Produced by Jarmo Lehtovaara and Tapio Riikonen

NATHAN VIISAS

Viisinäytöksinen näytelmäruno

Kirj.

GOTTHOLD EPHRAIM LESSING

SUOMENNOSTYÖ ON SUORITETTU "SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON" VAROILLA.

Suomentanut

J. SILJO

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.

Introite, nam et heic Dii sunt
Apud Gellium.

(Astukaa sisään, sillä täälläkin asuu jumalia! Gelliuksen lause.)

HENKILÖT:

SALADIN, sulttaani.
SITTAH, hänen sisarensa.
NATHAN, rikas jerusalemilainen juutalainen.
RECHA, hänen ottotyttärensä.
DAJA, kristitty nainen, mutta juutalaisen talossa Rechan seuralaisena.
Nuori RISTIRITARI.
DERVISHI.
Jerusalemin PATRIARKKA.
MUNKKI.
EMIIRI sekä muutamia Saladinin MAMELUKKEJA.

Tapahtuu Jerusalemissa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: Nathanin talon eteinen. NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.

DAJA.
Hän on se! Nathan! Kiitos Jumalan,
palaattepahan vihdoinkin!

NATHAN.
Niin, Daja,
Jumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'?
Ma aioinko siis ennen palata?
Tai voinko palata? On Babyloniin
täält' yli parisataa penikulmaa,
jos pakko oikeaan ja vasempaan
on tieltään poiketa, kuin oli mun.
Ja velkain periminen työlääksikin
voi käydä, aikaa vie -- ei suoriudu
siit' aivan kättä kääntäen.

DAJA.
Voi Nathan,
kuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan
sill'aikaa tulla täällä! Talonne...

NATHAN.
Niin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon,
ett' olen saanut kuulla kaikki jo!

DAJA.
Ja oli palaa perustusta myöten.

NATHAN.
Me silloin, Daja, uuden, mukavamman
oisimme rakentaneet.

DAJA.
Niinpä kyllä! --
Vaan palossa hiuskarvan varass' oli
myös Rechan henki.

NATHAN.
Mitä? Rechan henki?
Mun rakkaani? -- En ole kuullutkaan. --
No, talokin ois saanut mennä silloin. --
Hiuskarvan varass'! -- Oh, hän onkin varmaan,
hän onkin palanut! -- Se tunnusta!
Kaikk' ilmaise! -- Mua älä kiduta,
vaan surmaa! -- Hän on kuollut siis.

DAJA.
Jos ois
hän kuollut, kuulisitteko sen multa?

NATHAN.
Miks säikytit siis mua? -- Rechani,
oi Recha!

DAJA.
Teidän, -- teidän Rechanne?

NATHAN.
Mun oisko joskus luovuttava häntä
omaksi lapsekseni sanomasta!

DAJA.
Teill' onko yhtä hyvä oikeus
myös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?

NATHAN.
Mihinkään parempaan ei oikeutta!
Minulle onni, luonto kaiken muun
on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden
oon itse ansainnut.

DAJA.
Kuin kalliisti,
oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne!
Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu,
hyvyyttä onkaan!

NATHAN.
Tuolla mielin? Millä?

DAJA.
Mun omatuntoni...

NATHAN.
Suo, Daja, ensin
mun kertoa...

DAJA.
Mun omatuntoni,
ma sanon...

NATHAN.
... minkä kauniin kankaan olen
ma sulle Babylonist' ostanut.
Niin upean ja silti aistikkaan!
Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.

DAJA.
Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa:
ei omatuntoni jää kuuroks enää.

NATHAN.
Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat
sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet
ja sormus, jotka sulle valikoin
ma Damaskosta.

DAJA.
Sellainen te ootte!
Vain lahjain anto mieless', aina vain!

NATHAN.
Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan,
ja vaiti jää!

DAJA.
Niin, vaiti! Oottehan
suoruuden, jalouden perikuva.
Mut Nathan...

