MUISTOJA NAANTALISTA

eli

Vanhan Tädin Kertomus

Kirj.

THEODOLINDA HAHNSSON

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1874.

Ensimmäinen Luku.

Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomaksi jäimme. Useasti kyllä näin äitini ja sisareni itkusilmissä tuumailevan keskenänsä, vaan kun kysyin: "Mitäs itket, äiti kulta?" silloin hän hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas tyytyväinen.

Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja koska armo-vuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodon, joten saimme asua oman katon alla.

Vaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas, sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen sydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin varakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin, säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minua kahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: "Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni", mutta kun enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: "Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?"

Minä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänelle kuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: "Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksi tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin on toinen ja kolmas jäljellä."

"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani", vakuutti eno, "unelmani raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun virkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni; silloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista ei puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee".

Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hän sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella uteliaisuudella kysyin äitiltäni; "Mitä muistoja net ovat, joista ei eno anna puhua?" vastasi äiti; "Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit".

Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maata pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minulle sopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää tuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyvä minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.

Enollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki ahkeraan, sillä hän piti paljon kaikista kasvista, ja siinä puu-tarhassa minäkin yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni mailla ja talvis-aikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa; hän oli lääkäri, ja tiesi, mikä terveyttäni paraiten hyödytti.

Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoista-vuotias, kun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: "Kuules Elsa! kylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinua Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi valmistaa sinulle mitä kylpymatkaasi tarvitset".

Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään ja parin viikon kuluttua olimme matkalla.

Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän, mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuota "Armonlaaksoa", tuota kuuluisaa Naantalin kaupunkia, sillä silmissäni näytti tämä enemmän isomman kirkon-kylän, kuin kaupungin näköiseltä.

Me ajoimme nyt leski-rouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minua hänen turviinsa. Rouva P. otti meitä ystävällisesti vastaan, ja minä sain vähäisen siistin kamarin asumakseni.

Enoni ei joutunut kauan viipyä Naantalissa, vaan kun minä olin saanut kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään sanoen:

"Nyt, Elsa, jäät ensi-kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan omassa vallassasi kuin ennen, mutta pysy toki samankaltaisena kuin tähänkin asti. Täällä on monen-laisia ihmisiä, paljon näet täällä turhuuttakin, mutta varo, ett'ei sinun tee mieli kaikkia, mitä silmäsi näkee", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: "turhuus on vienyt monen nuoren onnettomuuteen".

Näin puhuttuaan läksi enoni pois, ja minä jäin vähäiseen kamariini. Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma huoneessani tuntui raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani akkunan ääressä, näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja samassa poikkesivat pihaan. "Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa", ajattelin minä, sillä kapu-säkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri, ketä nämä vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli käskemään minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar S:n, hänen tätinsä ja hänen veljensä pojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni käskystä, sanoen, ett'ei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen helmoissa.

Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivahalla, ja minä luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti pu'in päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin siellä olevan lavean näkö-alan.

Vähän matkaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin muutamia lapsia, jotka riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: "Mikä tämän vuoren nimi on, ja mihinkä tämä tie menee?"

"Vuoren nimi on Kupari-kallio", vastasi lapset, "ja tämä tie vie salmen rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli Luonnonmaan saarelle".

Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin hyvin kaunis näkö-ala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria, kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen tässä oltuani päätin mennä aina salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön läpi. Lintuset laulelivat männistössä, ja minä heitä kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, ett'en huomannutkaan olevani matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; ne istuivat jyrkän äyrään syrjällä olevalla kalliolla. Nähtävästi olivat nämätkin tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä ne istuivat siinä varsin vaiti katsellen mertä, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyne. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli meren-saarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka eroitti ihanan Luonnonmaan saaren mannermaasta.

Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaa-päinen nainen, vaan toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saatti arvata, että hän jo aikaa oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen vuoden paikoilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis; ihonsa oli valkoinen kuin lemmenkukka, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan, hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät kuin metsä-lampi, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikään kuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis näkö-ala ei enään yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa kumppaniansa, vaan hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen nuoremmalle:

"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle".

He menivät nyt molemmat ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin, hoksasivat vasta minun, mutta sanaakaan sanomatta menivät he eteenpäin, vaan minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte menin myös minä pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi minua.

Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka käski minua eineelle. Minä menin ja sisälle tultuani hämmästyin varsin, kun näin samat naiset, jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meitä toisillemme, sanoen: "Neiti Lehtonen, paronitar S, ja neiti Tuovi". Mutta vanha neiti tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:

"Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme yhdessä joka-päiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin minua tädiksi mainitsisi". Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi, mutta paronitar ei monta sanaa kanssani vaihettanut, vaan hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sen siaan varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren seurassa, ja aina enemmän mielistytti minua paronittaren lempeä, suloinen olento. Enimmiten jutteli hän pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran toki hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä sanoi: "katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poika-vainajani näköinen".

Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa muisti hän kaipauksella vieläkin.

Toinen Luku.

Naantalin kylpy-laitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis sali, jonka seinät ovat melkein vallan akkunoina. Salin edustalla on ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpiät tavallisesti oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin eräänä päivänä loukossani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä enentyi enentymistään. Täällä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisiansa vanhoina harmaa-päisinä; monessa oli luonto, niinkuin muotokin, muuttunut vuosien kuluessa.

Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle kumppanillensa: "Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikoina minun ystävänäni, vaan nyt, vaikka hän tietää, kuka olen, ei hän ole minua tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän".

Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi, mutta sitte näin taas erään vapaa-sukuisen korkea-arvoisan virkamiehen tulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaa-päinen, mutta hänen korkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle katseli hän vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhan-puolista pappis-miestä sanoen:

"No totta! joll'ei silmäni petä, olet veli A., vanha koulu-kumppanini. No nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'" -- ja vanhukset juttelivat nyt entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä nuoruuden ystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle mielelle.

Vähän aikaa vielä loukossani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta, mutta ikään kuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän käytävällä. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.

Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä meni hän kylpemään, ja nytpä tuli monta niistä, jotka eivät ennen minua huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut. Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani puhunut, mutta pian jättivät he minun toki, sillä nyt tuli rantaan veneitä, joissa kylpiät pääsivät purjehtimaan.

Seura oli päättänyt mennä Luonnonmaan saarelle, jossa heidän oli aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpy-seura, ja soittajia oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita tuolle huvi-matkalle, sillä minä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton säveleet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.

Ikävissäni menin saliin ja ai'oin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa kuulin jalan astuuvan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:

"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelee ilo ja ikävyys sydämmessäni".

"Minun on myskin kovin ikävä", vastasin minä, "sillä halusta olisin muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin, että kukatiesi siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut".

"Minun nuori ystäväni! kentiesi oli tuo sinulle joksikin hyväksi, että pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit", sanoi täti ja lisäsi vielä: "Sisareni tytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvi-pannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulko-ilma piankin saattaa pääsi terveeksi".

Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi pipar-kakkuja. Paronitar taputti lasta sanoen: "kuinka äitisi voi?"

"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte, kun te, rouva hyvä, lääkityksiä toitte", vastasi lapsi, "mutta hän ei vielä jaksa leipoa".

Kotia tultuamme läksi paronitar sairaan luo, vaan täti ja minä latoilimme kahvi-pannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä ostamaan pipar-kakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani, mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten paronitar täällä laittoi piparkakku-taikinaa, enkä saattanut olla huudahtamatta: "Paronitar!" Paronitar vähän hymyili sanoen:

"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan".

Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: "Kuinka vähän ihmiset ulko-muodosta toki tuntevat toisiansa! häntä sanovat ylpeäksi, vaan kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!"

Kakut ostettuani läksin kotia, josta minä tädin ja pikku Tommin kanssa menin salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean kahvi-pannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä olin yhä vain ala-kuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä, se purjehti aivan lähellä rantaa ja minä tunsin, että net, jotka veneessä istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpy-vieraita ja niitä, jotka tavallisesti pitivät itsiänsä muitten seurasta erillään, ikään kuin olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jossa me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälleen olisi sanonut: "Voi kuinka onnelliset nuot rikkaat ja ylhäiset ovat!"

Täti katsoi minuun, lausuen: "Elsa! luuletko sinäkin niin? Ei, ei, lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää näytteliän elämää, kuin me tavalliset ihmiset; heillä on särky sormessa ja toki hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän ja toki makea kieli, siinä on koko eroitus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt; minä tahdon kokemuksistani sinulle vähäisen kertomuksen kertoa".

"Oi! sepä on hupaista", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään tietänyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla, kahvi-pannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.

Kolmas Luku.

Vanhan tädin kertomus.

Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon yli-kerrassa herras-miehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa. Leski oli kovin köyhä, hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin pipar-kakkuja, mutta eipä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.

Silloin, kuin kylpiöitä ja veden juojia oli kaupungissa, täytyi lesken ko'ota talvi-varansakin, mutta niukalla tahtoi tavarat talvella olla, vaikka kylpiät kesällä tavallisesti aina ostivat lesken pipar-kakkuja enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja ken vain näki nämät ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja yhden näköiset. Kukkaan en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä nähdä.

Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika Naantalilaisilla, kaikki toivoivat he hyvää kesän tuloa.

Köyhä leski yli-kerrassa leipoi pipar-kakkujansa ja lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen pipar-kakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoista-vuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmen-vuotias.

Niilo kävi Tuntu koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän olikin kaikin tavoin ahkera, sillä kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesä-puita hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin taisi hän muitten avulla pyrkiä eteenpäin, mutta ruoka tahtoi toki olla niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan kävi Niilo pipar-kakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen i'ässään oleva poika olisi tätä työtä häpeänä pitänyt; mutta Niilon äiti oli aina sanonut: "Kaikki työt tuottaa arvoa tekiällensä, kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa", ja äitinsä sanoihin luotti Niilo, sillä hän rakasti kovin äitiään.

Tyytyväisenä meni hän nytkin Hiljan kanssa myymään pipar-kakkuja. He menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän paremmin kuin venäjän virstan päässä. Siellä on kaunis huone-rakennus, jossa on sali, kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä lähteestä silloin juotiin terveyden vettä. Vahti-palvelia ammensi vettä klaseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkoittivat ylpeät röökkinät hienoja sormen-päitään. Nämät veden-juojat aamuisin enimmiten ostelivat pipar-kakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hilja sinnekin riensivät.

Lämmin oli kesäinen aamu, kaste-helmet kimaltelivat puissa ja ruohossa. Kissan-käpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he joutuivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehti-majoja oli tehty vedemjuojien huviksi.

Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He näkivät Niilon sekä Hiljan tulevan ja huusivat näitä lähemmäksi. Lapset lähenivät, ja pian vähentyi kakut koppasista. Niilolla ei enään ollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin koppansa tyhjäksi tulisi. Kissan-käpälät oli hänellä vielä kädessä ja hän sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään katseli hän aina välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: "Mistä nuot tehdyt mahtanevatkaan olla, kun ne noin loistavia ovat". Hänen näin ajatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:

"Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot".

Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän katseli vain neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä, kuin kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili alhaisesti, vaan kysyi sitte toisen kerran: "Sano nyt, minun kaunis tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?"

Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen, vaan kiehkuran laski hän päähänsä ja meni sitte hyppien pois kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:

"Tulkaatte katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka pipar-kakkuja myy; minä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän aikaa".

"Mennään", huusivat kaikin, ja nyt näki Hilja, miten monta neitoa tuli hänen luoksensa. Kaikki tahtoivat he ostaa hänen kakkujansa, ja sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa: "Ah! tuopa vasta on ihana lapsi". Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin sydämmeen.

Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotia, vaan toisena päivänä menivät he taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät kopat takaisin. Näin oli jo enempi puoli kesää kulunut, kun eräänä päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia männistöstä. Herras-väki osti halusta metsän kukkia: sirkun-kellot olivat heille hyvän hajunsa vuoksi erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo koko joukko sirkun-kelloja, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia vähille kimpuille; sen tehtyänsä sitoi hän vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän kissan-käpälä-kiehkuralla, ja otti sitten kukkakimppunsa polvillensa. Meren aallot loistivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta toiveensa ja ajatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen, vaan samassa tuli hänen veljensä huutaen:

"Hilja! mitäs siellä teet? istut kökötät, kuin vanha kanto metsässä".

"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin hupainen oltava; ne ostavat pipar-kakkuja niin paljon, kuin vain tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka ovat enimmän rutistuneet taikka palaneet; ja noilla ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että -- voi kuinka hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!"

"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun minä talvella puun hakkuusta olen makson saanut ja sillä itselleni ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, ett'eivät pipar-kakut suinkaan paremmalta maistuisi, ja sitten saatan taas iloisena lukea, ja kun äitiämme saatamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen oltava -- niin hupainen, ett'ei rikkailla ole niin paljo iloa, sillä jos jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkka-ihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he makson, eikä se heille iloa tuota; minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta iloa olla".

"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla".

"Niin, tytöt toivovat aina kaikkia, mitä silmiin pistää", mutisi Niilo, "mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä hänellä on; vaan tule nyt kotia, että saamme sitte mennä kukkasia myymään".

Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun kotia tulivat, sanoi leski, että tarvitsi Niiloa halkasemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli yksin lähteminen.

Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon kulki hän, kukka-kimput kädessänsä, edestakaisin käytäviä pitkin; ei ketään nyt näkynyt lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssi-salia kukkakiehkuroilla, koska illalla oli tanssi tuleva. Hilja olisi halusta sisälle mennyt, mutta ei uskaltanut, vaan istui simehesen puun juurelle. Siinä lapsi katseli miten sääski-parvi tanssi, ja perhosia, jotka lentelivät kukasta kukkaan; mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan silmät vaipuivat kiini. Näin unen helmoissa näki hänen kenraalinna Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää pitkin, ja kenraalinna huudahti:

"Ah katsokaa! tuohon on meidän pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni".

Kenraalinnan puhuessa heräsi Hilja, ja lempeästi katsellen häntä sanoi kenraalinna: "Lapseni, anna nyt minulle nuot sirkun-kellot, niin saat taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hyvin hupaista saada rahaa?"

"On, sillä äitini saa sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista, mitä hän tarvitsee".

"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, ja äitisi ei niitä tarvitsisi, mitä niillä sitte tekisit?"

"Antaisin net veljelleni, ett'ei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän koulua käy".

Kenraalinnan silmissä vesi-helmet kimaltelivat, ja hän sanoi: "Oikein tekisit, lapseni, mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?"

"Tahtoisin", vastasi Hilja loistavin silmin, "Jos olisi äitilläni, veljelläni ja minulla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!"

Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: "Mene nyt kotiasi ja ilmoita äitillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä".

Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen äitillensä olisi.

Neljäs Luku.

Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt pipar-kakkunsa, huone oli siivottu, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi olla, kun samassa jo kuului silkki-hameen suhina vinnin portailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.

Istuttuansa lausui kenraalinna: "Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä, olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut, ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä lapsella mitään tätä vastaan olisi. Suokaa anteeksi, että tätä teille ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte".

"Ansaitsematon hyvyys vento-vierailta on kyllä kummallista", sanoi leski kyynel-silmin ja lisäsi vielä: "Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee, ymmärrän toki sen hänelle onneksi olevan, että hän kodosta pois pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja! tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä hänen kasvatiksensa?"

Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään, mutta Niilo huudahti: "Hilja otettaisiin meiltä! ei äiti, ollaan vaan kaikki yhdessä; minä hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äitin tarvitse minusta paljonkaan murhetta pitää".

"Mutta äitilläsi olisi toki helpompi oltava", lausui kenraalinna, "jos hän ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää, ja kukatiesi minäkin sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä".

Kenraalinnan puhuessa oli Hiljan kyyneleet la'anneet vierimästä ja hän sanoi vakavasti:

"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äitilläni ja veljelläni on silloin paljon parempi oltava; veljeni ei enään tarvitsisi nälkäisenä kouluun mennä, ja täti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on minulle säästänyt".

Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja kun kerran ymmärsi, että hänen pois lähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä päätöksessään.

Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin hyvä, että kasvatiksensa otti hänen lapsensa, mutta kenraalinna vastasi:

"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen, ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kuin minä hänen apuansa tarvitsen". Sitte sanoi hän, että muutaman päivän päästä olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti kenraalitar hyvästi ja läksi pois.

Suru ja ilo taisteli yli-kerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui Hiljan poismuuttaminen, mutta toivo oli toki, että lapsi ylhäisessä kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona ja tämä toivo tuotti levon heidän sydämillensä.

Pian oli ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai näihin pukeutua; mutta kun hyvästi-jättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuosivat; tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä, vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti oli hän ollut tätinsä hoitamana; mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne myös kenraalinna, taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin, jolloin laiva hänen eroitti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella, raitis tuuli heilutteli hänen mustia kähäröitään, vaan se ei saanut ruusuja hänen kalpeille poskillensa; lapsen syvä-mieliset mustat silmät katselivat hänen rakkaita omaisiansa, joidenka kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun leivän pala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.

Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittamaan. Laiva vihelsi viimeisen kerran ja läksi sitte matkallensa.

Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä istui Hilja eräässä vähäisessä kamarissa, jonka kiiltävissä huone-kaluissa hän näki kuvansa, jos vaikka minne päin katseli, mutta kaikki nämät loistavat kapineet, jotka häntä ensi päivinä tässä kodissa olivat ihastuttaneet -- ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa ja avasi heitä muistellessansa vähäisen piirongin laatikon sekä otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Nämä jakaili hän nyt kolmeen osaan; samassa kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:

"Täti, katsokaa! minä olen säästänyt kaikki makiaiseni, ja tahtoisin ne lähettää kotia Naantaliin; pikkuisen olen niistä kaikista maistanut, mutta eihän se mitään tee?"

Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: "Ei suinkaan. Sinä olet kiltti lapsi, joka muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste makiaisesi, sillä täältä on liika pitkä matka näitä lähettää, mutta nyt menee pian tuli-laiva Turkuun ja minä lähetän äitillesi yhtä ja toista; silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin heille paljon iloa tuottavat. Mutta mene nyt, lapseni, maata, että huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna".

Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi unen helmoissa.

Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan, sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista, ett'ei hän enään saattanut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte kenraalinnalle hyvää huomenia sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta ne kuluivat toki, ja Hiljalle tuli kouluun menon aika.

Lepposesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi kouluun. Kenraalinnan kanssa oli hän jo ennen käynyt opettajattaren luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä muistaessansa ilo-mielln riensi eteenpäin, mutta hänen astuessaan portaita ylös, sykki sydämmensä toki tavallista pikaisemmin. Hän aukasi oven ja meni sisälle. Siellä oli jo paljo koululapsia, mutta opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa loisti hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli Anna K. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, vaan Anna purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään, ja kysyi viattomasti: "Eikö Anna minua tunne?"

"Tunnen", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, "olethan sinä piparkakun-myyjä Naantalista. -- Onko sinulla nyt kyllä paljo pipar-kakkuja". Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä pilkkasi ja halveksi.

Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulko-muodoltaan ovat varsin vähäpätöisiä, toki vaikuttavat voimallisesti hänen luontoonsa, koko hänen elin-ajaksensa. Niitä tapauksia oli tämä nykyään mainittu.

Hilja tunsi Annan puheesta pisteen, joka tunkesi syvään hänen viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka nykyään loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleillä täytetyt, mutta hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs vähäinen valko-tukkainen tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi nyt, mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelemisesta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänen kasvatiksensa. Alma kysyi vielä, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: "Minun nimeni on Alma". Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehen leski, jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useammat huoneet ylioppilaisille. Näin oli nämät kaksi tyttöä nyt tutuksi tullut, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota sini-silmäistä Almaa ikään kuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki hänen hylkäsivät.

Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja puhui, että Hilja oli rikkaan kenraalinna Simssin kasvatti-tytär; mutta opettajatar tuli sisälle, ja kaikki puheet jäivät toistaiseksi.

Opettajatar alkoi nyt virren: "Sun haltuus rakas isäni" j.n.e., johon lapset yhdistyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti, ja tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen oli hän monta kertaa kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sitte saivat he kukin lähteä kotiansa.

Kun Hilja meni kotia päin, juoksi Alma hänen perässään huutaen: "Hilja! Hilja! odotas, minä tulen kanssasi, minun kotoni on sielläpäin, kuin sinunkin kotosi".

Hilja odotti siksi, että Alma hänen saavutti; sitte menivät tytöt yhdessä ja päättivät että he myös yhdessä kouluun palaisivat.

Kun Hilja kotia tuli, ei hän enään muistanut puhua, mitä koulussa oli tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään, mutta illalla kun hän istui yksin kamarissaan eikä enään lukea nähnyt, silloin muisti hän taas miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat, ja miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! hän oli itse kuin lehti, jonka tuuli on temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi oli surullinen, ja kysyi:

"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?"

Hilja purskahti itkuun ja puhui sitte, miten Anna K. oli itseänsä käyttänyt häntä vastaan.

Kenraalinna tuli vakavaksi; hän näkyi miettivän jotakin ja lausui ikäänkuin itseksensä: "Taisinpa tyhmästi tehdä kun hänen kouluun panin. --" Sitte sanoi hän Hiljalle: "Minä puhun opettajattarelle, ett'ei sinun enään tarvitse kouluun mennä, sillä minä otan sinulle jonkun kelvollisen opettajan tänne kotia".

Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, käskein hänen unhottaa koko asian, ja sanoen: "Vaikka Anna käytti itsensä tyhmästi, saithan sinä Alman sen siaan ystäväksesi. Alma pitää usein pääsevän sinun tykösi, ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla ystävänäsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ett'ei hän sinua tänään niin kohdellut kuin Alma".

Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani, yhtään ikävää muistoa enään estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.

Viides Luku.

Kirkkaasti paistoi aurinko Toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät, iloiten kesän tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin, vaan eipä he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään pajukertun suloista viserrystä, ei, tänään oli ihmis-joukko kokoontunut kuuntelemaan Suomen yliopistolaisten neli-äänistä laulua. Kauniisti kaikui nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kuunteli kansa, sillä Suomen ylioppilaat ovat kaikkein suosimat, ja heitä odottaa kansa toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.

Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Ja taas näkyi käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja menivät istumaan erääsen lehti-majaan. Ylioppilaiset katselivat ihastuksella näitä ja alkoivat sitten laulun:

"Näki poika ruusuisen, ruusun kankahalla" j.n.e.

Kuuntelijat lehti-majassa olivat kenraalinna Simssi, hänen kasvatti-tyttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut Helsingissä. Sillä aikaa oli hän kerran käynyt äitinsä luona, sillä vuosi takaperin kävi kenraalinna Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä viattomana ja kukoistavana sekä kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljaa, sillä Hilja oli aina ollut hänen lempimänsä, ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa hoitajaa ja täksi pyysi tätiä, oli hän heti valmis tulemaan, eikä tähän ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin saatti olla Hiljan lähellä.

Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin; siellä hoiti hän kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän saatti olla eroitettuna maailman tomusta.

Hilja oli nyt kuudentoista-vuotinen neito, ja Toukokuun ensi päivä oli hänen syntymä-päivänsä. Onnellisena istui hän lehti-majassa kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut yliopistolaisena ja asui Alman kodissa.

Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja useasti heitä nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla oli koti-opettaja. Tässä istuivat he nytkin lehti-majassa yhdessä, kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän seuransa, sillä Niilo tuli toisen yliopistolaisen kanssa heidän luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo, mutta vartalonsa oli sorea, miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoista-vuotisena oli hän tullut yliopistolaiseksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi; tämä olikin hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika, ja Hiljan opettajana oli hänellä kenraalinnan tykönä koto, saattipa hän vielä itsekkin opittavansa oppia, koska kenraalinna luku-kauden ajat asui Helsingissä.

Paavo oli nyt jo vapaa opettajan-virastansa, sillä Hilja ei enään opetusta tarvinnut, mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kun Hiljan syntymä-päivä oli ohitse, ja tämän teki Paavo halusta; hän viipyi, sillä Hiljan lähellä oli hän onnellisin. Hilja piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja Niilon tullessa lehti-majaan meni Paavoa tervehtimään, sanoen:

"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli laulamassa minun syntymä-päiväni kunniaksi, eikö niin?"

"En saata yksistäni sitä ansiokseni ottaa", vastasi Paavo, "vaikka minä sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli vähäinen joukko soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla siksi, että kello oli lähes yksitoista, vaan sitte menimme saaressa olevaan torppaan; siellä söimme iltaista, ja kun kotia läksimme, oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaniani, että oli syntymä-päiväsi, ja nyt päätimme kaikin mennä sinulle laulamaan, vaan ensin läksimme Niilon tykö, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi menimme kello kahden aikana laulamaan".

"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat kutsumuksen meille Hiljan syntymä-päivän illaksi", sanoi kenraalinna.

"Aivan kernaasti sen teen", vastasi Paavo.

Kenraalinnalla ei enään ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi hän päätti lähteä kotia, mutta neitosten ei suinkaan tehnyt vielä kotia mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, sinertävä taivas, keväinen ilma, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään näitä kuusitoista-vuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti menivät he siis pois, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isosesti viettää kasvatti-tyttärensä syntymä-päivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kylläksi tekemistä.

Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, vaan palasivat sitte takaisin kumppaniensa luo.

Kotia tultuaan näki Hilja pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka nimi oli; "Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä". Kun hän tämän aukasi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: "Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku -- ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus".

Hilja katseli tuota vähäistä paperia, muutama kyynele vieri paperille, ja hän sanoi itseksensä: "Paavo! Paavon antamat ovat nämät muistot". Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:

"Sinä olet hyvän lahjan saanut, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa".

Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä saanut oli, ja kenraalinna katseli kirjaa sanoen: "Varsin kaunis lahja, oikein somasti sidottu kirja". Sitte nousi hän istualta ja meni vaatehuoneesensa, otti sieltä uudet valkoiset hohto-vaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kulta-kellon vitjoinensa ja antoi net kaikki Hiljalle, lausuen: "Minun tyttäreni! nämät tahdon sinulle antaa syntymäpäivä-lahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun net uudistaman".

Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä ei toki kenraalinnan lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan, kuin hänen kasvatti-äitinsä.

Kenraalinna oli hyvän-luontoinen ihminen, Hän ei ollut ylpeä, mutta turhamainen; koreutta ja kauneutta rakasti hän ylellisesti. Tämän tunsi Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdattamaksi juuri nyt, kuin hän alkoi oloansa maailman näyttö-kentällä. Paavo rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli ylen nuori, jo Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä täytettävänä, ennenkuin hän saatti saavuttaa pää-maalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen tohtoriksi.

