsämiesten,
taisi taiat ja tarinat,
ikiluottehet isien.
Nopeasti jalka nousi;
ohi nuolen ampumansa
juosten ennätti edelle,
nuoli taaksensa tipahti.
Kyllin voimia käsissä;
ampui nuolta kymmenkunnan,
ylös ilmahan lähetti,
kymmenes jo pilvet kynti --
Viel' ei maassa ensimäinen.
Oli taikarukkasetkin,
"Minjekahwun" mainittihin,
peuran koivista kyhätyt;
niillä lyöden paadet särkyi,
kivet murskaksi mureni.
Oli jalot jalkineetkin,
moiset taika-mokkasiinit,
peurankoipiset pätevät,
virstan veivät askeleella.
Nokomisilta hän urkki
tiedot Mudjekeewisista,
sai ilmi salat tuhoisat
ihanuudesta emonsa,
petturuudesta isonsa;
tunsi tulta rinnassansa,
sydän hiilenä kytevi.
Tuumasi Nokomisille:
"Luokse Mudjekeewisinpa
lähden Länsituulen maille
tuhdon taattoni oville,
päivänlaskun portahille!"
Läksi tuossa Hiawatha
parahimmassa puvussa,
päällä peurannahkapaita,
peurannahkasäärystimet,
metsäsian harjaksilla
kirjaeltu, helmitelty,
päässä kotkahöyhentöyhtö,
wampum-vyöhyt vyötäreillä
saarnijousensa kädessä,
jänne peuran jäntereestä
viinessänsä tamminuolet,
sulitetut, piistä kärjet,
taikarukkaset kädessä
jaloissa lumotut kengät.
Varoitteli vaimo vanha,
kielsi nuortansa Nokomis:
"Oi minun Hiawathani
varo maita Länsituulen,
Mudjekeewisin ovia.
hän sun siellä sortanevi,
taioillansa tappanevi!"
Hiawatha uljasmieli
huoli ei naisten neuvoloista
läksi, metsähän menevi.
astui virstan askeleella.
Kaamealta taivas näytti
tiensä synkältä kuvasti,
tukalalta ilma tuntui,
sydän tuskaisin, tukalin,
ahjo alla rintaluiden.
Hiinpä hän läheni länttä,
astui ohi antiloopin,
peurat, piisonit jätätti
riensi poikki Esconaban
mem poikki Mississippin,
yli hyokkyjen hypähti,
ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie]
sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja]
Kalliovuorille vaelsi,
alueille Länsituulen,
missä vanha Mudjekeewis,
taivon tuulien isäntä
istui vuoren kukkulalla
Hämmästyen Hiawatha
katsoi kunnioituksella
isän ihmeistä näköä.
Päässä pilviset hiukset
lumituiskun tuiman lailla
hurjimmasti hulmusivat,
välkkyivät ja leimusivat
komeana kuin komeetti.
Hyvin mieltyi Mudjekeewis
Hiawathan nähtyänsä,
ilostui, ihastelihe;
oli kuin viehkeä Wenonah
oisi tullut Tuonelasta.
Hiawathalle puheli:
"Terve tullut, toivottuni
kerran taattosi tuville!
vuodet vuottelin sinua.
Nuoruus kuin elämän riemu,
vanhuus kuin väsymys kolkko;
tuot sä päiväni eletyt,
hetket tuskanhehkuvaiset,
kaunokaisen Wenonahni!"
Pyöri päivät, vieri viikot
tuttavusten tuumiessa.
Mahtavana Mudjekeewis
kerskasi tekemistänsä
rohkeista retkistänsä,
urotöistä uljahista,
rautaisesta ruumihista.
Kärsivällisenä kuuli
Hiawatha kerskaukset
hymyhuulin istuskellen,
ei väre vähäisinkänä,
katse, ääni ilmi tuonut
sydänpolttoja povensa.
Viimein virkkoi: "Mudjekeewis?
olleheko ollenkana
sulle turmantuottajata,
pelon syytä pientäkänä?"
Kielsi suuri Mudjekeewis,
kerskuissansa armollinen,
virkkoi: "Ei mitänä konsa,
muuta ei kuin musta Wawbeek.
kallio tuhoisa tuolla!"