NATHAN.
Mut oon juutalainen vain,
sa tarkoitathan?

DAJA.
Mitä tarkoitan,
paremmin tiedätte.

NATHAN.
Siis vaikene!

DAJA.
Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan
on väärää tässä ja mit' en voi estää,
en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!

NATHAN.
Ma vastaan! -- Vaan hän missä viipyy, missä?
Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö
hän mun ees tulleen?

DAJA.
Sitä teiltä kysyn!
Häll' yhä kauhu hiipii hermoissaan.
Häll' yhä kaikkeen muiston mielikuva
luo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo
ja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin
maan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.

NATHAN.
Voi lasta! Voi meit' ihmispoloja!

DAJA.
Tän' aamuna hän silmät kiinni kauan
kuin kuollut makas. Sitten äkisti
hän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla
jo saapuu isän kameelit! -- Ja kuule!
Myös isän ääni hellä!' Kohta sammui
taas hänen katseensa ja patjalle
pää raukesi, kun käden tuki vaipui. --
Mä syöksen portille! Ja todella:
te tulettekin, tulettekin siinä!
Mi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli
vain teidän luonanne -- ja hänen. --

NATHAN.
Hänen?
Kenenkä hänen?

DAJA.
Miehen, joka hänet
pelasti liekeistä.

NATHAN.
Ken on hän? Missä?
Ken pelasti mun armaan Rechani?

DAJA.
Hän nuor' on ristiritari, jok' äsken
juur' oli tuotu tänne vankina
ja jolle Saladin soi armon.

NATHAN.
Mitä?
Vai ristiritari, jonk' armahti
Saladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa
ois pelastanut? Taivas!

DAJA.
Surman oma
ois Recha ilman häntä, joka jälleen
henkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,

NATHAN.
Miss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? --
Vie minut jalkains' eteen! Annoitte
kai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki,
jotk' oli hallussanne? Lupasittte
kai paljon, paljon lisää?

DAJA.
Kuinka voimme?

NATHAN.
Oh, ette?

DAJA.
Emme tiedä, niistä tuli
ja minne meni hän. -- Vaikk' ensinkään
hän taloa ei tuntenut, päin syöksi,
vain kuuloon luottain, vaippa suojanaan,
savuhun, tuleen, ääntä kohti, joka
meit' apuun huusi. Miesnä menneenä
jo häntä pidimme, kun äkist' esiin
hän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa
väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu
ei häntä liikuta ja kylmänä
hän saaliins' alas laskee, -- väkijoukkoon
pois katoaa!

NATHAN.
Ei ainiaaksi, toivon.

DAJA.
Taas näimme sitten lähipäivinä
tuoll' astelevan hänen alla palmuin,
jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa.
Hänt' ihastuen menin kiittämään
ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran
viel' armaan tyttölapsen luokse saapuis,
jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen
saa hälle tuoda kyynelkiitostaan.

NATHAN.
Kuin kävi?

DAJA.
Turhaa! Kuuro hän on meille,
mua varsinkin vain katkerasti pilkkas...

NATHAN.
Te siitä säikähtäin...

DAJA.
Ei ensinkään!
Ma joka päivä uudest' yritin
ja joka päivä uutta pilkkaa kestin.
Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan
viel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan
hän kartellut jo noit' on palmuja,
jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa;
ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. --
Mit' aprikoitte?

NATHAN.
Sitä aprikoin,
mi vaikutus voi sieluun sellaiseen
kuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa
sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan
niin suuren arvon! Siten kiintyä
ja kohta siten hyljityksi tulla! --
Saa kyllin pää ja sydän kiistää siinä,
vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan.
Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu
lopulta haaveiluksi raueta,
ja silloin pää ja sydän keskenään
osia vaihtavat -- mi pahaks koituu! --
Näin Rechan laita on, jos hänet tunnen:
hän haaveilee.

DAJA.
Vaan kuinka hurskaasti,
kuink' armaasti!

