TARTUFFE

Viisinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MOLIÈRE

Suomentanut Otto Manninen

HENKILÖT:

ORGON.
ROUVA PERNELLE, Orgonin äiti.
ELMIRE, Orgonin vaimo.
DAMIS |
MARIANNE | Orgonin lapset aikaisemmasta avioliitosta.
CLÉANTE, Orgonin lanko.
VALÈRE.
TARTUFFE.
DORINE, Marianen kamarineitsyt.
LOYAL, ulosottovirkamies.
OIKEUDENPALVELIJA.
FLIPOTE, rouva Pernellen palvelijatar.

Tapahtumapaikka Orgonin talo Pariisissa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Rouva Pernelle, Elmire, Mariane, Cléante, Damis, Dorine, Flipote.

ROUVA PERNELLE. Flipote, tule, mennään, että mä heistä erkeen.

ELMIRE. Te riennätte niin, että tuskin seurata kerkeen.

ROUVA PERNELLE.
Ei, miniä hyvä, ei pidä enää tulla,
mua suotta on kohdella moisella kursaelulla.

ELMIRE.
Ma teen toki velvollisuuteni teihin nähden.
Mut menette niin kovin äkkiä, -- minkä tähden?

ROUVA PERNELLE.
Siks, etten voi tätä menoa nähdä enää.
Ei mulle mieliksi tääll' ole koskaan kukaan.
Niin, mustan mielen te mulle annatte mukaan,
minä teitä neuvon, ja kaikessa tehdään tenää,
kaikk' inttää ja ivaa, suurena suu kuin ovi;
tämä totisesti on oikea Hölylän hovi.

DORINE. Jos...

ROUVA PERNELLE.
Kuulkaas, te olette toimessa kamaripiian,
vähän liian suulas ja myös vähän nokkava liian;
joka paikkaan teidän on oltava paras tulkki.

DAMIS.
Mut...

ROUVA PERNELLE.
Poikaseni, sin' olet tyhmä nulkki,
isoäitis sulle sen sanoo, se mielees paina.
Sadat kerrat isääs jo varoitin ennakolta,
sinust' ett' on tulossa täys epäkelpo, jolta
hän palkaksi saa vain harmia aina ja aina.

MARIANE.
Minä luulen...

ROUVA PERNELLE.
Oh, varjele! Siinä on sisko-tuppu,
niin viaton ja kaino kuin kukan nuppu;
mut suuret kalat ne kutee tyynessä veessä,
ja toist' ovat takana tapasi, toista eessä.

ELMIRE.
Mut, anoppi...

ROUVA PERNELLE.
Miniä, anteeksi puheeni avoin!
Tuo käytös sopimatonta on kaikin tavoin.
Esimerkkinä hyvänä teidän ois oltava toki,
niin lasten äiti-vainaa ain' olla koki.
Te olette liian tuhlaava -- puku ja kuosi
kuin prinsessalla, minä en moista suosi.
Noin hepeneiss' ei tarvis sen heilua, jolla
vain oman miehensä mieliksi on halu olla.

CLÉANTE.
Mut eiköhän...

ROUVA PERNELLE. Te, hänen veljensä, herra hyvä, kaikk' arvo ja kunnia teille ja kiintymys syvä, mut poikani sijassa, jos minä lankonne oisin, tämän viimeisen vierailunne ma olleen soisin. Teilt' alituista viisaussaarnaa riittää, jota kelpo ihmisen liioin ei kestä kiittää. Puhun hieman suoraan, se, nähkääs, on luonto mulla, mit' on sydämellä, sen annan ma suusta tulla.

DAMIS. Tuo herra Tartuffe, hän sentään on onnen puulla...

ROUVA PERNELLE.
Hän on hurskas mies, jota sopii ja tulee kuulla;
en enää närkästymättä olla malta,
kun hän saa moitetta moiselta tolvanalta.

DAMIS.
Vai sietää peliä pitäis sen kaksinaaman,
tääll' isännöidä vai hänen pitäis saaman,
meill' ettei pienintä huvia olla vois,
jos tuo hyvä herra siihen ei lupaa sois?

DORINE. Jos pitäis uskoa, mitä hän saarnaa ja haastaa, niin kaikk' ois silloin rikosta, synnin saastaa; se tuomari maar viat etsii ja tuomita tietää.

ROUVA PERNELLE.
Ja mitä hän tuomitsee, se tuomion sietää.
Hän taivaan tielle teitä ohjata koittaa.
Hänt' osatkaa, kuten poikani, kunnioittaa.

DAMIS.
Ei, isoäiti. Ei isä, ei mikään muu
mua inhomasta voi estää kehnoa moista.
En puhuis totta silloin, jos puhuisin toista.
Hänen vehkeistään ihan mieleni vimmastuu.
Tämä ei mene tältään, ennustan, että kerran
viel' isken yhteen kanssa sen kärkkyherran.

DORINE.
On, totta vie, sekin nähtävä, onpa vainen,
ett' ylinnä kukkuu mokoma kulkulainen.
Ei mieronkierroll' ollut jalassa kenkää,
kun tänne saapui, tuskin ryysyjä päällä,
ja nytkös osaa olla herrana täällä,
vain käy ja morkkaa ja käskee: tulkaa, menkää!

ROUVA PERNELLE. Oh, taivas nähköön, paremmin tääll' ois laita, jos sais hänen hurskaat neuvonsa kaikkea kaita.

DORINE.
Hänen kuvailette te olevan pyhiä miehiä,
mut uskokaa, hän on ulkokullattu liehijä.

ROUVA PERNELLE.
Sitä suuta!

DORINE.
En heihin, en herraan, en heitukkaan,
minä luottais, ennen kuin hyvät takuut saan.

ROUVA PERNELLE.
En tunne palvelijaa, mitä lienee maata,
mut hurskas mies on isäntä, sen voin taata.
Te kannatte vihaa ja kaunaa, sen kyllä arvaan,
kun totuuden teille hän sanoo suoran ja karvaan.
Sydän häll' on kiivas kaikkea syntiä vastaan
ja altis taivaan käskylle ainoastaan.

DORINE.
Niin, mutta miks ei hän enää sallisi tulla
ja käydä meillä ihmisten vierailulla?
Talon ystävät silläkö nostavat taivaan vihan,
kun siitä hän pauhaa kuin pahailma ihan?
Niin, meidän kesken, mikähän tuo sen tuulen?
(Osoittaen Elmireä.)
Hän on mustasukkainen rouvan vuoksi, ma luulen.

ROUVA PERNELLE.
Oh, vaiti, ja punnitkaa vähän puheitanne.
Ei nuhtele yksin hän noita vierailujanne:
tuo häly ja touhu, mi seuraa pitoja niitä,
jonot vaunujen, jott' ei portilla tilaa riitä,
ja lakeijaparvien laverrus huonon maineen
jo nostaa, saa joka naapuri puheenaineen.
Ei pahaan menoon ne lie tosin syynä muuhun,
mut eduksi ei ole joutua ihmisten suuhun.

CLÉANTE.
Vaan millä mielitte ihmisten juorut estää?
Se liian tukalaa olis sentään kestää,
jos ei muka enää joutavan juorun vuoksi
nyt tohtis tulla ystävä ystävän luoksi.
Ja entäpä jos kuka suostuisi siihen pakkoon,
muka silläkö saisi hän kielijät juorulakkoon?
Ei, kaikkialta parjaajan nuoli noutaa.
Siit' emme huoli, mit' ilkeät kielet hokee;
on siinä kyllin, ett' oikein elää kokee,
ja kielikellot kernaasti juoruta joutaa.

DORINE.
Me Daphne rouvaa ja myös hänen pikku miestään
kai kiittää saamme, meistä jos kieltä piestään.
Ne, jotk' ovat itse enimmin nauretuita,
ne ensimmäisinä morkkaamassa on muita.
Jos missä vähänkin varjoa vainutaan,
hetikohta silloin kulkuset kuulumaan,
isoll' ilolla pannaan liikkeelle kaunis juttu,
niin ovelasti, ett' uskoo outo ja tuttu.
He muille herjaksi kaikk' omat mustat syytää,
oman kunniansa he sillä korjata pyytää,
kuvitellen, että kun kaikk' ovat samaa karvaa,
ei heitä muut sen kirjavammiksi arvaa,
tai että on toisia, joille he osan lainaa
sitä julkista paheksuntaa, mi heitä painaa.

ROUVA PERNELLE.
Ei muuksi muuttaa voi sitä jaarittelunne.
Ken neiti Oranten hurskautta ei tunne!
Ei taivasta hetkeksikään hän mielestä jätä,
ja paheksuvan kovin kuuluu menoa tätä.

DORINE.
Esimerkki verraton, siinä on yksi hyvä!
Hän elää todella julman jumalisesti;
vaan vast' on vanhuuden lahja se hurskaus syvä,
hän siveä on, mut jotenkin happamesti.
Niin kauan kuin ihailijoita hän saamaan pystyi,
siit' edustansa hän nautti sen minkä ehti;
vaan nyt, kun kukast' on jäljellä kuiva lehti,
hän maailmaan, kuten häneen se, ikävystyi,
ja viisaan neitseen huntuun ja hurskauteen
loput verhosi kauneutensa kauhtuneen.
Noin aina ne naikkoset luopuvat kiemailustaan,
se koskee, kun kavaljeerit karkaa heiltä,
ja hyljätyillä ei lohtuna mieleen mustaan
ole muu kuin luopua pois muka maailman teiltä.
Ja kelpaa kuunnella moista hurskasta naista:
alas pannaan kaikki, ei armoa minkäänlaista.
Jok' ainoan elämä ankaran moitteen saa,
ei kristityn mieli, vaan kateus kannustaa,
he huvituksista noista nyt muita soimaa,
kun itselle enää ei suo ikä niihin voimaa.