Katsoi hän Hiawathaansa
hyvänsuovalla hymyllä,
ilmeellä isällisellä,
ylevällä ylpeydellä;
näkö sorja, varsi norja,
ryhti reipas ja vireä.
Tuostapa kysäsi viimein:
"Oi minun Hiawathani,
olleheko ollenkana
sulle turmantuottajata,
pelon syytä pientäkänä?"
Hiawathapa varoen
hetken tuossa tuumi, mietti,
kuni päätöstä punoen,
virkkoi viimein: "Ei mitänä
paitsi tuota vihvilätä,
isoa Apukwa-kortta."
Mudjekeewis kun yritti
maasta vihvilän vetäistä,
heti huusi Hiawatha
teeskennellyin kauhistuksin:
"Kago! kago! elä koske!"
"Kaween!" virkkoi Mudjekeewis,
"enpä liikuta todella."
Sitten tuosta tuummat jatkui
Hiawathan velilöistä;
Wabun ja Kabibonokokka,
Itätuuli, Pohjatuuli,
Myös Etelä, Shawondosee --
kaikki siinä muistettihin.
Viimein vierivi tarina
kauniisen Wenonahnki,
Hiawathan synnyntähän,
äitikullan kuolentahan
autiolla aavikolla,
kuin oli kertonut Nokomis.
Huudahtipa Hiawatha:
"Kuulehan, oi Mudjekeewis,
sinä surmasit emoni,
Wenonahn sa viekastelit,
nuoren, armahan elämän,
aavikon ihanan liljan
taitoit, tallasit lokahan;
tunnustathan työsi tuhman!"
Murtuneena Mudjekeewis
tukat tuulehen hajotti,
tuskamielin tunnustavi
kuiskeetta, kumartamalla,
Hiawatha hurjistuen
heti hyppäsi, uhaten,
tarttui taikarukkasilla
tuohon turman kalliohon,
mursi Minjekahwunilla
Palat paksut Wawbeekista,
vihan vimmassa kivitti
katuvata taattoansa
sydänpoltoissa povensa,
ahjon rinnassa asuen.
Länsituulen hallitsija
puhalsi nyt parrastansa
tuulentuprakan äkäsen,
palat paukutti takaisin
vihaselle viskojalle.
Tarttui vielä vihvilähän,
nyhti niitystä Apukwan,
ulos mullisti mudasta
jättiläisen juurillensa.
Päästi tuosta Hiawatha
ylen pitkän pilkkanaurun,
silloin tappelu sukesi,
kuolettava kamppaelu,
jota kiljuen säesti
Kenen, suuri sotakotka
jyrkän kallion käreltä,
viuhtoi vihvilä rajusti
kuni honka myrskysäällä,
tuli tuiskuna kiviä
Wawbeekista valtavasta.
Taiston tuimassa jymyssä
vuoret järkkyi, maa vapisi,
jyry ukkosen: "Baim-wawa!"
virkki vuorien takoa.
Viimein väistyi Mudjekeewis,
painui läntehen pakohon;
koko kolme vuorokautta
Hiawatha heltymättä
ajoi taistellen takoa,
kunnes kumpikin tulivat
Länsituulen kynnyksille,
päivänlaskun portahille,
viimeiselle vieremälle,
aavan aukean rajalle,
kunne aurinko aleten
häipyvi hämärän tullen,
laskevi flamingon lailla
yöksi peittohon pesähän.
Huusi vihdoin Mudjekeewis:
"Pidätähän poikaseni,
mahda et murhata minua,
kukistaa et kuolotonta.
Teinpä kanssasi kokeilen
miehuuttas mitelläkseni;
ota nyt palkka painistamme,
käänny, käykösi kotihin,
elä kansasi keralla,
maasi puhdista pahoista,
siivoa kala-apajat,
noidat, hirviöt nujerra,
jättiläiset, Wendigoet,
matelijat, Kenabeekit,
kukista, kuten minäkin
Mishe-Mokwan, karhun kaasin.
Ja kun kuulet Tuonen kutsut,
Pauguk kun palavin silmin
pimeästä pilkistävi,
tule taattosi tuville
valtakuntani jaolle!
