LAMMERMOORIN MORSIAN

Kirj.

Walter Scott

Englannin kielestä suomentanut Suonio [J. Krohn]

Ensimmäisen kerran julkaissut SKS Helsingissä 1871.

WSOY, Porvoo, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ei ole voitto vielä aivan meidän;
pakeni kyllä vihollinen, vaan
mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.

Henrik VI. Toinen osa.

Erään Itä-Lothianin[1] viljavista alangoista vuoristoon vievän vuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan rauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja sotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin nimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen muinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa Douglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan voimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein ollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka aikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin linna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen -- tällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin kaakkoista maakuntaa -- ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä ulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on monta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä tietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa suorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu taivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto himmeni suuresti noin 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen vallankumouksen[2] aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä suvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan torniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S:t Abbin niemen ja Eyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren selkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä ravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän perintömaistansa.

Lordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan nöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n vuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka hänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt arvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi Ravenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.

Tämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt sukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän luuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin hän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt ostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat maatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies oli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin Ravenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana oli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli lakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja kaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi, valtakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus kuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen osanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut paljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne erilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten rikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.

Sen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies rajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut aihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli. Muutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin kostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä esi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä ostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla yleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän takana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus asiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian -- siihen korkeaan virkaan herra William Ashton oli kohonnut -- olleen suurissa raha-asioissa Ravenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti kartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen sen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin vaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia etuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että kylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi piti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta, jonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.

Senaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. "Niinä päivinä ei ollut kuningasta Israelissa." Siitä saakka kun Jaakko VI oli lähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli Skotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka sitä mukaa kuin heidän juonensa S:t Jamesin hovissa sattuivat onnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän hallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset pahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon lampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä hallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi ollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien sorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon kruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan taipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat kuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen omallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän menettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus, yhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan tasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden perustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on kuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut oikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen oma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.

Mutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun aatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja kilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa. Semmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista valta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen sekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan, omaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut ollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle perheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään valtaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista samalla tavalla.

Oikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet. Tärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut syytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut virkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: "Näytä minulle mies, niin näytän sinulle lain" tuli yhtä todeksi kuin se oli häpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin, vieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka käytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja kukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli sukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin, voinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen omaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein oikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle asialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi osoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa. Hopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan neuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin, niin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman että asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.

Aikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että valtiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja voitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää kaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän onnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin omatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen noita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin suurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä voimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla Macbethin puolison uskaliaat toiveet.

Rouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää kuin hänen miehensä, jota etua hän käyttikin niin paljon kuin suinkin vahvistaakseen ja enentääkseen puolisonsa valtaa sekä myös, jollei huhu ollut aivan valheellinen, omaa valtaansa herra Ashtoniin. Rouva Ashton oli ollut kaunis ja oli vieläkin muhkea, majesteetillinen nainen. Luonnolta oli hän saanut suuret hengenlahjat sekä myös tulisen, intohimoisen mielen; ja kokemus oli opettanut häntä käyttämään edellisiä hyödykseen, jälkimmäistä salaamaan, vaikkei hillitsemään. Jumalisuuden ulkonaisia menoja hän noudatti tarkasti ja ankarasti; vieraanvaraa suotiin hänen talossaan loistavalla, miltei kerskailevalla tavalla; hänen puheensa ja käytöksensä, joka noudatti senaikuista ylintä skotlantilaista muotia, oli vakava, arvokas ja tyystin kaikkien seuraelämän sääntöjen mukainen. Hänen tapoihinsa ei panettelun häijy hengähdys ollut koskaan ylettynyt. Mutta siitä huolimatta, että hänellä oli näin monta kunnioitettavaa hyvettä, kuultiin Ashtonin rouvaa harvoin mainittavan rakkauden tai ystävyyden tuntein. Oma etu -- suvun etu, vaikka ei aina persoonallinenkaan -- oli silminnähtävästi kaikkien hänen tekojensa vaikuttimena; ja missä niin on laita, ei teeskentely helposti saa teräväsilmäistä, pahansuopaa yleisöä petetyksi. Nähtiin ja sanottiin, ettei Ashtonin rouva sulavimpienkaan kursastelujensa ja mielistelynsä aikana päästänyt pyydystettäväänsä koskaan näköpiiristänsä, yhtä vähän kuin haukka ilmassa kierrellessänsä kääntää silmäänsä saaliistaan. Tästä syystä ne tunteet, joilla hänen vertaisensa ottivat Ashtonin rouvan kohteliaisuuden vastaan, aina olivat epäilevät. Alhaisemmissa näihin tunteihin yhtyi pelkoa, joka olikin suureksi avuksi rouvan hankkeille, sillä se taivutti ihmisiä pikemmin suostumaan hänen pyyntöihinsä ja sokeasti tottelemaan hänen käskyjään; mutta toiselta puolen tämä tunne oli hänelle haitallinenkin, kun se ei voinut soveltua rakkauden eikä kunnioituksen kanssa yhteen.