ROUVA PERNELLE.
Kai teist' on mairetta kuulla, miniä kulta,
tuo loru! Ei saa sananvuoroa kukaan muu;
tääll' ylinnä soi tuon mamselin suulas suu,
vaan nyt sanan saatte kuulla te myöskin multa.
Oli viisain työ, min poikani tehdä voi,
tuon hurskaan miehen tänne kun turvaan toi;
hänet taivas tykönne ohjasi, tarpeen teille
opas onkin, neuvoja sieluille eksyneille.
Te kuulkaa häntä, jos toivotte pelastusta,
ei sano hän mustaksi muuta kuin mikä on musta.
Nuo kaikki seuranne, kutsunne, kuhertelunne --
pahan hengen paulaa ettekö niissä tunne?
Vai kuuluuko koskaan siellä hurskasta sanaa?
Vain loru ja laulu ja nauru ja nalja ja pila
ja naapurin parjaus -- sillä on parhain tila,
saa toiset ja molemmat pesunsa peräkanaa.
Ne seuran vietot on sitä mylläkkää,
ett' oikean ihmisen siit' ihan sekoo pää;
typötyhjästä riittää lorua loputtomasti,
niin muuan oppinut sanoikin sattuvasti:
se on kuin ilmeinen Paapelin torni ikään:
kova paapatus, josta ei ota selkoa mikään.
Ja mainitakseni, mist' oli siihen syyn...
(Osoittaen Cléantea.)
Kas vaan, tuo herra turvaa jo virnistelyyn!
Oh, naurakaa vain omia narrejanne!
(Elmirelle.)
Niin, hyvästi, miniä! En sano enempää.
Ei toiste käymään yllytä käynti tää,
enk' ensi hopussa tänne jalkaani panne.
(Antaa Flipotelle korvapuustin.)
Hoi, senkin älliö, hereille tollistelulta!
Minä, surma olkoon, kuumennan korvat sulta!
Mars matkaan, lääppä!

Toinen kohtaus.

Cléante, Dorine.

CLÉANTE.
En uskalla mukaan mennä,
ei takeita, ettei taaskin kimppuuni lennä
tuo kelpo mummo!

DORINE.
Oh, vahinko vallan suuri,
ettei ole kuulemassa hän tuota juuri,
hän käskis teidän tietää, mikä on mikä,
ja mummotella niitä, joill' on se ikä.

CLÉANTE.
Niin turhast' en tulistuvaksi ois luulla voinut,
ja onpas tuo Tartuffe hänet haltioinut!

DORINE.
Oh, pojalleen hän ei vedä lainkaan vertaa.
Hänet nähkää, niin sanotte: villimpi viittä kertaa!
Niin toimen mies, kun mellakat maata raasti,
niin ruhtinastaan palveli urhokkaasti;
mut on kuin päästä pehmeä siitä saakka,
kuin hullitsi hänet Tartuffe, tuo talomme taakka.
Nyt hokee veljekseen sitä tulokasta,
niin hellii kuin kuunaan ei äitiä, vaimoa, lasta.
Ei siltä uskotultaan hän mitään salaa,
hän kaikki tekee vain hänen neuvonsa mukaan,
hän myötään häntä suukostelee ja halaa,
ei omalle kullalleen ois hellempi kukaan.
Vie ensimmäisenä pöytään, ilolla katsoin,
kun toinen ruokaa ruhtoo kuin kuusin vatsoin;
palat parhaat hälle kaikesta pistää ja kastaa,
joka röyhtäisyyn "Jumal' avuksi!" aina hän vastaa.
Hänt' ihantelee ihan hassuna, silmin sokein,
pyhän sankarinsa puheita aina hokein,
sen joka temppua ihmetyöksi hän luulee,
joka sanassa suuria ilmestyksiä kuulee.
Ja toinen, hölmönsä tuntien, tietää kyllä
hänet hämmentää jos milläkin häikäisyllä.
Hän hoitaa säkkinsä täyteen hurskaalla suulla,
ja nuhteita hältä saamme me kaikki kuulla,
ja kimppuun, samoja saarnoja täynnä suu,
hänen passari-tolvanansakin tuppautuu.
Hän meille silmät pystyssä saarnaa ja pauhaa,
luo tuleen, min tapaa korua, pitsiä, nauhaa.
Nenäliinan kun taannoin rukouskirjasta keksi
se kelmi, hän sieppasi sen, heti rikki raastain,
ja selitti meille synniksi hirmuiseksi
Pyhät aarteet sotkea noin kera saatanan saastain.

Kolmas kohtaus.

ELMIRE, MARIANE, DAMIS, CLÉANTE, DORINE.

ELMIRE (Cléantelle).
Te miekkonen, joka säästyitte kuulemasta
sitä porttisaarnaa, se oli jotain vasta!
Näin mieheni tulleen, mutta en tavannut vielä.
Menen huoneeseeni ja odotan häntä siellä.

CLÉANTE.
Jään tänne vartomaan minä kiireen tähden,
sanon hyvää huomenta vain ja sitten lähden.

Neljäs kohtaus.

Cléante, Damis, Dorine.

DAMIS.
Vähän ettekö puhuis samalla siskoni häistä?
Tartuffe on välissä kai salavehkeilyllä,
niit' ei isä muuten niin yhä siirrä ja väistä.
Miten läheltä mua se koskee, tiedätte kyllä;
Ei sisartani voi lempiä tulisemmin
Valère, kuin hänen sisartaan minä lemmin,
ja jos...

DORINE.
Hän tulee.

Viides kohtaus.

Orgon, Cléante, Dorine.

ORGON.
Hyvää huomenta, lanko!

CLÉANTE.
Olin lähdössä; iloitsen terveenä palaamasta.
Kevät siellä maalla kai oli alulla vasta.

ORGON.
Dorine...
(Cléantelle.)
Rakas lankoni, pahaksi älkää panko,
jos huolesta päästäkseni, kun matkalta palaan,
kotikuulumiset ma ensiksi kuulla halaan.
(Dorinelle.)
Miten näinä kahtena päivänä täällä on voitu?
Hyvin onko kaikki? Mitä on askaroitu?

DORINE.
Koko toisen päivää rouvalla, iltaan asti,
oli kuume ja päänkipu ahdisti ankarasti.

ORGON.
Entä Tartuffe?

DORINE.
Jalo, kiitos, on hällä jaksu:
hän on punaposkinen, pullea, pulska ja paksu.

ORGON.
Mies parka!

DORINE.
Rouva ei illallist' atrioinut,
ei ruoan palaa suuhunsa ottaa voinut,
päänkivusta kärsi niin, yhä kiihtyneestä.

ORGON.
Entä Tartuffe?

DORINE.
Söi yksin, rouvankin eestä;
pari peltopyytä hän hurskaasti poskeen pisti,
ja puoli lampaanreittä, ja kätensä risti.

ORGON.
Mies parka!

DORINE.
Uneen ummistumatta luomen
sai rouva hereillä olla, mink' yötä kesti;
hänet kuumeen puuskat nukahtamasta esti;
piti ääressä valvoa, kunnes valkeni huomen.

ORGON.
Entä Tartuffe?

DORINE.
Uni maanitti makeasti,
meni pöydästä kamariinsa hän kapperasti,
ja alle peiton lämpöisen pötkähti heti,
ja rauhass' aamuun asti siin' unta veti.

ORGON.
Mies parka!

DORINE.
Vihdoin rouva, neuvoomme luottain,
jo suostui ja antoi lääkärin iskeä suonta;
se auttoi, helpotusta koht' ikään tuottain.

ORGON.
Entä Tartuffe?

DORINE.
Kuin sankari haarniskoitui
joka tuskaa torjumaan, joka häijyn juonta,
ja verenhukan sijaan, mi rouvalle koitui,
joi aamiaiseksi viiniä tuopin verran.

ORGON.
Mies parka!

DORINE.
Nyt kumpaisenkin on vointi hyvä;
ja rouvalle virkkaa saan, mikä riemu syvä
hänen toipumisestaan liikutti mieltä herran.

Kuudes kohtaus.

Orgon, Cléante.

CLÉANTE.
Päin naamaa, lanko, teitä hän nauraa ihan,
ja älköön virikkeenä se olko vihan,
jos suoraan sanon: se aivan on ansion mukaan.
Moist' onko päähänpistoa kuullut kukaan?
Noin kuinka voi mies mokoma viehättää,
ett' unhoon kaikki muu hänen tähtensä jää,
ett' ensin saa tuo kulkuri suojelunne,
ja nyt ihan olette...?

ORGON.
Seis, hyvä lanko, seis!
Te puhutte miehestä, jota te ette tunne.

CLÉANTE.
No ehkäpä en; lisätieto ei vikaan veis.
Mut kyllä jo nähdä voi, mitä mies on maata.

ORGON.
Hänet tuntisittepa, lanko, ois ilonne suuri,
siit' ihastuksenne ei vois ikinä laata.
Hän on mies, joka... niin, hän on mies... ah!... mies... niin juuri.
Ken kuulee häntä, sen sieluss' on rauha syvä,
vain savua sille on kaikki maallinen hyvä.
Hänen neuvomanaan olen kuin uus ihminen ikään,
on sieluni vapaa, ei kiedo kiintymys mikään;
kaikk' auttoi kirvoittamaan hän suhteet ja siteet;
veli, lapsi, äiti, vaimo jos multa kuolis,
tuon vertaa en totisesti ma siitä huolis.