Luodetuulen, Keewaydinin
olet ainainen isäntä."
Niinpä taisto taisteltihin
Shah-shahin sanattomina
päivinä jo ammoisina
alueilla Länsituulen.
Yhä vieläkin näkevi
metsästäjä melskehestä
jälet laajat laaksomailla,
joukot Wawbeekin jykevät,
vielä suuren vihvilänkin
vesiväylien sivulla.
Kääntyi sitten Hiawatha
kotihinsa kulkemahan.
Hauskalta nyt taival tuntui,
ihanalta ilma yllä;
viha vieri mielestänsä,
koston aatos aivoistansa,
lauhtui polttava povensa.
Vainpa kerran kesken matkan
vauhti mieheltä väheni,
osuessa ostamahan,
noutaessa nuolenpäitä
sepolta Dacotan maasta,
missä kosket Minnehahan[5]
naureskellen hyppelevät
välkkyen välissä lehdon.
Siellä vanha nuoliseppo
nuolenpäitä valmistavi
hiekkapaasista hioen,
calcedonista kovasta,
piistä sekä jaspiksesta,
sileät, teräväsärmät,
kallihit ja kiiltäväiset.
Asui taattonsa keralla
tummasilmä tyttärensä,
oikukas kuin Minnehaha;
mieli vaihdellen värehti,
silmät synkkeni, hymyili,
jalat vierivät jokena,
hapset läikehti vetenä,
pulppusi purona nauru.
Vanhus neitosen nimesi
veden nauravan mukahan,
Minnehahaksi sanoen,
Nauravaiseksi Vedeksi.
Vaatiko käret vasaman
Hiawatha-poikaseni
taipaleensa taittamahan
Dacotan tasankomailla?
Eiköhän se impi ollut.
Naurava Vesi vetänyt
kasvojansa katsomahan,
taakse verhojen vetänyt
katsetta puvun kahina,
hän kun välkkyi kuin vetonen.
Minnehahan kuulu koski
rannan lehdikon lomitse
päivän päilyvän helossa.
Aatokset ken arvannevi,
nuorten miesten mielet tutki,
kenpä kertovi unelmat,
Hiawathan haaveksimat?
Päivä päätyi, koti joutui;
siellä hän Nokomisille
kertoi Mudjekeewisista
kiistat, taistot ja tarinat,
ei vainen väheä virka
nuolista ja neitosesta.

V

Hiawathan paasto.

Kuulkaa kuinka Hiawatha
paastosi sekä rukoili
metsässä menestymistä!
eipä onnea omoa,
meren, metsän antimia,
mainetta ei, mahtavuutta
eikä taistojen iloa,
mutta kansojen etua,
yhteishyötyä ylintä.
Ensin hän wigwamin kyhäsi,
laati metsähän majansa,
lehtikuussa sen rakensi
kevähänä kukkeana,
siellä pitkän viikkokauden
paastosi, näki näkyjä.
Ensi paastopäivänänsä
läpi lehdon hän vaelsi,
näkipä närehikössä
peurojen hypähtelevän,
kaniinin kolossa keksi,
kuuli Benan rummutuksen,
tammenterhojen rapinan
Adjidaumon askartaissa,
näki kyyhkysen, Omemen
mäntyhyn pesän teossa,
Wawa-parven vaelluksen
pohjan soille aukeoille,
nuo kun liiti korkealla,
vienosti valittelivat.
Huudahti: "Elämän Herra!
riippuuko elomme näistä?"
Toissa paastopäivänänsä
kulkeissa joen kuvetta
läpi niityn, Muskodayn
näki riisin Mahnomoneen,
näki mustikan, Meenahgan,
mansikan myös, Odahminin,
vielä viiniköynnöksenkin,
Bemahgutin kiertelevän
lepän lehvien ylitse
tuorehine tuoksuinensa.
Toivonsa menettäneenä
huudahti: "Elämän Herra!
riippuuko elomme näistä?"
Saapui kolmas paastopäivä;
istuipa hän mietiskellen
rauhaisalla rannikolla
katsellen veden kaloja.