NATHAN.
Se haaveilua silti!

DAJA.
Varsinkin eräs -- haave, niin jos tahtoo --
kaunistaa häntä. Hänestä ei ole
maan lapsi, maallinen, tuo ritari;
vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo
hän pienen sydämensä suojaajaksi,
se pilvivaippansa ol' yltään luonut
ja tuless' ympärillään liidellyt,
mut äkisti se ristiritarina
esille astui. -- Miksi hymyillä?
Tai hymyilkää, -- ja houre kallis hälle
tuo jättäkää, jot' ei mun uskoni,
ei teidän eikä muslemien kiellä.

NATHAN.
On mullekin se kallis! Hyvä Daja,
käy, katso, voinko puhutella häntä. --
Ja sitten korskan suojaenkelin
mä etsin sen. Jos vielä suvaitsee
tääll' luonamme hän viipyä, jos vielä
ritariks ilmenee niin töykeäksi,
mä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.

DAJA.
On aie rohkea.

NATHAN.
Jos sitten käy,
sijalle kalliin houreen kallis totuus, --
mua usko, Daja, rakkaamp' enkeliä
on aina ihmiselle ihminen --
et minuun suuttune, jos toipuu hän
ja lakkaa haaveksimast' enkeleitä --?

DAJA.
Niin hyvä ootte ja niin paha sentään!
Mä menen! -- Kas, hän tuolla itse saapuu!

TOINEN KOHTAUS.

RECHA ja EDELLISET.

RECHA.
Isäni, kokonaan siis palaattehan
Mä teidän luulin edelt' äänenne
vain lähettäneen. Missä viivyitte?
Mitk' erämaat ja vuoret, virrat vielä
meit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki,
miks ette riennä Rechaa syleilemään?
Vaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! --
Ei, oli, oli jäädä! Tyyntykää!
Oi, kauheaa on kuolla liekkeihin!

NATHAN.
Mun armas lapseni!

RECHA.
Yl' Eufratin
ja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, --
ja kuinka monen muunkin veden yli? --
Kuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas,
vapisin tähtenne! Mut armolta
ja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo,
senjälkeen kuin mua tuli uhkasi. --
Vaan pelastunut oottehan ja minä,
myös minä! Kuinka iloll' ylistämme
nyt Herraa! Tueks teidän purtenne
petollisilla virtain vesillä
Hän näkymättömän soi enkelinsä.
Hän, Hän se viittasi mun enkelini
mua valkosiivin, näkyväisenä
tulesta pelastamaan --

NATHAN (syrjään).
Valkosiivin!
Niin, valkovaippaansa pit' edessään
tuo ritari.

RECHA.
-- mua valkosiiven leyhkein
tulelta näkyväisnä turvaamaan. --
Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet,
näin enkelin, näin oman enkelini.

NATHAN.
Sen ansaitsisit, etkä enkeliä
sä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.

RECHA (hymyillen).
Ket' imartelette nyt, isä, ketä?
Mun enkeliäni vai itseänne?

NATHAN.
Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois
vain mies, vain luonnon luoma ihminen:
ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.

RECHA.
Ei sellainen hän ollut enkeli,
ei, todellinen, aivan todellinen!
Omista puheistanne uskon sain
mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee
Jumala rakkautemme hyvitteeksi.
Mä Häntä rakastanhan.

NATHAN.
Ja Hän sua,
ja joka hetki ihmeit' tekee sulle
ja sinun laisilles, -- niin, ikuisesti
on tehnyt.

RECHA.
Tuota mielelläni kuulen.

NATHAN.
Kai sinust' arki-luonnollista liian
ois ajatella: pelastajas oli
vain, ristiritari; mut eikö silti
se ihme ois? -- On korkein ihme, että
niin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet
voi tulla -- täytyy tulla. Ja jos ei
yleistä ihmettä sit' oisi lainkaan,
täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks
sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi,
jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa
ja uutukaista.