CLÉANTE.
Oh, siinäpä inhimilliset mielipiteet!

ORGON.
Josp' oisitte nähnyt tuttavuutemme alun,
tekin saanut oisitte kai saman hartaan halun.
Joka päivä kirkossa lankesi polvilleen
mua vastapäätä hän, vaipuen hartauteen.
Niin palavasti hän rukoili, että se johti
koko seurakunnan huomion häntä kohti,
löi rintoihinsa, huokasi, kyynelehti,
ja lattian paatta suuteli, minkä ehti;
ja pois kun läksin, hän ovelle riensi, että
siin' ojentaa vois mulle hän pyhää vettä.
Sain palvelijalta, jok' elää herransa lailla,
ma kuulla, kuka hän on, miten varoja vailla,
ja annoin rahaa hälle; mut siitä ois
osan aina hän, vähään tyytyen, torjunut pois.
"Se on ihan liikaa", sanoi hän, "puolet riittää.
Avust' ansaitsemattomasta mun suokaa kiittää."
Ja kun en ota takaisin, kun on kieltoni vakaa,
hän menee ja silmäini eessä ne köyhille jakaa.
Minut taivas johdatti niin hänet talooni tuomaan,
ja menestyvän siit' asti sen selvään huomaan.
Viat kaikki hän korjaa, niin, jopa vaimooni nähden
ylen huolehtivainen on, hyvän maineemme tähden,
heti varoittaa, jos ihastelee muut herrat,
mua mustasukkaisempi on viidet verrat.
Mut ette uskois sit' intoa, hyveen voimaa!
Ihan vähimmästäkin hänt' omatunto soimaa,
joka rahtu masentaa hänet maahan asti;
sitä pahaa katui taannoinkin katkerasti,
kun rukoillessaan nappasi kirpun hihasta,
eik' ollut tappaissaan sitä vapaa vihasta.

CLÉANTE.
Jo todentotta on järkenne saanut potkun.
Vai teettekö lorulla tuolla minusta pilaa?
Mikä oikein on tarkoituksena moisen sotkun?

ORGON.
Hyvä lanko, tuo kuuluu kieltäjän ivailulta;
paha kyllä, se henki teissä on saanut tilaa.
Mont' olette varoitusta jo kuullut multa,
voi siitä tulla teille viel' ikävä juttu.

CLÉANTE.
Tuo teidän kaltaistenne on virsi tuttu;
ois kaikkein oltava sokeita samalla lailla,
olet kieltäjä kohta, jos et ole silmiä vailla;
ja jollet tunnusta jos mitä hurskailijoita,
et mitään pyhää usko, et kunnioita.
Suott' ennustelette, mulle ei vaara käkee,
minä puheeni tiedän, ja taivas mieleni näkee.
Noit' ilveilijöitänne en minä liioin suosi,
tekohurskailla kuin tekouljaill' on yksi kuosi:
kuten ei tosiuljaita, joita kunnia johtaa,
suursuiden kerskailijoiden joukossa kohtaa,
tosihurskaskaan, johon tulee katseensa kääntää,
ei ole, ken huitoo ja hurskaaksi naamaa vääntää.
Siin' ettekö mitään eroa huomata saata:
tekopyhyys ja hurskaus, onko ne samaa maata?
Saman todistuksenko aiotte niistä tuoda,
saman arvon naamiolle kuin kasvoille suoda,
ja teeskelyn ja suoruuden panna rinnan,
näön todeksi uskoa, ytimeks ulkopinnan,
sen ihmiseksi, mi varjo on ainoastaan,
ja vaihtaa rahan oikean väärää vastaan?
On eninten ihmisten hiukan kummasti laita,
on määrä ja kohtuus heille outoja maita.
Ei riitä järjen piirissä kyllin tilaa,
joka askeleella he astuu yli sen rajain,
ja asian parhaankin moni usein pilaa
sitä liioitellen ja suunnattomiin sen ajain.
Näen, ett' on paikallaan tämä pikku lisä.

ORGON.
Niin, ylimmäinen te olette oppi-isä;
teill' on koko maailman tieto kukkurapäinen,
te yksin olette viisas ja ymmärtäväinen,
tämän ajan oraakkeli, Cato, ja paitsi teitä
muu ihmiskunta on pelkkiä tyhmyreitä.

CLÉANTE.
En kyll' ole oppi-isä mä ylimmäinen,
ja maailman tieto ei mull' ole kukkurapäinen,
mut tällä tiedollani se mull' on selko,
ett' erotan suorasta väärän, se vaisto ja tunto.
Ja niinkuin minust' ei mikään sankarikunto
ole korkeampi kuin tosi jumalanpelko,
ei mikään maailmassa niin kaunis ja jalo
kuin oikean hurskauden pyhä hehku ja palo,
niin mikään ei tunnu enemmän inhotulta
kuin teeskennellyn hurskauden ulkokulta,
tuo uskon toitotus, julkea silmänkääntö,
tuo petturein pyhänpilkkainen naamanvääntö,
joka rankaisematta pitää peliä sillä,
mitä ylintä on ja pyhintä ihmisillä,
nuo hartaat, joilla on mielessä voitonhalu
ja jumalisuus vain ammatti, kaupankalu,
jotk' arvoja saadakseen sekä luottoa muilta
käy hurskain elein ja näyttäen hurmatuilta,
nuo hartaat, sanon ma, jotka niin intomieliä
oman etunsa perään juoksevat taivaan tiellä,
nuo, joiden on rukous keinoa, kerjäämistä
ja maailmankieltämys hovissa kärkkymistä;
pyhin intoinensa he hellivät himoja lihan,
ovat luihut ja viekkaat, hautojat koston ja vihan,
ja tuhoksi muille he julkeat juonensa käärii
vanhurskauden vaippaan ja taivaan nimessä häärii,
sitä vaarallisempina, kun he iskeä koittaa
juur' aseilla, joita jokainen kunnioittaa,
kun kiihko, josta he vielä kiitosta saavat,
lyö vihityllä veitsellä murhahaavat.
Tekopyhiä noita on montakin nähdä saatu,
mut helppo tuntea hurskas on mielenlaatu;
ja aika tääkin kyll' esimerkkejä tarjoo,
joit' ihailla tulee, joita ei vilppi varjoo.
Mitä todistaa Ariston ja mitä Clitandre,
Oronte ja Alcidamas, Polydore, Periandre?
Ei kenkään kiellä, ett' on elo hurskas heillä,
vaan hurskauttaan ei huuda he turuilla, teillä,
ei täytä ylpeys silmitön heit' yli partaan,
on hyvyys ja lempeys sävynä mielen hartaan;
ain' eivät moiti, kuink' elää ja tekee toiset,
omahyväisyyttä heist' ovat moitteet moiset,
vaan jättäen saarnailut sanasankareille
ovat elämällään ojennukseksi meille;
heti eivät tuomitse luuloista, huhuiluista,
ja ennen hyvää kuin pahaa uskovat muista;
vale heille on vieras ja vilppi ja mieli väärä,
vain oikein elää ainoa silmämäärä;
ei koskaan vihaa syydä he syntistä vastaan,
he itse syntiä vihaavat ainoastaan,
eik' enemmän puuhaa ja paahaa taivaan takia
kuin saa, jos noudattaa sen sanaa ja lakia.
Kas sellaisiin minä katselen ihailulla,
he ansaitsevat esikuviksi todella tulla.
On toista maata, ma sanon, tuo ystävänne,
kovin herkästi uskoen hurskaaks ylistämänne;
tekopyhimys teitä on peijannut ovelasti.

ORGON.
Rakas lanko, joko te pääsitte päähän asti?

CLÉANTE.
Jo.

ORGON.
Nöyrin palvelijanne!

CLÉANTE.
Vain sana yksi!
Tämä kiista sikseen. Valèren aiotte kai
vävyks ottaa; hänhän jo sananne siitä sai?

ORGON.
Niin.

CLÉANTE.
Kuulin jo hääpäivänkin päätetyksi.

ORGON.
Se on totta.

CLÉANTE.
Miks sitten viivyttää sitä vielä?

ORGON.
En tiedä.

CLÉANTE.
Vai ehkä toiset tuumat on tiellä?

ORGON.
Kenties.

CLÉANTE.
Mut ettehän sanaanne aio syödä?

ORGON.
Sitä en ole sanonut.

CLÉANTE.
Teille ei esteet mitkään
pane pakkoa lupaustanne laimin lyödä.

ORGON.
Saa nähdä.

CLÉANTE.
Siinäpä kierrellä kestää pitkään!
Valèren puolesta tietoa selvää anon.

ORGON.
Niin, taivaan kiitos!

CLÉANTE.
Vaan mitä hälle ma sanon?

ORGON.
Mitä mielitte vain.

CLÉANTE.
Minä teidän mieltänne kysyn.
Miten teette? Se tieto on tarpeen.

ORGON.
Ma siinä pysyn,
mitä taivas tahtoo.

CLÉANTE.
Mut älkäämme kimmurrelko.
Luja onko vai ei sana annettu? Suokaa selko.

ORGON.
Hyvästi!

CLÉANTE (yksin).
Vaara nyt nuorten liitolla kai on,
ja varoittaa Valèrea siitä ma aion.

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Orgon, Mariane.

ORGON.
Mariane!

MARIANE.
Isä!

ORGON.
Tulehan, että mä kanssas saan
vähän puhella kahden.

MARIANE (Orgonille, joka kurkistaa erääseen sivuhuoneeseen). Mit' etsitte?