Paavo oli jalo nuorukainen, hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi senlainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin tanssi-salien muoti-nukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon sydämmessä löytyisi palava isänmaan rakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut, mutta oliko tämä sytyke sammuva maailman tohussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.

Kuudes Luku.

Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan vieras-saliin, jossa Hilja kulki edes-takaisin, odottaen vieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvatti-tytärtä, ja tyytyväinen hymyily lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa neitosta. Hila oli pukenut itsensä uusiin valkoisiin vaatteisinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumi-valkialle kaulallensa, oli oikealle puolelle pistetty valkoinen ruusu; tässä pu'ussaan oli hän viehättävän suloinen.

"Tänään, minun tyttäreni", sanoi kenraalinna, "pitää sinun olla kohtelias kaikkia vieraita vastaan, et saa enemmän olla Alman, kuin muitten nuorten parissa".

"Voi jospa minä vain muistaisin ja taitaisin", vastasi Hilja naurahtaen, "mutta pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan". Enempää ei Hilja joutunut puhua, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilä-kruunut viritettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi vieraita enentymistään, joista toinen joukko oli pu'ussaan toistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle; he tulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöintä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.

Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän verran noista onnen-toivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle: "Minua inhoittaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin sen takaa, ett'ei hänkin vielä tule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seura-elämässä, ja joidenka onni katoo silloin, kuin heidän poskensa ruusut lakastuvat".

"Ei Paavo", sanoi Niilo, "sitä en saata uskoa; paremmin on sinun hyvä kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni".

Paavo ravisti päätään, mutta samassa tuli Hilja hänen luoksensa, sanoen:

"Noh; miksi noin alakuloisena?"

Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Kun Hilja on hyviä siemeniä kylvänyt taimi-lavaan ja näkee kana-lauman sotkevan niitä sikin sokin ja rapsivan riipin-raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja pelkäät että paljon noita siemeniä hukkaan joutuu".

Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:

"Älä pelkää, Paavo, siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi". Muuta hän ei sanoa joutunut, sillä samassa tuli nais-väkeä tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli häntä nyt Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, vaan meni sitte rouvien kanssa juttelemaan.

Hilja sanoi Paavolle: "Totta paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin noilla muilla vierailla, koska hän ei minulle mitään mitätöintä maininnut". Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.

Anna K., joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksien kohdellut, koetti nyt päästä Hiljan ystäväksi, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten parahiten saatti.

Anna oli kaunis neito, vaan myöskin suuri kiekailia ja menetti sen vuoksi paraan osan kauneudestansa, mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.

Anna istui Hiljan vieressä, hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän sanoi Hiljalle: "Ah! tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty kuvasi".

Hilja ei tähän mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin. Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa toki hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään; sitte meni hän taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain sanomista, ja hän taisi juuri niin osaavasti sanojansa sovitella, että sopivat jokaisen luonnon mukaan. Neitosia puhutteli hän harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkasteli, mutta neitoisten suurin ihastus tanssi-salissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen, sillä koska tämä tapahtui harvoin, tuotti se heille sitä suuremman kunnian, ja tanssi-salissa on kunnian-himo pian syntynyt kaunotarten sydämmiin -- onnellinen hän, jos sieltä lähtee, ennen kuin se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!

Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi ylpeilemistä, mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi joutuva.

Paroni istui jutellen Annan äitin kanssa, ja tämä rouva sanoi: "Paroni hyvä! kuinka saatatte olla noin kylmä-sydämminen, että tuskin huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin somaa naista, kuin kenraalinnan kasvatti-tytär on. Minä olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsä ja ottanut hänen perilliseksensä".

Jos joku ihmis-muodon tuntia nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka hän olisi selittänyt näin: Tässä on minulla jotakin voitettavana. Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen vastasi hän rouvalle:

"Oh! täällä on monta kaunotarta, vaan aikani on aina paremmin kulunut rouvien seurassa kuin neitosten parissa -- mutta", lisäsi hän vielä, kun soitto-niekat astuivat saliin ja alkoivat soittaa, "täytyypä toki neitostenkin seuraan mennä".

Paroni meni nyt lattian poikki ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa tanssissa, mutta katrillin tanssi hän Annan kanssa, ja Anna oli niin onnellinen, ett'ei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä häntä nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen itseksensä: "Eipä paroni turhan-päiten minun kanssani ensi katrillia tanssinut".

Syntymä-päivä kului hupaisesti, sillä kaikki olivat iloiset. Paavokin oli kovin ilo-mielinen, sillä vieläpä hän sai nähdä Hiljan viatoinna, suloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, ja hän kuiskasi Niilolle: "Niilo katso sisartasi, kuinka hän on hempeä, vaatimatoin ja toki noita loistavia neitosia paljoa kauniimpi".