Hypähtipä sampi, Nahma,
helminä pisarat pärskyi,
kellui kouri keltaisena,
särki hohteli hopeisna,
näkyi hauki, Maskenozha,
sekä silli, Okahahwis,
krapu, Shawgashee kuleksi.
Toivonsa menettäneenä
huudahti: "Elämän Herra!
riippuuko elomme näistä?"
Joutui neljäs paastopäivä,
mies lepäsi lehdeksillä
majassa masentuneena
haaveillen, näkyjä nähden,
tuijotellen tummin silmin
mahtavata maisemata,
päivän väikettä vedessä,
ihanuutta iltaruskon.
Näkipä hän nuorukaisen
kellanvihrein pukimin
lähenevän, loistellessa
iltaruskon ruusuhehkun;
sulat varjosti somasti
kultahapsikulmiaxisa.
Kauan seisoi hän ovella
Hiawathaa silmäellen
säälillä, osanotolla
muotoa masentunutta;
sai viimein sanelemahan,
Hiawathalle puheli:
"Kaikki sun rukouksesi
ovat kuullut taivahassa!
Rukoillut sa muiden lailla
etpä onnea omoa,
meren, metsän antimia,
mainetta et, mahtavuutta
etkä taistojen iloa,
mutta kansojen etua,
yhteishyötyä ylintä.
Luotapa Elämän Herran
laskeudun mä, Mondamin
ystävä inehmon, saavuin
sulle neuvonantajaksi,
miten tuskan, työn avulla
saavutat rukoilemasi.
Nouse oksavuotehelta
kerallani painimahan!"
Uros uupunut nälästä
nousi oksavuotehelta,
tuli wigwamin hämystä
iltaruskon hohtehesen,
Paini kanssa Mondaminin.
Ensi kosketus elosti
voimat miehen voipunehen,
rohkeus, elämän tarmo
täytti toivolla olennon.
Niin he kahden kamppasivat
iltaruskon loistehessa;
minkä jatkui taistelunsa,
vahvistui sen Hiawatha,
kunnes piiritti pimeys,
kunnes kurki kulkustansa
päästi suolla suuren äänen,
vaikean valitushuudon
tuskissa nälän tuhoisan.
"Riittää!" Mondamin sanovi
Hiawathalle hymyten,
"tulen huomisiltanakin
sua taasen koittamahan!"
Ja hän poistui ja hävisi
kuin vetonen maan rakohon
taikka usma taivahalle.
Huomannut ei Hiawatha
kumppanin katoamista,
jääden yksin uupuneena,
allansa utuinen järvi,
yllä tähdet vaappuvaiset.
Illan toisen saapuessa,
auringon alentuessa
niin kuin hehkuva kekäle
Suuren Hengen hiiloksesta
vierressä vesihin lännen,
Mondamin sai kohtelulle
Hiawathan wigwamille.
Ilmestyi kuin illan kaste
äänettä, älyämättä
ilman mailla matkatessa;
muodon sai kun maahan koski,
ilmassa näkymätönnä,
kulkunsa käsittämätön.
Kolmasti he kamppasivat
ilta-auringon helossa,
kunnes taaskin kurki suolla
päästi pitkän nälkähuudon
Mondaminin kuultavaksi.
Kaunisna hän seisoi tuossa
kellan vihrein pukimin,
sulkaseppel otsallansa
läikkyi läähättäessänsä,
hikikarpalot heruen
päilyi päällä kastehena.
Ja hän huusi: "Hiawatha,
urhon lailla oot otellut
nähdessä Elämän Herran,
hänpä sulle voiton suopi!"
Sitten virkkoi: "Huomennapa
meill' on viime painipäivä,
sulla viime paastopäivä,
silloinpa minut sä voitat!
Laita vuode maatakseni,
siinä huuhdella satehen,
päivän kyllin paistatella;
kellanvihreät pukimet,
sulat riistäös minulta,
Pane maahan maatakseni,
pelto päälle pehmittele.
Ällös vierahan kätösen
anna untani pilata,
madot, rikkaruohot poista,
korppi, Kahgahgee pois estä,
häädä häiriön teosta,
huolla, valvo, vartioitse,
kunnes virkoan, kohotan
pääni päivänpaistehesen!"