ORGON. Katson vaan, ett' urkkimass' ei meit' ole kuulija mikään; tämä pikku kolkka on siihen kuin tehty ikään. Kas niin, hyv' on. Mariane, iloll' isäsi ain' on sun alttiin luontos nähnyt, sun mieles kainon, ja rakkautt' aina sa myös olet saanut multa.

MARIANE.
Niin kiitollinen minä siit' olen, isä kulta.

ORGON. Hyvin sanottu, lapsi, ja niin sinun tulee koittaa mun mieltäni noudattain sitä vastakin voittaa.

MARIANE.
Se on korkein toivoni, ainoa, mitä mä anon.

ORGON. Hyvä! Kuule, mik' on Tartuffestä mieli sulla?

MARIANE.
Mitä? Mullako?

ORGON.
Niin, puhu mielellä punnitulla.

MARIANE. Voi, niinkuin tahdotte vaan, niin kai minä sanon.

Toinen kohtaus.

Orgon, Mariane, Dorine (tulee hiljaa ja asettuu Orgonin taakse toisten huomaamatta).

ORGON.
Puhut järkevästi... No niin, sano siis, ett' on
häll' aateluus avun kaiken ja ansion,
ett' on hän mieleen sulle, ett' onnesi ois,
hänet jos isäs sulle mieheksi valikois.
No..?

MARIANE (vetäytyy säpsähtäen taapäin).
Oh!

ORGON.
Mitä?

MARIANE.
Kuinka?

ORGON.
Häh?

MARIANE.
Kai minut petti kuulo?

ORGON.
Miten niin?

MARIANE. Ken pitäis mun...? Kenest' on teillä se luulo? Ken mulle on mieleen, ja ken muka onneni ois, hänet jos isä mulle mieheksi valikois?

ORGON.
Tartuffe.

MARIANE.
Ei, ei, minä vannon, se ei ole niin.
Mua miksi moisiin vaaditte valheisiin?

ORGON. Vaan minä sen tahdon, ja myös tosi tuleva siit' on. Olen päättänyt niin, ja sulle se päätös riittää.

MARIANE.
Mitä, isä, te tahdotte...?

ORGON.
Siteillä avioliiton
Tartuffen perheeseeni ma tahdon liittää.
Hän on tuleva miehes, se päätös ei siitään muutu.
Ja myös oma mielesi...
(Huomaa Dorinen.)
Mitä te teette täällä?
Hyvä mamseli, olette uteliaalla päällä,
te valvotte, ettei kuuntelijoita puutu.

DORINE. Niin, totta maar, se jo juoruna on kuin onkin. Lie arvanneet sen, tai vihin saaneet jonkin. Vaan kun minä kuulin naimatuumista noista, niin nauroin, ett' uskotaanpa jos jonkinmoista.

ORGON.
Vai on se mahdoton uskoa?

DORINE.
Onpa vaankin.
On, vaikka uskotelkaa sit' omalla suulla.

ORGON.
On mulla keino, jotta viel' uskotaankin.

DORINE.
No kylläpä teiltä saa somat kaskut kuulla.

ORGON.
Koht' ikään saatte katsoa, onko se kasku.

DORINE.
Hui hai!

ORGON.
Niin, lapsi, on kaukana leikinlasku.

DORINE.
Hänt' älkää uskoko, ei ole siinä perää.
Hän narraa.

ORGON.
Kuulkaa, te...!

DORINE.
Vikurteluista viis,
ei uskota teitä.

ORGON.
Jo viimein vihani herää.

DORINE. No niin, sen pahempi teille, me uskomme siis. Tekö, herra, jolla on muoto niin viisas ja vakaa, joka haastatte moisen muhkean parran takaa, tekö olisitte niin hupsu, te...?

ORGON.
Kuulkaas vähän:
te tuppaudutte täällä tuohon ja tähän.
Minä vapauksia noita en lainkaan kiitä.

DORINE.
Mut puhelkaamme nyt kiihottumatta siitä.
Teilt' ihmistunto ei kai ihan tuuleen menne?
Ei huostaan hurskailijain sovi tyttärenne;
heill' aattelemista on kai toki aivan toista.
Ja miksi te oikein puuhaatte liittoa moista?
Te, varakas mies! Ja mennä ja kerjäläinen
vävyks ottaa!

ORGON.
Vait! Jos on köyhä hän kukkarolta,
sitä rikkaamp' on tosi arvolta, ansiolta.
Se köyhyys, se hälle on kunnia kukkurapäinen,
on jalompi loistoa maallisten mahtajain;
hän omaisuutensa menetti siksi vain,
ett' ajallisist' ei antautunut hän huoleen,
vaan käänsi kaiken halunsa taivaan puoleen.
Mut ahdingosta ma nyt hänet autan jälleen
ja palaamaan taas tilalle perimälleen.
Sukukartano kuulu hällä on ollut kerta,
ja itse hän, vaikka nyt köyhä, on aatelisverta.

DORINE.
Niin kai, niin itse hän sanoo; mut turhuus tuopa
on toista kuin jumalisuus, on välillä juopa.
Sen, jolla on pyrkimyksenä elämä pyhä,
ei nimi ja suku suur' ole suussa yhä;
eik' yhteen soinnu kristityn nöyrä mieli
ja moinen kunnianpyynti ja kerskukieli.
Paras rehenteleekin! Mutta te pahastutte;
siis sinään se aateli, vaan mitä otaksutte
hänest' itsestään? Ihan tyynnäkö vaan noin tuostaan
tytön moisen uskotte tuollaisen miehen huostaan?
Ois syy vähän miettiä, mikä on soveliasta,
ja mikä on seuraus liitosta mokomasta.
Se leikkimistä on neitosen kunnialla,
jos noin hänet naitetaan pakon, uhkan alla;
ja tuleeko naisesta puoliso nuhteeton,
on siinä, ken mieheks suodaan ja minkämoinen;
ja monikin, jolla on otsassa sarvi ja toinen,
on syypää itse, jos vaimo on se, mikä on.
Ei uskollinen ole helppo olla sen naisen,
joka herrakseen saa miehen muutamanlaisen;
ja tyttärensä jos pakolla naittaa, niin vastuu
isän päähän lankee, jos tytär harhaan astuu.
Vähän miettikää, mikä kosto tuumaanne kohtaa.

ORGON. Te vai mua neuvotte siis, miten lastani johtaa!

DORINE.
Ois niitä neuvoja vain paras teidän noutaa.

ORGON.
Sitä lorua, lapseni, kuunnelkoon, joka joutaa.
Oma isäsi sun etus parhaiten katsoo kai.
Valère sua multa pyysi ja sanani sai;
mut hällä on, sanovat, pelaajan taipumusta,
sitäpaitsi epäilen vapaa-ajattelusta.
En muista kirkossa koskaan nähneeni vielä.

DORINE. Ja silloinko juuri, kuin te, piti olla siellä, kuten nuo, jotk' itsensä sinne vain näytteille vie?

ORGON.
Hyvin tarpeen tietää teidän mielenne lie!
Niin, vaan tuo toinen taivaan on valituita,
se aarre arvokkaampi on kaikkia muita.
Mitä ikinä halaat, se avioliitto tarjoo,
se iloa, suloa tiukkuu, sit' armo varjoo.
Siin' elätte kahden hurskaassa lemmessänne
kuin lapset, kuin turturikyyhkyt te keskenänne;
ei milloinkaan riko riita sen kirkasta rauhaa,
ja hän sun mieltäs noutaa kuin karitsa nauhaa.

DORINE. Niin, narrin nauhoissa hän hänet vielä käyttää.

ORGON.
Mitä julkenette!

DORINE.
Niin, siltä se ylkä näyttää.
Ei auta moisen vaikutusvaltaa vastaan,
vaikk' on miten arka lapsenne kunniastaan.

ORGON.
Nyt vaietkaa, mua älkää häiritkö enää,
ja minne ei tarvita, älkää pistäkö nenää.

DORINE (keskeyttäen hänet aina, kun hän kääntyy puhumaan tyttärelleen). Minä en ole muuta kuin pitänyt herrani puolta.

ORGON. Hyv' olkaa ja laatkaa; se aivan on liikaa huolta.

DORINE.
Jos teistä ei pidettäis...

ORGON.
Minust' ei saa pitää.

DORINE Pidän sittenkin, sille ei kieltonne mahda mitään.

ORGON.
Uh!

DORINE.
Maineenne mulle on kallis, ja siks en anna
sitä kaikkien naurulle teidän alttiiksi panna.

ORGON.
Te ette vaikene!

DORINE.
Ei voi tuntoni myöntää,
ett' antaisin teidän lapsenne turmaan työntää.

ORGON. Vait, käärme, eikö sult' ikinä sulkeu suu...?

DORINE.
Oh, jumalinenko noin kovin julmistuu?

ORGON.
Niin, sappeni kuohuu, kun kuulen lorua moista;
ja nyt suu poikki, äl' odota sanaa toista!

DORINE. Sama se, mut on aatella silti mun vapaa valta.

ORGON.
Saat aatella kernaasti, vaan kitas pitää malta,
tai muuten ma... Riittää...
(Marianelle.)
Kaikk' olen viisaan lailla
jo punninnut.

DORINE (itsekseen).
Tämä kiusa, kun ei pidä saaman
nyt puhua!

ORGON.
Vaikka teikarin muotoa vailla,
Tartuffe on mies...

DORINE.
Ah herttaisuutta sen naaman!

ORGON.
Johon ilman mieltymystäkin varmaan vaalis
jo sattuis, kaikki kun muut avut...

DORINE (itsekseen).
Onpa saalis!