DAJA (Nathanille).
Hällä ilmankin
on aivot kiihtyneet, te aiotteko
noill' ylevyyksillänne kerrassaan
ne särkeä?

NATHAN.
Ei huolta! -- Eikö ihmeeks
se riitä Rechalle, ett' ihminen
pelasti hänet, mies, jonk' itsensä
pelasti ihme vain, niin, suuri ihme!
Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut
Saladin yhtään ristiritaria?
Tai hältä ykskään ristiritari
ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle
ees tarjois vapaudestaan kalliimpaa
kuin nahkavyötään taikka tikaria?

RECHA.
Kas siinä näätte, isä! -- Juuri siks ei
hän ollut ritari, vain näytti siltä. --
Jerusalemissa jos kuolo vain
jokaista ristiritaria vartoo,
jos siellä ykskään heistä vapaana
ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä
voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?

NATHAN.
Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.
Sä tiesithän, ett' oli vankina
hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.

DAJA.
No niin. -- Niin tosin sanotaan, -- vaan myös,
ett' oli Saladin siks armahtanut
ritarin, kun niin näköinen hän oli
sulttaanin veljen erään, rakkaimman.
Vaan kun jo parikymmentä on vuotta
tää veli ollut vainaa -- nimeään
en muista, enkä minne kuoli hän --:
niin tuntuu -- tuntuu uskomattomalta,
ett' asiassa jotain perää ois.

NATHAN.
Oh, Daja, miks niin uskomattomalta?
Et halunne kai -- kuten tosin näyttää --
viel' uskomattomampaa uskoa?
Ken sisaruksiansa kaikkia
niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö
ois nuorempana jotain veljeään
ylitse kaiken voinut rakastaa? --
Kaht' eikö miestä samannäköist' oisi? --
Tai olematon onko vanha tunne? --
Ja milloin vaikuttamasta kuin ennen
se lakkaa? -- Uskomatont' onko tässä? --
Se ihmett' ei lie sulle viisas Daja;
vaan sinun ihmees uskon tarvitsevat ...
tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.

DAJA.
Mua pilkkaatte.

NATHAN.
Kun sinä mua pilkkaat.
Vaan silti, Recha, pelastuksesi
on ihme, mahdollinen Hälle vain,
jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden
ja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa
kuin leikillään -- tai ehkä pilkoillaan --
säikeillä heikoimmilla.

RECHA.
Rakas isä,
jos erhetyn, en toki mielikseni
mä erhety.

NATHAN.
Et: oppiahan otat! --
Näes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen,
se taikka tämä nenän korkeus;
ja teräväin tai tylsäin kulmaluiden
ylitse käyvä kulmakarvain kaari
sen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy,
pykälä, kulma -- tunnus turha vain
eurooppalaisen villin kasvoilla:
jo tulelta sa säilyt Aasiassa!
Siin' eikö ihme, ihmeenetsijät?
Miks enkeleitä siihen vaivata?

DAJA.
Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa,
jos enkeliksi uskoo ennemmin
kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan?
Niin eikö pelastuksen alkusyy,
käsittämätön, lähemmältä tunnu?

NATHAN.
Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku
niin mielellänsä nousis ahjosta
hopeapihdeissä, jott' itsekin
hopeamaljalta se näyttäis. -- Pah! --
Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa?
Mä kysyn vastaan: mitä hyödyttää?
Näes tuntos' Herran läheisyydest' on
mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. --
Vaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. --
Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan
-- hän olkoon enkeli tai ihminen --
te, sinä varsinkin, niin ylevästi
kuin suinkin mielisitte palkita?
Vai mitä? -- Mutta enkeliä kuinka
te kyllin voisittekaan palkita?
Rukoilla, kiittää häntä huokaillen
ja hänen ihailuunsa sulaa voitte,
ja hänen päivänänsä paastota
ja jakaa almuja. -- Mut tyhjää kaikki! --
Ma luulen, itse lähimäisinenne
siin' enemmän te voitatte kuin hän.
Ei paastoistanne liho, almuistanne
ei hyödy hän, ei häntä jalommaksi
tee ihastuksenne, ei mahtavammaks
rukouksenne. Mutta ihmisen!