Niin hän virkkoi ja erosi.
Rauhoin nukkui Hiawatha;
kuuli sentään Wawonaissan,
whip-poor-willin valituksen
katon harjalta kotansa,
kuuli äänen Sebowishan,
puron kuohuvan puhelun,
tuumat kanssa tumman metsän,
kuuli oksain huokaukset,
kun ne keinui hiljallensa
yötuulen ohitse mennen;
vienot, kaukaiset puhelut
kaikui korvahan unessa
rauhassa levätessänsä.
Joutui huomen, paastopäivä
seitsemäs Hiawathalle.
Silloinpa tuli Nokomis,
ehätti evähinensä
vaatien ja voivotellen,
peljäten pahan perivän,
nälän miehen näännyttävän.
Mies ei koske, maista,
tuumi vain: "Nokomis, vuota,
Konsa päivä painunevi,
yöhyt seudut ympäröipi,
Shuh-shuh-gah kun suon selältä
päältä rimmen raikahuvi
päivän päättehen sanovi!"
Itkien meni Nokomis
kotihin, kovin peläten
Hiawathan herpoavan,
Paaston päättyvän pahasti.
Istuskeli Hiawatha
vuotellen väsynehenä
Mondaminin saapumista,
kunnes varjot viittilöivät
yli kenttien itähän,
lännen aurinko aleni,
kelluen meren selällä
kuni syksyn keltalehti
vierivi, ulapat uipi
siellä keinuen, kadoten.
Katso, nuori Mondaminpa
kiiltävine kutrinensa,
kellan vihrein pukimin
sulin somin, loistavaisin
seisovi jo kynnyksellä,
viittovi: lähemmäs käyös!
Niin kuni unissa käypä,
kalpeana, kuihtuneena,
vaan muutoin masentumatta
Hiawatha wigwamista
tuli, käyden painisille.
Maa ja taivas ympärillä
pyöri yhtenä keränä,
sydän rinnassa läpätti
niinkuin verkossa vedessä
sampi, silmiä repien;
taivonranta tulta hohti,
sata auringon keheä
näytti katsovan kisoa.
Äkkiä, odottamatta
yksin seisoi nurmikolla
Hiawatha, huohottaen
ankarasta paininnasta.
Elotonna eessä hällä
maassa voitettu makasi
hengettä, hajallahapsin,
revityin sulin, pukimin,
päivyen pimentyessä.
Voittoisa Hiawathapa
kuopan käsketyn tekevi,
riisui verhot rikkinäiset,
sulat yltä Mondaminin,
hänet hautasi hyvästi,
pellon päälle pehmitteli.
Taaskin kurki kulkustansa
kaihoisilta kankahilta,
suruisilta suonseliltä
vierähytti tuskanvirren,
parkaisi pahan sävelen.
Sitten läksi Hiawatha
Nokomisin wigwamille.
Siten päättyi pitkä paasto,
loppui viikko vaivaloinen.
Eipä jäänyt unholahan
painopaikka, kiistakenttä,
jäänyt ei hauta hoitamatta,
missä Mondamin lepäsi
alla paistehen, satehen,
missä sulkansa, pukunsa
ilman alla vaalenivat.
Huolellisiin Hiawatha
haudan hoiti, vartioitsi,
tumman mullan mullosteli,
kitki, hyönteiset hävitti,
Kahgahgeen, kuningaskorpin
pilkkahuudoin pois pelätti.
Jopa viimein vehryt vihne
alkoi nousta alta mullan,
toinen, kolmaskin kohota.
Niinpä kesän eestyessä
seisoi maissi mahtavana
kiiltävine kaapuinensa,
pitkin, keltasin hiuksin.
Ihastuen Hiawatha
huusi: "Jalo Mondaminpa
se on, ystävä inehmon!"
Sitten nouti Nokomisin
kera kerskurin Iagoon
kasviansa katsomahan,
näille jutteli näkynsä,
painit, voittonsa; pakisi
kasvistansa, lahjastansa,
iki eineestä inehmon.