(Orgon kääntyy Dorineen päin, kuuntelee käsivarret ristissä ja katsoo häntä silmiin.)

Minä neitinä kostamatta en vaan sitä sietäis,
jos miehelään minut vasten mieltäni vietäis;
ja oppia sais se mies pian aika lailla,
ettei ole siihen vaimo valttia vailla.

ORGON. Ihan turhaks siis minä kieltoni huomaan jääneen.

DORINE.
Minä en puhu teille, suututte suotta syyttä.

ORGON.
Mitä se oli sitten?

DORINE.
Minä vain aattelin ääneen.

ORGON (syrjään).
Hyvä! Enp' ole vielä moista hävyttömyyttä...
Se sivalluksen kämmenestäni sietää.

(Hän asettautuu valmiiksi antamaan korvapuustin Dorinelle ja vilkaisee häneen joka sanalta, minkä hän puhuu tyttärelleen, Dorinen seisoessa suorana ja äänettömänä.)

Sun tulee noutaa siis isäs mieltä... ja tietää...
ett' aviomies... jok' on katsottu sulle...
(Dorinelle.)
No,
viel' ääneen aatellaanko?

DORINE.
On aateltu jo.

ORGON.
Sana pikkuinen vielä!

DORINE.
Ei tee mieleni erin.

ORGON.
Kas niin, minä odotan.

DORINE.
Oisinpa tyhmä perin!

ORGON.
Niin, lapsi, sun tulee tottelevainen olla
ja tahtooni taipua täydellä suosiolla.

DORINE (juosten pakoon). Minä sulholle moiselle näyttäisin pitkää nenää.

ORGON (jonka aikoma korvapuusti osuu tyhjään). Siin' oikea myrkky on, lapseni, luonas sulla, hänen kanssaan vihan synnitt' en voi toimeen tulla. Minut sai pois suunnilta. Jatkaa en jaksa enää; olen vimmastunut hänen julkeutensa tähden ja raikkaassa ilmassa rauhoittumaan nyt lähden.

Kolmas kohtaus.

Mariane, Dorine.

DORINE.
Mut oletteko te mykkä ja kieltä vajaa?
Minun täytyykö teille asia valmiiks ajaa?
Noin pannaan eteenne päätökset pähkähullut,
eik' ett' ois sanaa suustanne vastaan tullut!

MARIANE. Mitä voisinkaan? Isän valta on käskeä lastaan.

DORINE.
Mitä vaan, mikä tepsii moisia uhkia vastaan.

MARIANE.
Miten?

DORINE.
Sanoa, ettei käskystä lemmi kukaan,
ett' itsellenne te otatte miehen, ei hälle;
ja teille kun kuuluu se, eikä sen edemmälle,
mies olkoon teidän, ei hänen mielensä mukaan;
ja jos on Tartuffensä hälle niin armas kerran,
niin itse naikoon hempunsa nimessä Herran.

MARIANE.
Ei, tiedäthän, miten suuri on isän valta,
en ikinä tohtisi pyrkiä pois sen alta.

DORINE.
Mut puhellaanpas. Valère, teit' eikö hän kosi?
Hän mieleenne onko vai eikö? Kumpi on tosi?

MARIANE.
Voi, kuinka väärin mun tunteeni arvioit,
kun moista, Dorine, sa multa kysyä voit,
sadat kerrat vaikk' olen uskonut sulle varmaan
jo lempeni liekin, salaisuuteni armaan.

DORINE.
Kuka tietää, puhuiko sydän, jos puhui huulet,
ja totta vai leikkiä liekö ne lemmen tuulet?

MARIANE.
Mua loukkaat kovin, Dorine, jos epäilet noin;
minä liiaksikin sinun sieluuni katsoa soin.

DORINE.
Hän on siis rakas teille?

MARIANE.
Niin, kalliimpi elämääni.

DORINE.
Ja näköjään sama häll' on kellossa ääni?

MARIANE.
Niin uskon.

DORINE.
Ja kilvan kummankin mieli palaa
pian yhteen päästä?

MARIANE.
Niin, emmehän muuta halaa.

DORINE.
Siis miten te aiotte isänne tuumat taittaa?

MARIANE. Minä aion kuolla, jos hän minut toiselle naittaa.

DORINE. Niin tottakin. En sitä keinoa keksinyt ois; se pälkäästä päästää, ei muuta kuin kuolee pois. On suurenmoinen se temppu. Jo sappirakko ihan harmista halkee, kun tuollaist' on kuulla pakko.

MARIANE.
Hyvä Jumala, kuinka, Dorine, olet julma mulle!
Ei lainkaan toisen huolta sun surku tulle.

DORINE. Ei lainkaan, jos kuka lapsellisuuksia laatii, ja asianpaikass' on puoleton raukka ja parka.

MARIANE. Mut mitä mä voin? Joka niin olen ujo ja arka...

DORINE.
Vaan rakkaus vakuutta horjumatonta vaatii.

MARIANE.
Ja milloin muuta Valère mult' osaksi sai?
Ja hänenhän isä on suostutettava kai!

DORINE. Mitä? Siiskö, jos isänne moinen on jurripää, täpö täynnä Tartuffeä, muuta ei kuule, ei nää, jos purkaa hän sanansa, sille ei arvoa anna, sen voitteko noin oman armaanne syyksi panna?

MARIANE. Mut enkö, jos korskana kiellän ja asetun poikin, kovin itse toiseen ihastuneeni näytä? Hänen vuokseenko, kuinka hänt' ansiot aateloikin, jätän kainouden, lapsen velvollisuutt' en täytä! Ja jos mua vaadit lempeni ilmi tuomaan...

DORINE. Ei, ei, min' en mitään vaadi. Teillä, ma huomaan, on mieli Tartuffelle mennä; ja väärin ois, kun aattelen, teitä siit' aikeesta kääntää pois. Mitä syytä mull' oiskaan moista liittoa vastaan? Se kauppahan on ihan mainio oikeastaan. Tartuffe, niin, herra Tartuffe, se on jotain vasta, oh, herra Tartuffe, kas, sellaista tarjokasta ei vaan joka oksalta oteta, ei pidä luulla, ja ken hänet omaksi saa, se on onnen puulla. Maankuulu jo on hänen maineensa, kunniansa; niin ylhäinen mies, niin muhkea muodoltansa: on punaiset korvat ja poskilla kaunis helo, kera moisen miehen teill' ihana eess' on elo.

MARIANE.
Hyvä Jumala!

DORINE.
Voi, mikä riemu rintanne täyttää,
kun saatte niin pulskan puolison -- kelpaa näyttää!

MARIANE. Oh, lakkaa, lakkaa jo! Ilmankin mull' on huolta. Sano mulle keino, mi turvaa liitolta tuolta. Olen valmis, kaikkeni teen; mitä vaadit, sano.

DORINE.
Ei, totelkoon tytär isäänsä; vastaanpano
on synti, vaikk' apinalle hän aikois naittaa.
Mitä valitatte? Mik' onnea moista haittaa?
Te vaunuilla ajatte pikku kaupunki-pahaan,
on seuraa siell', on serkkua, tätiä, setää,
sitä huvia ette vaihtaisi suureen rahaan.
Ja sitten hienosto teidät piiriinsä vetää.
Verovoudin rouvan, pormestarinnan luo
tulotervehdykselle käytte, he kohteliaina
heti vieraan istua saranatuolia tuo.
Ja karnevaaliss' on tarjona tanssit aina
ja soittokuntakin: säkkipilliä kaksi,
marakatti ja marionetteja kukkuraksi.
Jos miehenne vielä...

MARIANE.
Oh, otat jo hengen multa.
Mua auttaisit ennen, antaisit neuvon jonkin.

DORINE.
Olen palvelijanne!

MARIANE.
Ei, kuule, Dorine kulta!

DORINE. Ei, tulkoon vaan tosi siitä, se parhaiks onkin.

MARIANE.
Rakas, kiltti...!

DORINE.
Ei!

MARIANE.
Jos tietäisit, kuinka syvä...

DORINE.
Tartuffe on omansa teille, ja sillä hyvä!

MARIANE. Ain' ennen turvata sain sinun mielees hellään...

DORINE.
Ei, tarpeeksenne nyt teidät tartuffitellään.

MARIANE.
Sua kosk' ei liikuta siis tämä huoli ja hätä,
minut kokonaan epätoivoni huostaan jätä;
se on tuki ainoa mielellä murretulla,
ja murheeseen apu varma on tiedossa mulla.

(Aikoo mennä.)

DORINE.
Seis, älkäähän menkö. Jo vihani alkaa laata.
En sentään teille säälitön olla saata.

MARIANE.
Niin, tiedätkös, jos pelastusta ei tulle,
Dorine, se kohtalo julma on surma mulle.

DORINE. Ei noin pidä tuskailla. Ei ole tarvis kuolla, hätä keinon keksii. Kas, herra Valère on tuolla.

Neljäs kohtaus.

Valère, Mariane, Dorine.

VALÈRE.
Juur' ikään kuulin uutisen, jota en voinut
ma aavistaa ja joka on todella soma.

MARIANE.
Mitä?

VALÈRE.
Että teistä tulee Tartuffen oma.

MARIANE.
Isä siksi on todella asian aprikoinut.

VALÈRE.
Mitä, isänne, neiti...!

MARIANE.
On muuttanut tuumiaan
Hän mulle ne ilmoitti juuri, vain hetki siit' on.

VALÈRE.
Ihan tosissaanko?

MARIANE.
Niin, ihan tosissaan.
Hän sanoi vakaasti päättäneensä sen liiton.

VALÈRE.
Ja entäs mitä te itse siit' arvelette?