DAJA.
Niin, josp' ois ihminen, hän enemmän
sois meille tilaisuutta palveluksiin.
Ja kuinka sitä kaipasimmekaan!
Mut eihän tahtonut, ei tarvinnut
hän yhtään mitään, omaan itseensä
hän tyytyi, kuten enkeli vain tyytyy,
kuin enkeli vain voi...

RECHA.
Kun vihdoin katos...

NATHAN.
Katosi? Kuinka katos? Palmuin alla
hänt' eikö enää näy? Vai ootteko
jo häntä etempääkin etsineet?

DAJA.
No emme kyllä.

NATHAN.
Ette? Ette, Daja?
Kas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat!
Josp' on se enkeli nyt -- sairaana! --

RECHA.
Sairaana!

DAJA.
Sairaana! Ei, älkää toki!

RECHA.
Mua kylmä karmii! Daja, koetas,
kuin jää on otsani, niin lämmin muulloin!

NATHAN.
On tottumaton ilmanalaamme
tuo nuori frankki, tottumaton nälkään,
säätynsä kovaan työhön, valvontaan.

RECHA.
Sairaana!

DAJA.
Nathan niin vain arvelee.

NATHAN.
Hän yksin on, ei ystävää, ei rahaa,
joll' ystävän vois palkata!

RECHA.
Ah isä!

NATHAN.
Hän toivotonna, vailla lohdutusta,
ja tuskain, kuolon saalihina makaa!

RECHA.
Ah missä?

NATHAN.
Mies, jok' alttiiks itsensä
soi liekeille vuoks aivan ventovieraan --
vuoks ihmisen --

DAJA.
Ah, Rechaa säälikää!

NATHAN.
Ei tuntea, ei edes nähdä häntä,
pelastamaansa, vaivat kiitoksen
häneltä säästäin...

DAJA.
Säälikää jo Rechaa!

NATHAN.
Ei pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen
sen sais hän pelastaakseen -- mutta onhan
hän ihminen...

DAJA.
Jo riittää! Katsokaas!

NATHAN.
Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto
tään teon!

DAJA.
Riittää! Surmaattehan Rechan!

NATHAN.
Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut
sä hänet surmaan syöstä. -- Recha, Recha!
En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.
Hän, pelastajas, elää -- toivu siis!
Ei liene sairaskaan -- ei edes sairas!

DAJA.
Ei kuollut, sairas? Eikö?

NATHAN.
Varmaan ei!
Jumala täällä tehdyn hyvän täällä
myös palkitsee. -- Nyt lähde! -- Käsitätkö,
kuin paljon hyvää työtä helpompaa
on harras haaveilu? Kuin mielellään
veltoinkin haaveilua harrastaa,
jott' ei -- vaikk' itselleenkin usein syy
on hämärä -- jäis aikaa hyviin töihin?

RECHA.
Ah, isä, älkää enää koskaan yksin
Rechaanne jättäkö! -- Vaan ritarihan
voi matkallakin olla?

NATHAN.
Voipa kyllä!
Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona
ma uteliaan muhamettilaisen
nään seisovan, -- ken lie?

DAJA.
Kas, dervishinne!

NATHAN.
Ken?

DAJA.
Shakkitoverinne, dervishi!

NATHAN.
Al-Hafi? Tuo Al-Hafi?

DAJA.
Sulttaanin
rahastonhoitaja.

NATHAN.
Hän! Näätkö unta?
Et, -- todella! Hän on se! Tänne käy.
Te pian sisään! Mitä saanen kuulla!

KOLMAS KOHTAUS.

NATHAN ja DERVISHI.

DERVISHI.
Niin, ällistelkää suurin silmin vain!

NATHAN.
Sinäkö? Näänkö oikein? Dervishi
noin loistava!