Myöhemmin kun syksy muutti
lehdet pitkät keltasiksi,
jyvät pehmeät, mehuisat
keltahelmiksi koviksi,
kokosi hän kypsät tähkät,
kuori lehdet kuihtunehet,
riisuen kuin painijansa;
ensi juhlan Mondaminin
vietti, kansoille julisti
Suuren Hengen uuden lahjan.

VI

Hiawathan ystävät.

Hiawathalla on kaksi
likimmäistä liittolaista,
ylimmäistä ystävätä,
joiden kanssa hän jakavi
elonsa ilot, ikävät:
Chibiabos, soittoniekka,
sekä mies väkevä: Kwasind.
Yhdistipä ystävykset
polku ruohon peittämätön,
eikä kierot kielikellot,
rollit ja valehtelijat
sopumieltä sotkenehet,
rakkautta rikkonehet,
vaan he aina myötämielin,
suosiolla suunnitellen
neuvotteli, tuumitteli
Ihmisheimojen etua.
Paljon myöskin Hiawatha
piti Chibiabosista,
laulajasta luontevasta,
sulosointujen seposta.
Mies oli kaunis, mieli puhdas,
luonne uljahan urohon,
sydän herkkä hennon naisen,
notkea kuin viidan vitsa,
arvokas kuin sarvipeura.
Kun hän virtensä viritti,
kävi kohti miehet, naiset,
sai kyläjäs kuulemahan,
soitto sielut innostuit,
sävelin suli sydämet.
Huilut ruo'osta rakensi,
pillit pehmeäsävelet;
pysähtyi puron lirinä,
Sebowisha seisatteli,
linnun laulut lakkasivat;
oravakin, Adjidaumo
heti heitti raksutuksen,
jäi jänökin kuulemahan
soittoa soman makuista.
Seisattuen Sebowisha
sanovi: "Oi Chibiabos,
opettaos aaltoseni
sävelinä soilumahan
vienon virtesi tavalla!"
Sinilintunen, Owaissa
virkahti kateisin mielin:
"Neuvo mulle, Chibiabos,
virret kummat, villit, hurjat,
raivosäihkyiset sävelmät!"
Opechee ilolla pyysi:
"Opeta, oi Chibiabos
minulle sulosävelet,
laulut armahat, iloiset!"
Wawonaissa myöskin vaati
nyyhkien: "Oi, Chibiabos,
virka mulle murhevirret,
kaihon ja surun sävelet!"
Luonnon äänet sointujansa
lainasivat laulustansa,
syömmet ihmisten sulivat
sävelistä taikasoiton,
sillä hän viritti virret
rauhasta, vapaudesta,
kertoi kauneuden tarinat,
lauloi kaikki lemmenkaihot,
kertoi kuolosta, elosta
Tuonensaarilla somilla,
asunnoilla autuaitten,
Ponemahn alustamailla,
tulevaisessa elossa.
Rakaspa Hiawathalla
oli ystävä ylevä,
lempimieli Chibiabos,
tuo suloisin soittajista,
paras laulajalajia;
lempimieli, tenhokieli
välit rakkahat rakensi.
Rakaspa Hiawathalle
oli myös väkevä Kwasind,
kuolevaisista väkevin,
urho, miesten ensimäinen;
voiman ja hyvyyden vuoksi
hän oli rakas toveri.
Olipa Kwasind-nuorukainen:
veltto, tuhma ja uninen,
väisti lasten leikkilöitä,
ei konsa kalalla käynyt,
ei mennyt erän hakuhun,
eli yksin ja erossa,
piti aina pitkät paastot,
haltiaansa haastatteli,
maanitti Manitoansa.
"Laiska Kwasind", äiti virkkoi,
"kun et auta askareissa,
kesät metsissä maleksit,
jouten kiertelet ketoja,
talvet kaiket kyyröttelet
wigwamissa hiiloksella,
kun minä kalassa käyden
paukkuvilla pakkasilla
jäitä rikki ryskyttelen,
yksin verkkoja vetelen.
Märät verkot on ovella
valumassa, jäätyvänä,
mene, väännä ne, vetelys,
käännä päivän kuivatella!"