MARIANE.
En tiedä.

VALÈRE.
Kas, sepä vilpitön vastaus! Ette
siis tiedä?

MARIANE.
En.

VALÈRE.
Ette?

MARIANE.
Niin, mitä neuvotte mulle?

VALÈRE.
Mitäs muuta kuin menkää armaalle aiotulle!

MARIANE.
Sekö teidän neuvonne?

VALÈRE.
Niin.

MARIANE.
Ihan totta?

VALÈRE.
Niin aivan.
Se on loistava vaali ja maksaa varmasti vaivan.

MARIANE.
Hyv' on. Minä en sitä neuvoa sikseen heitä.

VALÈRE.
Sen nouto ei paljonkaan kai painane teitä.

MARIANE.
Ei enempää kuin teitä sen antikaan.

VALÈRE.
Minä teidän mieliksenne sen annoin vaan.

MARIANE.
Ja iloksi teille minä sen mukaan teen.

DORINE (vetäytyen näyttämön perälle).
Saas nähdä, mitähän tuosta on tullakseen.

VALÈRE.
Tämä siis on rakkautta! Ja todeksi luulin,
kun mulle...

MARIANE.
Turha jatkaa, jo kyllin kuulin.
Mua olette suoraan neuvonut ottamaan
sen, joka mulle mieheksi tarjotaan,
ja niin minä aion tehdä, sen lupaan ja vannon
kun teiltä sain niin sattuvan neuvonannon.

VALÈRE.
Sill' älkää puolustelko te aikeitanne;
teill' ennakolt' oli valmis jo ohjelmanne.
Ja verukkeihin te turvaatte joutaviin,
jott' ois syy sananne rikkoa.

MARIANE.
Niinpä niin;
se on totta.

VALÈRE.
Varmaan! Ja lapsellisuutta multa
oli uskoa lempenne olematonta tulta.

MARIANE.
Niin kai. Lupa teill' on pitää se arvelunne.

VALÈRE.
Vai on lupa, vai! Mut ehkäpä moist' ei siedä
sydän loukattu kostamatta. Ma tiedän, kunne
voin sydämeni ja käteni tarjolle viedä.

MARIANE.
Sit' en epäile lainkaan. Ken niin jaloansioinen
on kerran...

VALÈRE.
Oh, älkää! Mull' ansio ei ole suuri,
sen tiedän, sen osoitatte te itse juuri.
Mut turvaan hyvyyteen, jota muuan toinen
ei epää multa, vaan mielellä lemmekkäällä
sen suostuu korvaamaan, mitä menetän täällä.

MARIANE.
Vähä vahinko teille, ja moisesta vaihtelusta
te saatte siihen helposti lohdutusta.

VALÈRE.
Koen tehdä parhaani, olkaa te varma siitä.
Jo kunnia vaatii, ett' iäksi unhottaa
sen, jolta uskottomuutta kokea saa.
on ainakin voivinaan, jos ei voimat riitä;
ja heikkoutt' anteeksiantamatonta ois
viel' ilmaista lempeä sille, ken viittaa pois.

MARIANE.
Tuo katsantokanta on todella ylväs ja jalo.

VALÈRE.
On kyllä; kukaan ei sitä kieltää saata.
Vai pitäiskö ehkä ikuinen lemmen palo
mun vielä sydämessäni teille taata
ja toisen kainaloisena katsoa teitä
eik' yhtyä sydämeen, joka ei mua heitä?

MARIANE.
Päinvastoin, en hartaammin minä mitään sois,
ja tahtoisin, että se tapahtunut jo ois.

VALÈRE.
Sitä tahdotte?

MARIANE.
Niin.

VALÈRE.
Tämä loukkaus jo riittäköön.
Hetipaikalla toiveenne tuon panen täytäntöön.

(Astuu askeleen lähteäkseen.)

MARIANE.
Hyvä on.

VALÈRE (kääntyen takaisin).
Mut muistakaa, ett' itse sen teitte:
minut saatoitte siihen, toivoni muun kun veitte.

MARIANE.
Niin.

VALÈRE (kääntyen).
Ett' esimerkkiä, jonka ma teiltä sain,
minä seuraan.

MARIANE.
Niin, esimerkkiä multa vain.

VALÈRE (lähtien menemään). Ja sen minä teen, mitä mielitte, ilman tenää.

MARIANE.
Minä kiitän.

VALÈRE (kääntyen takaisin).
Ette nää mua koskaan enää.

MARIANE.
Niin, onnea vain!

VALÈRE (kääntyen ovelta takaisin).
Mitä?

MARIANE.
No?

VALÈRE.
Te kutsuitte, luulen?

MARIANE.
Minä? Uneksitteko?

VALÈRE.
Siis minä jatkan matkaa.
Hyvästi, neiti.

(Lähtee menemään hitaasti.)

MARIANE.
Hyvästi, herra.

DORINE (Marianelle).
Ma kuulen,
ett' ymmärrys tipotiehen jo teiltä häätyy.
Minä aattelin: antaapa noiden riitaansa jatkaa,
niin nähdään, mikä sen viimeinkin pääksi päätyy.
Hoi, herra Valère!

(Tarttuu Valèren käsivarteen.)

VALÈRE (on vastustelevinaan).
Dorine, mikä nyt sua vaivaa?

DORINE.
Seis, tulkaa!

VALÈRE.
Ei, tämä liiaksi mieltäni kaivaa.
Mit' on tahtonut hän, sen teen, älä koeta estää.

DORINE.
Seis vaan!

VALÈRE.
Ei, ei, mik' on päätetty kerran, se kestää.

DORINE.
Oh!

MARIANE (itsekseen).
Ei mua nähdä hän kärsi, on vasten mieltä
tääll' oloni hälle, paras, kun väistyn tieltä.

DORINE (päästäen Valèren ja juosten Marianen jälkeen). Hän myös! Mihin juoksette?

MARIANE.
Päästä!

DORINE.
En laske teitä.

MARIANE.
Dorine, älä viitsi turhia viivykkeitä!

VALÈRE (itsekseen).
Se on selvää, häntä mun näköni tuskastuttaa,
paras siitä kiusasta siis hänet vapauttaa.

DORINE (päästäen Marianen ja juosten Valèren jälkeen). Nyt toinen! Lempoko teiss' on! Kas niin, riittää jo jupina, saatte kumpikin tänne tulla.

(Ottaa Valèrea ja Marianea kädestä ja vetää heidät lähekkäin.)

VALÈRE (Dorinelle).
Mut mikä on tarkoitus?

MARIANE (Dorinelle).
Mikä mieless' on sulla?

DORINE.
Tämä pulma purkaa, taas välit yhteen liittää.
(Valèrelle.)
Kuka hurja nyt yltyy päälle noin vimmatulle!

VALÈRE.
Mut etkö kuullut, mitä hän virkkoi mulle?

DORINE (Marianelle).
Mikä mielettömyys noin turhasta kiihottua!

MARIANE.
Mut etkö nähnyt, kuinka hän kohteli mua?

DORINE.
Samanlaisia molemmat! Soh!
(Valèrelle.)
Hän ei muuta halaa
kuin omanne olla, se sana on varmempi valaa.
(Marianelle.)
Vain teistä hän pitää, teidät hän ainoastaan
omaks saada toivoo, päälläni siitä vastaan.

MARIANE (Valèrelle).
Miks sitten mulle neuvoa miestä toista?

VALÈRE (Marianelle).
Miks sitten tulla ja kysyä multa moista?

DORINE.
Ihan hupsuja kumpikin! Nyt kädet tänne vaan!
(Valèrelle.)
Kas niin!

VALÈRE (antaen Dorinelle kätensä).
Mitä varten?

DORINE (Marianelle).
Te myös!

MARIANE (antaen myös kätensä).
Mit on olevinaan
kuje tuo?

DORINE.
Pian! Varjele! Vielä ne vikuroivat!
Ovat, raukat, rakastuneemmat, kuin luulla voivat.

(Valère ja Mariane pitävät toisiaan kädestä
hetkisen katsomatta toisiinsa.)

VALÈRE (kääntyen Marianeen päin).
Siit' älkää noin nyt painuko pahoittelulle,
ja suokaahan toki suopea silmäys mulle.

(Mariane kääntyy Valèreen päin ja hymyilee.)

DORINE.
Saa sanoa: rakastuneet ovat höpsähtäneitä.

VALÈRE (Marianelle).
Niin, eikö mull' ole syytä moittia teitä?
Ja ettekö ollut häijy, jos totta haastaa,
noin julmasti kun raskitte mieltäni raastaa?

MARIANE.
Mut entä te, kiittämättömin ihmisistä...

DORINE.
Paras toisella kertaa jatkaa kiistelemistä
ja miettiä nyt, mill' estää ne tuumat vois.

MARIANE. Niin, neuvo, mi keino meille nyt turvan tois.

DORINE.
Me saamme panna kaikki tuumamme tukkoon.
(Marianelle.)
Ei isänne taivu;
(Valèrelle.)
on hulluus ampunut ukkoon.
(Marianelle.)
Mut teidän on viisainta tottelevanne näyttää,
hänen hassuttelunsa haluavanne täyttää,
jott' ois hädän tullen teidän helpompi niin
häät saada jäämään aikoihin tuonnempiin.
Ken, nähkääs, aikaa voittaa, se kaikki voittaa.
Jokin äkkivaiva, kun päätetty päivä koittaa,
on syy, joka tuottaa varmasti viivykettä.
Tai huonoja enteitä täyteen juhla ja aatto:
on särkynyt peili, on kohdannut ruumissaatto,
te olette unissa nähnyt sekaista vettä.
Ja paras, jost' ei yli päästä, ei ympäritse:
ei vihitä teitä, ellette suostu itse.
Mut varmint' on pysyä nyt ihan erillänne,
teit' ettei nähdä puheissa keskenänne.
(Valèrelle.)
Kaikk' ystävänne te liikkeelle saatte panna,
etteivät sanaa saamaanne rikkoa anna.
(Marianelle.)
Me pyydämme lankoa, että hän toimiin ryhtyy,
ja äitipuolenne kaiketi meihin yhtyy.