DERVISHI.
Miks' en? Vai eikö mitään,
ei mitään dervishistä tehdä vois?

NATHAN.
No totta vois! Mut aina luullut oon,
ett' aito dervishi ei salli tehdä
itsestään mitään.

DERVISHI.
Kautta profeetan!
En aito dervishi lie varmaankaan.
Vaan milloin täytyy --

NATHAN.
Täytyy? Dervishinkö?
Ei täydy kenenkään -- miks dervishin?
Ja mitä täytyis?

DERVISHI.
Mitä anotaan
ja mikä oikeaa on dervishistä.

NATHAN.
Nyt toden lausuit, kautta Jumalani!
Sua syleilen, -- mies, veljeni liet vielä?

DERVISHI.
Miks ette kysy, mikä oon mä nyt?

NATHAN.
Olitpa mikä olit!

DERVISHI.
Jospa olen
ma virkamies, jonk' ystävyys voi teille
tukala olla?

NATHAN.
Josp' on sydämes
dervishin vielä, siihen luotan mä.
Vain pukunas on virkamies.

DERVISHI.
Sen myös
on tarvis kunniata. -- Mikä oisin
mä teidän hovissanne, arvioikaas?

NATHAN.
Dervishi vain. Tai ehkä myöskin -- kokki.

DERVISHI.
No niin! Jott' unhoon ammattini jäisi.
Vai kokki? Tai myös juomanlaskija? --
Saladin sentään paremmin mun tuntee:
rahastonhoitajakseen teki. --

NATHAN.
Niinkö?

DERVISHI.
Pienemmän, nähkääs, -- yhä suurempaa
isänsä valvoo, -- perherahastoa.

NATHAN.
Suur' on se perhe.

DERVISHI.
Suurempi kuin luullaan:
jokainen kerjurihan siihen kuuluu.

NATHAN.
Saladin kerjureita vihaahan --

DERVISHI.
Niin että maasta perinjuurin aikoo
ne hävittää, -- vaikk' itse kerjuusauvaan
sen vuoks sais tarttua.

NATHAN.
Niin, juuri niin!

DERVISHI.
Sen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan!
Tyhjääkin tyhjempi näes rahastonsa
on aina illan tullen. Nousuvesi,
kyll' aamuin korkea, jo keskipäivin
on aikaa laannut --

NATHAN.
Kanavat kun nielee
sen osiks, eikä niitä sulkea,
ei täyttää mikään voi.

DERVISHI.
Tuo sana sattui!

NATHAN.
Sen seikan tunnen.

DERVISHI.
Paha kyllä, jos
on ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken.
Vaan haaskoina jos kotkia he ruokkii,
se vihoviimeist' on.

NATHAN.
Ei, dervishi,
ei sentään!

DERVISHI.
Teidän helppoa on haastaa.
Mit' annatte, jos saatte paikkani?

NATHAN.
Se mitä tuottaa sulle?

DERVISHI.
Minulle?
Vain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte.
Kun luode kassass' on -- ja usein on se --
te siihen vuoksen luotte omillanne
ja korot mielin määrin otatte.

NATHAN.
Ja koron koron korot?

DERVISHI.
Niinpä niin!

NATHAN.
Pääomani vain korkoja ois vihdoin --

DERVISHI.
Se eikö houkuta? Siis erokirja
koht' ystävyydellemme kirjoittakaa!
Ma teihin luotin suuresti.

NATHAN.
Vai niin?
Mitenkä? Kuinka niin?

DERVISHI.
Ett' auttaisitte
mua kunnialla virkaa hoitamaan;
ett' aina kassanne ois avoin mulle. --
Epäättekö?