Nousi poikanen porosta,
kömpi töille kiistämättä,
matkasi ulos majasta,
ovenpielestä punalsi
jäätyvät, vetiset verkot,
väänsi nuo kuin heinävihkon,
rihmat rikki rauskahutti;
mitä koski, kohta mursi,
voima vallaton käsissä.
Taatto lausui: "Laiskurista
metsän käynniss' ei apua,
kosket jousta, kaaren poikki,
nuolet rikki ripsahutat;
tule kumminkin keralla,
saatat saalihit kotihin!"
Kulkivat puron kuvetta
alas kautta kaidan rotkon,
piisonin ja peuran tietä,
liki rantaliejukkoa,
kunes kulkunsa pysähtyi
keloihin kupertuneisin,
juuttuneihin juurakoihin,
jotka tiensä tukkesivat.
Taatto tahtovi takaisin,
tuumi: "Tukkien lomitse
mahdoton on mäyrän mennä
oravan ylitse päästä."
Istui ukko miettimähäu,
pisti tulta piippuhunsa.
Ei ehdi panos poroksi,
kun on polku puhdistettu,
Kwasind vahvoilla käsillä
puita purki, murron särki,
niinkuin nuolet männyt mätti,
seipähinä seetripuutkin
huiski helposti sivulle.
Niityllä kun nuoret miehet
kirmaten kisaelivat,
virkkoivat he: "Kwasind, laiska,
mitä jouten sä jorotat,
katsot kallion sivulla,
tules, painiksi panemme,
käyös kiekon heitäntähän!"
Vastannut ei Kwasind, laiska,
veikallensa kääntelehti,
käsin tarttui kalliohon,
kiskoipa kiven syvästä,
hetken heilutti koholla,
syöksi virtahan syvähän,
paiskasi sen Pauwatingiin,
kussa nähdähän kesällä.
Kerran kanssa kumppaneiden
purjehti hän Pauwatingin,
virran vaahtoisan uroa,
siellä Ahmeekin näkevi,
majavain kuninkahankin,
joka kuohuissa kuleksi,
hyppyreissä hyökyvissä
nousten, vaipuen vaelsi.
Äkkiä, pakisematta
Kwasind harppasi jokehen,
paiskahtihe pyörtehisin,
alle aaltojen vihaisten,
matkaten majavan teitä,
syösten saarien lomitse,
kauan viipyen vedessä.
Kauhistuen kumppaninsa
huutelivat säikkyneinä:
"Jää hyvästi Kwasind-veikko,
emmepä elävin silmin
nähne konsana sinua!"
Mutta kohta mies kohosi
voitonriemulla vedestä,
hartioilla hauska saalis:
rumis mahtavan majavan.
Nää oli kaksi, kertomani,
Hiawathan ystäviä:
Chibiabos, soittoniekka,
sekä tuo väkevä Kwasind.
Kauan rauhassa elellen
alttiisti, avosydämin
paljon he puheli, mietti,
suutatuksin suunnitteli
ihmisheimojen etua.

VII

Hiawathan purjehdus.

"Anna mulle, koivu armas,
joka kasvat juhlallisna
virran vinhan rantamalla,
anna keltatuohiasi!
kevyen kanootin siitä,
nopsan Cheemaunin laitan,
purren purjehtiakseni,
joka kelluvi joella
kuni syksyn keltalehti,
tai kesäinen keltakukka,
kulta-ulpukka ihana.
Laske vyösi vierellesi,
vaippa valkoinen sivulle,
ilman tuotakin tarennet,
kun kesä jo kerkiävi,
päivä lämmin läylentävi!"
Noin puheli Hiawatha
yksinäisessä salossa
Taqwamenaw-virran luona,
joen hyökyvän sivulla,
lintujen ilosävelten
lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä,
aamun auringon heräten,
päiväsilmän pälkähtäen,
aivan kun sanoen hälle:
"Katso Geezistä, minua,
katso suurta aurinkoa!"
Puu puheli haaroinensa
aamutuulessa humisten,
kärsiväisenä saneli:
"Ota vyöni, Hiawatha!"
Hänpä viilsi veitsellänsä
alta oksien alinten,
päältä juurien, tyveltä,
kunnes mahla maahan juoksi;
puuta pitkin piirrätteli,
tuohen tuohalti lävitse,
nyhti puusta nylkimellä,
rungosta sen rikkomatta
kiskoi kiilalla erohon.