VALÈRE (Marianelle).
Mitä keinoja miettinemmekin vaaraa vastaan,
ylin toivoni sentään teissä on ainoastaan.

MARIANE (Valèrelle).
Minä en voi isäni mieltä ja tahtoa taata,
mut eroon Valèresta ei mua mikään saata.

VALÈRE. Minut teette onnelliseksi! Eik' esteet mitkään...

DORINE.
On juttua rakastavilla jos kuinka pitkään!
Nyt menkää.

VALÈRE (menee takaisin, mutta kääntyy takaisin). Minä vain...

DORINE.
Ei, nyt pankaa jo sulku!
Te menette tuosta; ja tuosta on toisen kulku.

(Työntää heitä kumpaakin olkapäistä ja pakottaa eroamaan.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Damis, Dorine.

DAMIS.
Minut salama lyököön, saakoon tuhoni tulla,
mua kohdeltakoon kuin pahinta konnaa ikään,
jos estää voi minut valta ja mahti mikään,
ja jollen jotain tee, mit' on mielessä mulla.

DORINE.
Ei, hillitkää nyt tuota kiihkoa kuumaa,
siit' eihän isänne muuta kuin puhui vasta.
Ei kaikkea tehdyks saa, mitä mieli tuumaa,
ja matkaa on välillä aikeen ja toimeenpanon.

DAMIS.
Minä opetan juonitteluun sitä jumalanlasta,
pari kirkasta sanaa hälle ma korvaan sanon.

DORINE.
Ei, ei, niin häneen kuin isäänne nähden suomaan
minä neuvon kaikki vain äitipuolenne huomaan.
Tartuffen mieless' ei hän ihan vähää paina;
mitä rouva vain sanoo, hän yhtä mieltä on aina.
Niin, ehkä se on ihan täyttä ihastumista.
Kunp' oiskin! Se meille ois hyvin edullista.
Hänt' ikään kutsumass' olin rouvan luoksi,
jott' ottaa selvän teidän etunne vuoksi
hän vois hänen aikeistaan sekä ilmoittaa,
mitä riitoja, rettelöitä hän aikaan saa,
jos naimatuumaa tuota ei heitä valtaan.
En päässyt puheille, kuulin palvelijaltaan
hänen rukoilevan, mut on kohta hän ilmestyvä.
Juur' odottelen. Siis menkää nyt, olkaa hyvä.

DAMIS. Halu mukana olla mun ois hänen lähettyvillään.

DORINE.
Ei, heidän on oltava kahden.

DAMIS.
En häiritse millään.

DORINE.
Te malttaisitte! Kyllä on malttinne tuttu.
Se ois paras keino tyyten turmella juttu.
Pian, menkää!

DAMIS.
Ei, minä jään. En kiihdy, ei huolta!

DORINE. Miten olette häijy! Piiloon! Hän tulee tuolta.

(Damis piiloutuu näyttämön perällä olevaan sivuhuoneeseen.)

Toinen kohtaus.

Tartuffe, Dorine.

TARTUFFE (puhuen palvelijalleen sisempään huoneeseen
heti Dorinen huomattuaan).
Pane lippaaseen taas ruoska ja jouhipaita,
ja sielulles ano aina valoa taivaan.
Jos ken mua kysyy, niin almuja laupiaita
menin viemään lievitykseksi vankien vaivaan.

DORINE (syrjään). Miten hurskas on olevinansa hän muiden nähden!

TARTUFFE.
Mitä tahdotte?

DORINE.
Pyytää teitä...

TARTUFFE (vetäen nenäliinan taskustaan).
Ei, Herran tähden!
Sitä ennen ottakaa tämä niistinliina.

DORINE.
Mitä varten?

TARTUFFE.
Verhotkaa tuo paistava povi.
Näkö moinen on loukkaus sielun ja silmän piina
ja miettimään saa sellaista, mikä ei sovi.

DORINE.
Oh, kovinpa helposti teidät kiusaus kiehtoo,
ja vallan suuri teihin on valta lihan.
En tietää voi, mihin liekkiin se teidät liehtoo,
mut en ota tulta minä niin herkästi ihan;
koko pintanne vaikk' ihan apposen alasti ois,
mua pennin eestä ei se kiusata vois.

TARTUFFE.
Te käyttäkää vähän säädyllisempää kieltä,
tai mun heti paikall' on pakko väistyä tieltä.

DORINE.
Ei, ei, minä teille aion nyt rauhan suoda,
pari sanaa vain oli toimeni teille tuoda.
Koht' ikään saapuu rouva nyt saliin tähän
ja toivoo saada kanssanne puhella vähän.

TARTUFFE.
Ah, kernaasti!

DORINE (syrjään).
Kappas vaan, miten lauha jo onkaan!
Minä, totta vie, en siinä horise honkaan.

TARTUFFE.
Hän viipyy ehkä?

DORINE.
Jo kuulen askelet tänne,
se on hän; nyt voitte haastella keskenänne.

Kolmas kohtaus.

Elmire, Tartuffe.

TARTUFFE. Yhä suokoon siunaus kaitsijan kaikkihyvän niin sielun kuin ruumiin terveytt' ylettyvän kautt' elämänne niin runsaasti, kuin sitä halaa sydän halvin, jossa taivaan rakkaus palaa!

ELMIRE.
Niin hurskas toivotus! Kiitollisuuteni syvin!
Mut on mukavampi, jos istumme. Tehkää hyvin!

TARTUFFE (istuutuen). Miten voitte nyt, joko alatte voimiinne tulla?

ELMIRE (istuutuen). Hyvin, kiitos, ei ollut kuumetta kauan mulla.

TARTUFFE.
Mun rukousteni ansio olla ei voi,
ett' armon sen ja suosion taivas soi;
mut sille sit' en ole huoannut huokausta,
jok' ei olis anonut tuskiinne huojennusta.

ELMIRE.
Se liikaa huolta on ollut.

TARTUFFE.
Oh, kuinka vois
toki liiaksi helliä kallista vointianne!
Mun omani altis ollut sen eestä ois.

ELMIRE.
Siis mikään ei rajoita kristityn-rakkauttanne!
Jään suureen velkaan hyvyydestänne siitä.

TARTUFFE.
Ei ansionne varjoksikaan se riitä.

ELMIRE.
Mull' ois eräs asia, ja iloitsen, ettei tässä
ole puheluamme nyt kukaan häiritsemässä.

TARTUFFE.
Olen onnellinen, minut täyttää se hurmiolla,
kun kahden kesken kanssanne saan nyt olla.
Sitä onnea rukoillut olen palavasti,
vaikk' evännyt taivas on sen tähän hetkeen asti.

ELMIRE.
Vain olkaa mulle nyt avoin -- en muuta halaa --
mult' ettette mitään mielenne aietta salaa.

(Damis raottaa näyttäytymättä sivuhuoneen
ovea voidakseen kuunnella keskustelua.)

TARTUFFE.
Mun toivoni myös on se suosio ainokaisin,
ett' ilmaista sisimmän sieluni teille saisin,
ja vannon, että jos nureksuin minä noita
yhä luoksi lumoomianne ihailijoita,
ei ollut syynä vihastus teitä vastaan,
vaan palava mielen alttius ainoastaan,
halu puhdas...

ELMIRE.
Niin olen ymmärtänyt sen juuri.
Te pelastaisitte sieluni, eikö totta?

TARTUFFE (tarttuen Elmiren käteen ja sitä pusertaen). Niin aivan, niin koko sydämestäni, jotta...

ELMIRE.
Uh, puristatte!

TARTUFFE.
On intoni liian suuri.
Minä teillekö pahaa tein ihan tietämättä,
joka tahtoisin...

(Panee kätensä Elmiren polvelle.)

ELMIRE.
Mihin oikein te panette kättä?

TARTUFFE.
Miten laheasta vaatteesta teillä on puku!

ELMIRE.
Oh, älkää! Ette saa! Mua kutkutus piinaa.

(Elmire siirtää tuoliaan edemmäksi,
Tartuffe siirtäytyy perästä.)

TARTUFFE (sormiellen Elmiren kaulaliinaa).
Noin hienoa nähnyt en viel' ole pitsiliinaa!
Se on näppärää, nykypäiväinen ihmissuku;
ikimaailmass' ei moist' ole tehty ennen.

ELMIRE.
Niin, ehkäpä ei. Mutt' asiaamme nyt mennen:
siis luopuu, kuulemma, mieheni sanastaan
ja teille tyttärens' antaa. Onko se tosi?

TARTUFFE.
Hän jutteli jotain; mut jos toden sanoa saan,
niin en minä ensinkään sitä onnea kosi;
toist', ihanampaa toivetta kohti taipuu
kaikk' ihastukseni, kaikki mieleni kaipuu.

ELMIRE. Niin, teist' on kaikki maallinen arvoa vailla.

TARTUFFE.
Mull' ei ole sydän kivestä millään lailla.

ELMIRE.
On taivas mielessänne, ma arvaan, aina,
maan matalan puoleen teitä ei mikään paina.