Sanottiinpa hänen miehensäkin, jonka menestykseen rouvan avut ja taito olivat vaikuttaneet niin voimallisesti, katselevan häntä pikemmin kunnioittavan pelon kuin luottavan rakkauden tuntein; ja jos huhussa oli perää, oli aikoja, jolloin hän arveli liian kalliisti ostaneensa mahtavuuden, kun oli maksanut sen kotoisella orjuudella. Tätä ei kuitenkaan, kaikista luuloista huolimatta, voitu varmasti tietää; sillä rouva Ashton piti miehensä arvoa omanansa ja ymmärsi hyvin, kuinka halventavaa tälle arvolle yleisön silmissä olisi, jos nähtäisiin herran olevan vaimonsa vallan alainen. Kaikissa puheissaan Ashtonin rouva siis toi esiin miehensä sanoja pettämättöminä totuuksina; hän vetosi aina miehensä aistiin ja oli kuuntelevinaan hänen mielipiteitään sillä nöyryydellä, joka sopi kuuliaisen vaimon käytökselle niin korkeasäätyistä ja suuriarvoista puolisoa kohtaan. Mutta kaiken tämän alla oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui ontolta ja petolliselta. Ja ne, jotka tarkkasivat tätä pariskuntaa tarkoin, kenties pahansuovinkin silmin, olivat varmat siitä, että rouva, lujemmasta luonteestansa, vanhemmasta sukuperästänsä ja suurista, korkealentoisista toiveistansa ylpeillen, hiukan halveksi miestänsä ja että tämä puolestaan katseli rouvaa pikemmin epäluulon ja pelon kuin rakkauden ja ihastuksen tuntein,

Mutta herra William Ashtonin ja hänen rouvansa hartaimmat pääpyrinnöt olivat kuitenkin aivan samat. He eivät siis koskaan työskennelleet muuta kuin yksistä puolin, vaikk'ei sydämellisessä sovinnossa, eivätkä koskaan missään ulkonaisessa seikassa laiminlyöneet osoittaa sitä kunnioitusta toista kohtaan, jonka he tiesivät tarpeelliseksi voidakseen vaatia itselleen yleisön kunnioitusta.

Heidän avioliittoansa vahvistivat upeat lapset, joista kolme oli nyt vielä elossa. Vanhin poika oli matkoilla; seitsentoistavuotias tyttö sekä noin kolme vuotta nuorempi poika asuivat vanhempiensa kanssa Edinburghissa niin kauan kuin Skotlannin parlamentin ja valtioneuvoskunnan istuntoja kesti, mutta muina aikoma vanhassa, goottilaistyylisessä Ravenswoodin kartanossa, johon valtiosinetinvartia oli rakennuttanut suuria, seitsemännentoista vuosisadan tyylisiä uusia rakennuksia.

Lordi Allan Ravenswood, mainitun vanhan kartanon sekä siihen kuuluvien avaroiden maatilusten entinen omistaja, jatkoi vielä jonkun aikaa voimatonta sotaansa uutta omistajaa vastaan nostaen riitoja kaikenlaisista seikoista, jotka koskivat heidän aikaisempia raha-asioitansa. Mutta ne ratkaistiin toinen toisensa jälkeen rikkaan, mahtavan riitaveljen eduksi, ja vihdoin viimein kuolema teki lopun koko käräjöimisestä haastamalla Ravenswoodin korkeamman tuomioistuimen eteen. Hänen elinsuonensa, joka kauan aikaa oli kulumistaan kulunut, katkesi rajusta voimattoman raivon puuskasta, joka Ravenswoodin sydämessä riehahti hänen saadessaan sanoman tappiostaan eräässä oikeudenkäynnissä; se oli viimeinen asia, jota hän oli ajanut mahtavaa vihamiestänsä vastaan ja joka nojautui kenties pikemmin kohtuuteen kuin lailliseen oikeuteen. Ravenswoodin poika oli läsnä isänsä tuskallisessa kuolinkamppailussa ja kuuli ne kiroukset, joita vanhus syyti vihamiestänsä vastaan ikäänkuin jättäen koston pojalle perinnöksi. Sattuipa pian toisiakin seikkoja, jotka pojassa vielä kiihoittivat kostonhimoa, mikä silloin oli skotlantilaisen pahin vika, kuten oli ollut kauan aikaa.