Sanoipa hän seetripuulle:
"Anna seetri oksiasi,
luovutappas lehviäsi
vakaviksi valitetuksi
pienoisehen purteheni!"
Kauhun huudahtus humahti,
kaikui vastuksen mutina
tuosta kautta seetrin latvan.
Latva kumminkin kumarsi
kuiskaten: "Oi Hiawatha,
ota, ota oksiani!"
Hänpä otti seetrin oksat,
karsi kaariksi kanootin,
käänsi käyriksi hyviksi
niinkuin kaksi jousenkaarta.
"Anna juuresi, Tamarack,
luovuttaos lehtikuusi
rihmasäie-juuriasi
kanootin sitoakseni,
ettei vuotaisi venoni,
kulkijata kasteleisi!"
Lehtikuusi juurinensa
aamuilmassa värähti,
tupsujansa heilahdutti,
surun huokauksin saneli:
"Ota juuret Hiawatha!"
Hänpä kaivoi kuusen juuret,
repi säikehet syvältä,
levitti lujasti tuohen,
kehyksehen kiinnitteli.
"Anna kuusi pihkojasi,
anna palsami parahin
purren saumat sulkeani,
ettei vettyisi venoni.
joki uittaisi urosta!"
Kuusi rohkea, vakava
oihki, voihki oksinensa,
viittoinensa vaikerehti,
sorisi somerna rannan
vastaten valittamalla:
"Ota paras palsamini!"
Otti hän kuusen kyyneleitä,
pihkan, palsamin anasti,
jolla saumoja siveli
veden vuotamattomaksi.
"Anna mulle, piikkisika,
anna hyvät harjaksesi,
niistä nauha tehdäkseni,
kaulavyöhyt kaunolleni,
tuohon tähtöset povelle!"
Sika onton puun sisästä
katsoen unisin silmin
äkin heitti harjaksensa,
unimielisnä mutisten
parran takkuisen läpitse:
"Vie ne villat Hiawatha!"
Heti hän harjakset kokosi,
nuolet kiiltävät keräsi,
värjäsi ne välkkyviksi
sini-, punakirjaviksi
juurten, marjojen mehulla.
Kanoottiinsa kaunihiksi
kultavyöksi ne kutovi,
kokkahan sen kaulanauhan,
tähdet rintahan ihanat.
Niinpä tehtihin kanootti,
tuohilaita laadittihin
laaksossa, joen lähellä,
metsän mieluisan povessa.
Siinä yhtyi metsän henki,
tenhotaikansa salainen,
koivun keinuvan keveys,
sitkeys sorean seetrin.
Ja se keinuili joella
kuni syksyn keltalehti,
tai kesäinen keltakukka.
kulta-ulpukka ihana.
Hiawathalla ei ollut
airoja aluksessansa,
oli aatos aironansa,
melanansa mielenjohde,
toive tiensä suunnittaja.
Sitten virkkoi Hiawatha
Kwasindille vantteralle:
"Auta veikkoni minua,
siivoa joki soaistu,
raivaile haot ja haitat!"
Kwasind vierähti vetehen
syöksyi saukkona jokehen,
majavaisena sukelsi;
oli vettä vyötäreihin,
kaalaella kainaloihin,
uida umpisukkelossa.
Haot hän ylös harasi,
käsin kalvoi hietasärkät,
jaloin mullisti mutia,
limaheinät lievitteli.
Sitten laski Hiawatha
Taqwamenawia pitkin,
purjehti sen polvekkehet,
matkusti syvät, matalat,
samalla kun vahva Kwasind
ui syvät, matalat kaaloi.
Niinpä kulkivat kumuten
joka pohjukan joesta,
saaret, salmet soutelivat,
pohjan puista puhdistivat,
haot haudasta vetivät,
hiekkasärkät siivosivat.
vesiväylät väljentivät,
turvaisaksi tien tekivät,
kaikkien kulettavaksi
aina asti lähtehiltä
vetosehen Pauwatingin,
Taqwamenaw-lahdelmahan.

VIII

Hiawathan kalastus.