"Niin", vastasi Niilo, "tämäpä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ett'ei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K. olisi kyllä ihana, mutta hän on kiekailia, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa suurin ihailia, ja katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee".

Paroni istui taas jutellen Annan vieressä, sillä hän oli illan loppu-puolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat kuka-tiesi sen olisivat huomanneet sekä tehneet tämän johdosta päätelmiä tulevista ajoista, ja viedäksensä tätejä harha-teille oli hän taas mennyt Annan kanssa juttelemaan, vaan heidän puheensa ei kauan kestää saanut, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan jo olevan käsissä.

Tyytyväisinä iltaansa läksivät vieraat pois, mutta tyytyväisin kaikista oli kenraalinna, sillä hän oli huomannut, että paroni oli ihaillut Hiljaa, mutta kenraalinna parka! hän ei tietänyt, mikä tämän ihailuksen oli vaikuttanut; sen tuo tanssi-salien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi salata.

Vieraitten mentyä tuli kenraalinna Hiljan luo. Hän silitti Hiljan pehmeitä kiharoita, lausuen:

"No, minun tyttäreni! eikö tämä ollut hupainen ilta".

"Olipa varsinkin, en saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut niin suuressa seurassa, kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilo-mielisempi kuin ennen".

"Mitäs nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias".

"Sitä en minä ollenkaan havainnut".

Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: "Mene nyt jo maata, kyllä sinä olet tanssistakin väsynyt".

Hilja meni, vaan läksi toki ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä ilta-rukouksen kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki tämän jälkeen oli kenraalinna Simssin loistoisat huoneet varsin pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen kiireillä askeleilla siitä sivutse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan somaa taloa, sanoi hän itseksensä: "Onpa tuossa koko suuri omaisuus -- jaa, minunpa pitää hänen saaman!" Sitte meni hän taas eteenpäin, kunnes joutui yhteen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: "Olipa hyvä, että paroni tuli".

Pian kortit lentelivät edes-takaisin pöydällä, ja niihin kiinitettynä oli kortin-lyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa ravintolassa siksi, kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta -- tämmöinen näkö inhoittaa, ja senpä vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.

Seitsemäs Luku.

Paavo oli suorittanut kandidaati-tutkintonsa ja oli seuraavana päivänä valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa aukaisi hän akkunansa, josta raitis ilma tulvasi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi toki, sillä tänään oli hänen muuttaminen pois, eikä hän sitten enään koko kesänä saisi nähdä Hiljaa, koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo. Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maan-kartanoonsa, joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.

Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun palvelus-tyttö tuli käskemään häntä eineelle, ja Paavo meni. Kenraalinna oli jo ruoka-salissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan toisillensa menivät he eineelle. Vaiti istuivat he pöydän ääressä, mutta kenraalinna katkasi toki vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle: "Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne ajatellessakin ikävältä tuntuu".

Kenraalinna kaasi nyt viiniä laseihin, käski Paavon juoda ja kiitti häntä kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja joi myöskin Paavon muistoa, vaan hän ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kaste-helmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyivät pari kiitollisuuden kyynel-helmeä Hiljan pitkissä silmä-ripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.

Eineeltä päästyänsä sanoi Paavo: "Katso, Hilja! miten ilma on ihana ja raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään".

"Varsin halusta", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun kuumana siksi, kuin kotia palaisivat.

Hilja puki vain päällys-vaatteen yllensä ja meni sitte Paavon kanssa Kaisanienten puistoon. Aurinko laski keltaisen hohteen puitten latvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä täällä muutamia orvokkia sekä vilu-kukkia. Koko luonto oli viehättävän ihana, ja Paavo lausui:

"Hilja, kuule lintusten laulua, he ovat jo tulleet ihailemaan maatamme. Vaikka meidän talvemme on kylmä, etteivät silloin saata täällä säilyä, rientävät he toki kevään tullessa tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! -- mutta valitettavasti monet ja kukatiesi useimmatkin enemmin muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta".

"Saattaa olla niin", vastasi Hilja, "mutta mielestäni ei kenenkään olisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä kesäisessä loistossaan".

"Ja sanoihisi lisään minä vielä", sanoi Paavo: "Ken vain on nähnyt sitä kurjuudessaan, nälkä-vuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi työtä tehdä tämän maansa hyödyksi".

"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella rakkaudellamme emme voi juuri mitään matkaan saattaa".