Oli marraskuun aamu, ja valtameren rannalla törröttävät kalliot olivat paksun, raskaan sumun peitossa, kun vanhanaikuinen, puoleksi raunioina oleva torni, jossa lordi Ravenswood oli kuluttanut elämänsä viimeiset, levottomat vuodet, aukaisi porttinsa, jotta isännän maalliset jäännökset voitaisiin kuljettaa vieläkin synkempään, autiompaan asuntoon. Loisto ja kunnianosoitukset, joista vainaja viime vuosinaan oli vieraantunut, olivat vielä kerran vironneet eloon juuri nyt, kun hänet oli annettava unhotuksen valtakunnan omaksi.

Lippu lipun perässä, koristeinaan tämän vanhan suvun ja sen heimolaisten vaakunoita ja mielilauseita, kulki surullisessa saatossa ulos pihan matalasta kaariportista. Seudun etevimmät aatelismiehet mustimmissa suruvaatteissaan seurasivat jäljestä pakottaen pitkän hevosjoukkonsa siihen juhlalliseen astuntaan, mikä tämmöisessä tilaisuudessa sopi. Torvista, joihin oli sidottu mustaa silkkiharsoa, soi pitkäveteisiä, surullisia säveliä, ohjaten saattojoukon kulkua. Ääretön parvi alempia hautajaisvieraita ja palvelijoita lopetti jonon; se ei ollut vielä päässyt portistakaan ulos, kun jo ensimmäiset olivat saapuneet kappeliin, mihin ruumis oli haudattava.

Vastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui Skotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä messupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia hautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli kavaljeerit, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä -- tähän puolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului -- olivat siihen mielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus, joka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli valtiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta, hankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun pappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia aseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta kaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan ainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin nuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi kädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää asiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta. Oikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta satamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti vain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan vastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen hautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona uppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani."

Tämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin kaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman itsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat kiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun ylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään seisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän suuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään olivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka ilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti vihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki lähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin. Eräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun hänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun kaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli hautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine sametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma isä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi nuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin äänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään vuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa. Kivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja Edgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.

Saattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka johtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. "Hyvät herrat ja ystävät", lausui Edgar, "te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin kuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan. Kunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin kristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty sukulaisenne ruumiilta -- vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin halvimmasta suvusta -- jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen oikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja kunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt poliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme -- se suru, jota meidän poismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä -- on paennut poskiltamme syystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on, että tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla niin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön Jumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle miehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon hän on minut ja omaiseni saattanut!"

Suuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä syyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta tyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista. Ravenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi sopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he arvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen ilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän tapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.

Hautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta nykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja vainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten melulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla vähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka hautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen aikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin puolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla, kartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti kahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden peijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi Ravenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille, vaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa vierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla tuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka ilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa kunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen näköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin reunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka pikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.

Kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti luvaten apuansa -- jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat unohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena oman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.

Ravenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän töin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon lähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi tyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä kaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta. Mutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli manasi esille -- siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja hävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja kummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt. Ennestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja nuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.

Näytellessään tämän tornin raunioita -- jotka yhä vielä jyrkän kallion kukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää ole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri -- talonpoika vakuuttaa yhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä herätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka pahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä häijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät saattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!

TOINEN LUKU.

"Varjelkoon Herra", virkkoi kuningas,
"minua että ampuisit."

William Bell.

Hautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut voinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi, riensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen virkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.

Valtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut entisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin vaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty Espanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain värillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo laskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä historioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla -- nämä kirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston enimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja kirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä pergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin elämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto oli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle virkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja tuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen persoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra Ashton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän heikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän itse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi hän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti huolellisesti salata sitä muilta.

Hän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua hautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi sekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä suuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä soimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat käyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän kuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen väärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista maljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä seikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka, jos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina sen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin tekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna siitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä henkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.

Kun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui valtiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten hän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa, niinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen. "Nuori Ravenswood", mutisi hän, "on nyt omani -- minun omani -- hän on itse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen. En ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä puolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon tarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin häväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota oikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt -- tämä Edgar -- tämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän vielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa tilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden avulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin sanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin ilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen valtaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna hänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla paikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä sanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta asiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo -- en tahdo hänen henkeensä koskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän saa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? -- Omaisuuteni takaisinanto -- kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa vanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja kokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella. Siinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän hallituksemme kumoamista!"

Nämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän vakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin kuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona olevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren Ravenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen niistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat tapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien nimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli huono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä ankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, in terrorem (muille peloitukseksi).

Asian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia sanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin sanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin, nuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja pahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi päätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar Ravenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa kuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä luomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun kypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen kupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus kuului: "Minä odotan aikaani!" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus viittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen aineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.

Vanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen kolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava anastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut jonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana Ravenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden mukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa odottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen isäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.

Ravenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut muonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: "Minä odotan aikaani." Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin pöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi, ja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä tunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti valtiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi sen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa, lukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja läksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää ajatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin ne olivat tulleet välttämättömiksi.

Avaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William Ashton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat näkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja tuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa. Herra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa tämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin ihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen hopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel, johon joku oli sovittanut seuraavat sanat:

Ällös ihaile kaunotarta,
rauhas istu ja sotaa karta,
älä maista, kun viini vahtoo,
älä puhu, kun kansa tahtoo,
älä kuule, kun lintu laulaa,
vältä kultaista sormuspaulaa.
Jos jouten käsi ja sydän ois,
niin huoleti elää, kuoliakin vois.

Tähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.

Laulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia. Sillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan lapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa, iloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa kohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat alas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet, himmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa oli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti pikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan sitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen kenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli perheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi, voimakkaampi kuin Lucyn oma.

Mutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa aistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille romanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita vanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä uskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin useimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli hänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli pilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista rakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä kammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja nimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan palkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten taistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan[3] seurassa jalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa koristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.

Mutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy mielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat, joita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei hän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi ystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan löytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa hänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen jäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä eläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan kuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin, että tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa nurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden haluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat halunsa.

Näin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen, maallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella, jonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen sydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä ylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita. Vaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin Lucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin sotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi veli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia, kertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista iloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja riidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia seikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja osaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä kyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.

Yksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla muut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen tyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä siitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman sijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi. Mahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista olentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain määrin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa, rakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan heikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin rakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen nimen mukaan.

"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä; meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta, missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla matelevainen."

Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat, maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii kosken niskaa kohti!

"Vai niin, Lucy", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli vaiennut, "opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana ennenkuin olet sitä koettanutkaan? -- Se varmaankin on hiukan ennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret, jotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan ritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?"

Lucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää, minkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois harppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.

Avara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon takana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta ylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu tämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi majesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin läksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa lehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia ja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia metsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita näköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset toimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja suurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan metsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy olalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.

"Paistiako hankkimaan meille, Norman?" kysyi herra vastaten metsämiehen tervehdykseen.

"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä ehkä katsella pyyntiäni?"

"Ei, ei", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä ajatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista, oli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi sanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut ainoatakaan vastahakoista sanaa.

Metsämies kohotti olkapäitään. "Aivanpa omakin haluni laimenee", virkkoi hän, "kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni katsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten olisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran täytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo poika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta iltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin ollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku sarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli ammuttu, tarjottiin puukko[4] aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt koskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin Edgar Ravenswood -- Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan -- hän kun käypi ampumassa -- no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan hamasta Tristramin ajoista -- Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus jo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti mennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua."

Paljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi valtiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen palvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei hänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean aatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta metsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen mies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä. Herra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä oli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti; sittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle taalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin komean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan joltakulta maalaisherralta -- hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu ylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. "Ettepä te, armollinen herra, ole viisas palkanantaja", sanoi hän, "kun maksatte ennenkuin mitään olette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista ammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?"

"Luultavasti", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, "et arvaa mitä tarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa conditio indebiti."

"En suinkaan, niin totta kuin elän -- se mahtaa olla joku lakitieteellinen solmusana -- mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa, niin' -- tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. -- Mutta tahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja penikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea paksulti rasvaa rintapalassaan."

Hän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi ikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin uljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.

"Uljasko! -- onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille", vastasi Norman. "Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko suuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka rupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän. Pulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset ja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se karkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien luetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen taakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän silloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?" kysyi herra Ashton vielä.

"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta kahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan kultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja ruudilta?"

"Ei suinkaan enempää voisi toivoakaan, se on totta", vahvisti valtiosinetinvartia. "Mutta me viivytämme sinua metsäretkeltäsi, Norman. Hyvästi, kunnon Norman."

Ja hyräillen talonpoikaista lauluaan jousimies nyt jatkoi matkaansa. Hänen laulunsa karkea ääni heikkeni heikkenemistään sitä mukaa kuin hän joutui kauemmaksi:

Ja munkki ne nousee kun aamukello soi,
kun vielä on vuotehell' apotin paikka;
ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;
jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!

Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,
ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;
mut kuni lumivalkea tevanani tää,
ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis."

"Onko tämä mies", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun sävel oli kuulumattomiin kadonnut, "ollut ravenswoodilaisten palveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä sen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa jokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia."

"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä kulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan pienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin, mistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja entisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde."

"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni", virkkoi isä, "tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?"

"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta kaikenlaista nuoresta Ravenswoodista."

"Vielä vai, lapseni!" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: "Ja kuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat ämmät tällä maailman äärellä."

"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja, kun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on hän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien kuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka, mutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen pohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän silmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu, vaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi vaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte sanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä äly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla kreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä. Tulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen virstankaan päässä hänen mökistään."

KOLMAS LUKU.

Lomasta puiden latvain korkeain
hän savun keksi, vienon, ohuen,
ilmoille kohoilevan tupruttain;
todistus suotu, hauska hänellen,
ett' asui, eli täällä ihminen.

Spenser.

Lucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa valtiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa, ettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita maatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin Edinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän Ravenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen puutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan jokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.

"Ja kaikki purot, jotka liritteli,
pensaitten halki juosta polvitteli."

Aikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut haluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin tuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon kauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito huomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen käsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin vanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa, missä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle, joka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku jälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon, viekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.

"Kaikki tuo, kultaseni", virkkoi valtiosinetinvartia, "ei ole vastausta kysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät entisen omistajan perheeseen."

"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on pysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän palveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä tuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta."

"Kiitos kaunis", vastasi valtiosinetinvartia. "Hän ja hänen omaisensa syövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken aikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen palveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei itselleen eikä muillekaan!"

"Ei, isä", sanoi Lucy, "uskon varmaan, että te käsitätte väärin Liisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän ottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään nääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset, kun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee Ravenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän palveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on kiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne kuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä, katsomaan Liisa-mummoa."

Ja hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa siihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.

Kun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas ulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan likellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas pieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka oli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta mökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja oli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen asukkaan pimentyneen elämän mukainen.

Juuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon ylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella seisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista ja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo oli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja tuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen koko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä puutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan kasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä mehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy oli tuonut tänne isänsä.

Mitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja kuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata, ettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella ollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.

Hän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun alla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa palmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen näköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä painunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne olivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa peräti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös puetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä, oikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin vaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset puhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja kohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen. Ja sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä vakavuudella, joka osoitti, ettei hän katsonut saavansa muuta kuin mikä hänelle oli tuleva. Hän oli aikoinansa ollut kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut uhkeaa, miesmäistä laatua, joka ei kestä yli nuoruuden kukoistusajan. Sittenkin hänen kasvoillaan kuvastui vieläkin voimallista intoa, syvää ajatusta ja maltillista ylpeyttä, joka, samoin kuin hänen pukunsakin, näytti todistavan, että hän tunsi olevansa parempi kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut mahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla, saattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän piti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät voineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät saattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat mehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet unhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet häntä uneen.

Lucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan vaimon huomion puoleensa. "Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan."

"Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin", virkkoi eukko kumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.

"Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori", sanoi valtiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias tietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.

"Niin arvelen olevan, korkea herra", vastasi vaimo, "ilma tuntuu nyt lämpimämmältä kuin viime aikoina."

"Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? -- Kuinka te niiden kanssa tulette toimeen?"

"Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat", vastasi Liisa. "Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri -- Pikku, hoi!"

Hän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa; sentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua palvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei aivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos Liisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon sievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.

"Pikku", käski emäntä, "tarjoa leipää ja hunajaa herra valtiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille -- kyllä he suovat kömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat tehtäväsi."

Pikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti sopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen jalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas toiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä muu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin saivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran lehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin. Valtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella tyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti mielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän, mistä keksisi sopivan aiheen.

"Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?" kysyi hän hetken vaiti oltuaan.

"On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin Ravenswoodin kartanon", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli kohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän töin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.

"Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta syntyisin?" kysyi valtiosinetinvartija vielä.

"En, minä olen syntynyt Englannissa."

"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän syntymäpaikkanne."

"Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona -- täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää -- täällä Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset -- täällä he kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he lepäävät kaikki haudassa -- minulla ei ollut muuta kotimaata kuin heidän niin kauan kuin he elivät -- minulla ei ole muuta kotimaata kuin heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."

"Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin rappiolla!"

"Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky -- se on: jos niin hyväksi näette."