NATHAN.
No, ymmärrystä hiukan!
Eroitus huomaa! -- Sulle -- miksi ei?
Al-Hafi dervishi ain' asioineen
mun luo on tervetullut. Vaan Al-Hafi
sulttaanin defterdar, ma jolle -- joka --

DERVISHI.
Sit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys
ja hyvyys aina tasapainoss' ovat!
Vaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia
te jaatte, vaan hän kohta yks on jälleen. --
Kas, Saladin näin loistoon puki minut.
Tään puvun, ennenkuin se haalistuu
tai repaleiksi muuttuu dervishin,
sen nostan naulaan Jerusalemissa
ja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran
pian mestareineni käyn paljain jaloin.

NATHAN.
Sa laises oot!

DERVISHI.
Ja pelaan shakkia.

NATHAN.
Se onnes!

DERVISHI.
Arvatkaas, mi lahjoi minut?
Mun kerjuuniko jotta loppuis jo?
Jott' itse kerjureille komeilla
ja tuokiossa ylvään kerjurin
rikkaaksi poloiseksi muuttaa voisin!

NATHAN.
Ei sentään tuo.

DERVISHI.
Vaan juttu rumempi!
Imartelua maistoin ensi kerran
ma Saladinin hyvän luulon vuoksi. --

NATHAN.
Jok' on?

DERVISHI.
'Vain kerjuri voi kerjurin
miel' alat tietää; kerjurille almun
vain kerjuri voi taitavasti antaa. --
Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, --
hän sanoo. -- Tylyst' antoi hän, jos antoi;
anojan ensin tuiki tutki hän,
ei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää
vain puutteen sai, vaan vaati selville
myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin
syyn tämän mukaan rovon punnitsi.
Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni
ei Hafiss' ilmene niin tylynä!
Ei ole hän kuin tukkeutunut putki,
mi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen
niin sameana esiin pärskyttää.
Mun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' --
Niin linnustajan pilli houkutteli,
ja hölmö ansaan takertui. -- Ma narri,
ma narrin narri!

NATHAN.
Tyynnä, dervishini,
vain tyynnä!

DERVISHI.
Mitä! Eikö ole narri,
satojatuhansia ihmisiä
ken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa,
vaan yksille on muka ihmisrakas?
Ken matkii taivaan Herran lempeyttä,
mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa
eroa tekemättä yli pahain
ja yli hyväin, erämaan ja pellon, --
vaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole:
hän eikö narri, narri ole? Eikö?

NATHAN.
Jo riittää! Lakkaa!

DERVISHI.
Suokaa näyttää mun,
mik' itsekin oon narri! -- Eikö narri
hän ole, joka tuosta narriudesta
viel' etsii hyvän puolen, jotta vois
tuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa
myös itse tähän narriuteen? Vai mitä
se ois?

NATHAN.
Al-Hafi, joutuin pakene
taas erämaahasi! Mä pelkään, että
ihmisten keskellä voit unhoittaa
pian ihmisyytes.

DERVISHI.
Sitä itsekin
mä pelkään. Hyvästi!

NATHAN.
Noin äkin pois? --
Al-Hafi, karkaako sult' erämaas?
Hoi, varrohan! -- Al-Hafi, kuule mua! --
Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme.
Hän miehen tuntenee.

NELJÄS KOHTAUS.

DAJA, rientäen esiin. NATHAN.

DAJA.
Oi Nathan, Nathan!

NATHAN.
Mik' on nyt?

DAJA.
Hän on näkyvissä taas
On näkyvissä taas!

NATHAN.
Ken, Daja, ken?

DAJA.
Hän! hän!

NATHAN.
Ain' näkyneehän joku hän!
Vai teidän 'hänkö' vain on 'hän'? -- Vaikk' oisi
hän enkeli, ei niin saa olla, ei!

DAJA.
Eestaas hän palmuin alla astelee
ja taittaa silloin tällöin taatelin.

NATHAN.
Ja syö? -- Kuin mies? Kuin ritari?

DAJA.
Mua miksi
taas kiusaatte? -- Jo Rechan valpas silmä
tiheiden palmuin takaa hänet keksi,
vain häntä vartioi. -- Te oitis menkää
luo hänen, -- Recha pyytää, vannottaa.
Oi heti! Recha ikkunasta viittaa,
hän käykö kohden vaiko loittonee.
Oi heti!