TARTUFFE.
Vaikk' iäistä ihanuutta sielumme halaa,
saa ajallinenkin rakkaus meissä palaa:
on armas pakko syttyä sydämemme,
kun taivaan kaunoluomia katselemme.
Sen kauneus kaltaisissanne heijastuu,
mut teille vertaa ei vedä kukaan muu.
Loi kasvoillenne se sulon, mi silmää kiehtoo
ja sydämen haltioi, poven liekkiin liehtoo.
En, teitä katsoen, luoduista kaunein, saata
ma luojan ihmeitä ylistämästä laata
enk' ihastumatta, en tuntehetonna rinta
hänen kuvastustaan kohdata ihaninta.
Aluss' epäilin sitä salaista syttymystä,
ett' ois se vain pahan paulaa ja väijytystä,
olin päättänyt jo aivan paeta pois,
kun arvelin, että sieluni vaarass' ois.
Toki vihdoin, naisist' armahin, selkeni mulle,
ettei mua tielle se johtanut tuomitulle,
teit' että puhtaudessa ma lempiä voin,
ja siks sen lemmen valtaan sieluni soin.
Ylen rohkeaa -- täys selko on siitä mulla --
on tuomaan tää sydänuhrini teille tulla.
Mut hyvyyteenne turvaan; se antaa yksin,
mit' en yletä mitättömyyteni yrityksin.
Minä toivoni, riemuni, rauhani teissä löydän,
saan tuomion tai autuuden armopöydän,
ja teiltä nyt, miten tahdotte ainoastaan,
otan onneni taikka onnettomuuteni vastaan.

ELMIRE.
Tepä teette tunnustuksia kohteliaita;
ne kulkevat vain hieman kummia maita.
Te saisitte paremmin halunne pantsaroida,
vähän moisia aikoessanne aprikoida,
te hurskas mies, jota kaikk' ihan yhtä suuta...

TARTUFFE.
Oh, hurskaskin on ihminen eikä muuta.
Kun eessä moinen on kauneuden kaikkivalta,
sydän antautuu, ei pohdi, ei punnita malta.
Puhe tää, sen tiedän, on outoa kyllä kuulla;
mut en ole mikään enkeli, ei pidä luulla.
Jos tunnustukseni tuomion teiltä saa,
oman ihanuutenne tenho te tuomitkaa.
Siit' asti kuin sen ylimaallisen mahdin näin,
te olette valtiatar, jonk' orjaksi jäin;
minut taivaankaunis silmäinne katse voitti,
sen taikaa vastustaa sydän turhaan koitti:
minä paastosin, rukoilin, vuodatin kyyneleitä,
jok' ainoa sieluni aatos vain etsi teitä;
mitä tuhannesti jo katseet ja huokaukset,
sitä tulkitsee nyt huulten tunnustukset.
Jos tuskani näätte te armahtavalla miellä,
mi halvalle orjallenne ei rauhaa suo,
jos lempeytenne lohtua mult' ei kiellä,
vaan laskeutuu minun mitättömyyteni luo,
minä innolla palavalla teit', ihanaista,
niin palvelen, kuin ei viel' ole palveltu naista.
Ei kunniallenne teill' ole vaaraa siitä,
ei pelkoa, että ma hiiskuisin näitä ja niitä.
Nuo hovikeikarit, joihin on hulluja naiset,
ne melua pitää, ne kerskujat turhamaiset:
hyväll' onnellaan siin' ylvästeltävän kuullaan;
heti kertovat julki, jos soi kuka suosion,
sen alttarin häväisevät he löyhällä suullaan,
joll' uhrannut sydän uhrinsa juuri on.
Mut meikäläisen mieli se peitossa palaa,
se salaisuuden varmasti kätkee ja salaa.
Oman maineemme varjelu meille on liian kallis,
ett' armastetun se alttiiksi jättää sallis;
ja meihin suostuen taattuna sillä tapaa
on lempi juoruista, riemu vaaroista vapaa.

ELMIRE.
Saan sanoistanne koreista kiittää teitä.
Mult' ette todellakaan te mieltänne peitä.
Mut entä jos nyt -- sitä pelkoa ettekö tunne --
puhun miehelleni ja ilmoitan ihastelunne.
Jos minua teidän hän liehivän aavistais,
se sammumaan ehk' ystävyytenne sais.

TARTUFFE.
Minä tiedän, te siihen olette liian hyvä,
te ette rankaise uskalikkoa houkkaa;
teilt' anteeks saa se ihmisheikkous syvä,
mi lempeni ilmaisussa nyt teitä loukkaa.
Ja muistakaa, kun eessä te olette kerta,
mull' ett' on silmät ja ett' olen lihaa ja verta.

ELMIRE.
Muut muulla tavoin voisivat tehdä kait,
minun mieluisinta on pysyä tästä vait.
Ei mieheni saa tätä tietää, mut vastike siit' on
myös suotavanne: te suoraan ja parhaanne pannen
tuot' asiaa Valèren ja Marianen
nyt ajatte ettekä esteeksi jää sen liiton,
sitä ette yllytä vallankäyttöä väärää,
joka pois oman toiselt' ottaa ja teille määrää,
ja...

Neljäs kohtaus.

Elmire, Damis, Tartuffe.

DAMIS (tullen esiin piilopaikastaan).
Ei, ei lainkaan. Tämä on tuleva julki.
Olin huoneessa tässä ja sain ihan kaikki kuulla.
Mun taivaan armon johdoks se täytyy luulla,
jott' ilkiö tuo, joka kiusaksi tänne kulki,
saa rankaisunsa, jotta ma tuon valehurskaan
ja röyhkeän petturin juonet kostan ja murskaan,
saan isäni näkemään, mitä sieluunsa sulkee
se konna, jok' iskeä teihin silmänsä julkee.

ELMIRE. Ei, Damis; se riittää, jos saa hän paremman älyn ja suomani armon ansaitsevansa näyttää. Mitä lupasin kerran, se myös minun suokaa täyttää. Minä en pidä nostosta minkään huudon ja hälyn. Kas, vaimo moisia hupsuja nauraa vaan, sill' ei mene miehensä korvia vaivaamaan.

DAMIS.
Niin tehdä teillä voi omat olla syynne,
ja mull' omat syyni, jos yhdy en menettelyynne.
Ihan ilve ja pilkka ois sitä miestä säästää;
tuon ulkokullatun silmitön julkeus päästää
jo vihdoin valloilleen mun vihani palon;
hän mullin mallin on kääntänyt koko talon;
jo liian kauan täällä hän isää johti
ja mun ja Valèren toiveita sortaa tohti.
Nyt hänest' on vieroitettava veijari tuo,
ja siihen taivas mulle nyt keinon suo.
Sitä kiittää tahdon tilaisuudesta tästä,
tätä etua kuinka ma luopuisin käyttämästä?
En lainkaan ansaitsis sitä saamaan tulla,
jos lyön sen laimin, kun se on kädessä mulla.

ELMIRE.
Damis!

DAMIS.
Ei, nyt minä teen oman pääni mukaan.
Nyt mieleni on ihan iloa tulvillaan;
mult' ette nyt estää saata te eikä kukaan
sitä riemua, että kerrankin kostaa saan.
Nyt selvitetään tämä seikka ja pohjaan asti;
kas niin, ei voisi sattua paremmasti.

Viides kohtaus.

Orgon, Elmire, Damis, Tartuffe.

DAMIS.
Isä, täällä on teille tervehdykseksi juttu,
veres yllätys, joka läheltä koskee teitä.
Hyvin teille maksaa tuo hyvä, kallis tuttu,
ei hellintäänne hän palkitsematta heitä.
Ison intonsa kokee sillä hän ilmi tuoda,
ett' aikoo kunniaanne hän lokaa luoda;
hänet yllätin täällä, kun puolisollenne juuri
tuo julkea tunnusti rietasta lempeään.
On säveys hällä ja suopeus liian suuri,
hän peittää teilt' ois tahtonut kaiken tään;
mut julkeutt' en minä moista suojella halaa;
minä loukkaan teitä, jos suuni sen teiltä salaa.

ELMIRE.
Sanon vieläkin: ei turhista milloinkaan
pidä miehellensä mieliharmia laittaa;
ei tuollaiset toki kunniatamme haittaa,
ja riittää, kun sen varjella voimme vaan.
Se mieli on mulla; ettekä puhunut ois,
jos sanani teihin lainkaan tehota vois.

Kuudes kohtaus.

Orgon, Damis, Tartuffe.

ORGON.
Mitä kuulen? Taivas! Se totta ei olla saata!

TARTUFFE.
On, veljeni, on, olen heittiö viheliäinen,
olen kurja syntinen, pahuutta kukkurapäinen,
pahin rikollinen, joka kuunaan myrkytti maata.
Vain rikosta, riettautt' on minun eloni retki,
vain synnin saastaa sen joka ainoa hetki;
ja saattaakseen syvät syyni nyt rangaistukseen
minut taivas on asettanut tähän alennukseen.
Niin suurt' ei rikosta voida syykseni työntää,
ettei sitä tuntoni nöyrästi tahtois myöntää.
Kaikk' uskokaa, mitä kuulitte, armotonna
pois ajakaa vihan ansainnut, kurja konna.
Niin suurta häväistystä en saada vois,
ett' enempää vikapää minä viel' en ois.

ORGON (pojalleen),
Ah, petturi, vai sinä moisella panettelulla
hänen puhtaan hyveensä kimppuun rohkenet tulla!

DAMIS.
Mitä? Siis tuon ulkokullatun viekkaus uusi
saa teidät taas...

ORGON.
Pidä, kirottu vintiö, suusi!