NATHAN.
Selästäkö kameelin
näin suoraan? Sopiiko se? -- Riennä sinä
luo miehen, ilmoita mun tuloni.
Vain poissaollessani, huomaa se,
ritari väitellyt on taloani.
Hän saapuu mielellään, kun isä kutsuu
hänt' itse. Mene, kutsu kauniisti
mun puolestani.

DAJA.
Turhaa! ei hän tule.
Luo juutalaisen ei hän koskaan tule.

NATHAN.
Siis mene edes pidättämään häntä,
hänt' edes silmilläsi seuraile.
Ma tuokiossa tulen jälkees. Mene!

(NATHAN rientää sisään, DAJA ulos.)

VIIDES KOHTAUS.

Näyttämö: palmutori. RISTIRITARI käyskelee edestakaisin palmujen alla. Eräs MUNKKI seuraa häntä syrjemmällä jonkun matkan päässä, aivan kuin haluten puhutella häntä.

RITARI.
Tuo minust' ei vain seuraa kaipaa! -- Kas,
kuin käsiini hän tähtää! -- Hyvä veli, --
tai nimittää saan ehkä isäksikin?

MUNKKI.
Vain veli oon -- vain palveleva veli.

RITARI.
Niin, veli, kunp' ois jotain itselläni!
Vaan, taivas nähköön, tyhjä oon --

MUNKKI.
Mä silti
syvästi kiitän! Taivas palkitkoon
tuhansin verroin hyvän tahtonne.
Vain tahto onhan antajan, ei lahja.
Vuoks almun herran jälkeen lähetetty
en olekaan.

RITARI.
Vaan sentään lähetetty?

MUNKKI.
Niin, luostarista...

RITARI.
Jossa pyysin äsken
mä pyhiinvaeltajan-atriaa?

MUNKKI.
Jo katetut on pöydät: palatkaa
siis sinne kerallani, herra.

RITARI.
Miksi?
En aikoihin kyll' ole lihaa syönyt, --
vaan mitä siitä? Taatelit on kypsät.

MUNKKI.
Varokaa, herra, sitä hedelmää!
Ei sitä paljon siedä nauttia:
se pernan salpaa, veren synkentää.

RITARI.
Josp' oonkin mielelläni synkeä?
Vaan teit' ei jälkeeni lie lähetetty
vain varoituksen vuoks?

MUNKKI.
Oh ei! -- Mun on
vain suonenlyöntiänne tarkattava.

RITARI.
Ja itse ilmaisette sen?

MUNKKI.
Miks en?

RITARI (itsekseen).
Ovela veli! -- Teidänlaisianne
lie luostarissa paljonkin?

MUNKKI.
En tiedä.
Mun, rakas herra, täytyy totella.

RITARI.
Järkeilemättä teettekö sen myös?

MUNKKI.
Kuin totella voin muuten, rakas herra?

RITARI (itsekseen).
Ain' yksinkertaisuus on oikeassa! --
Kai tietää saan myös, ken se minuun tahtois
lähemmin tutustua? Itsestänne
en sitä usko.

MUNKKI.
Sopisko se mulle?
Mua hyödyttäiskö se?

RITARI.
Siis kelle sopii
uteliaisuus, ketä hyödyttää?

MUNKKI.
Kai patriarkkaa, luulen. -- Hän se minut
lähetti jälkeenne.

RITARI.
Vai patriarkka?
Punainen risti valkovaipassa
lie outo hälle?

MUNKKI.
Mulle ei!

RITARI.
No, veli:
mä ristiritari ja vanki oon. --
Kun lisään: vangiks' jäin Tebninissä,
jonk' aselevon viime hetkellä
me ottaa mielimme, päin Sidonia
sen jälkeen rynnätäksemme; -- kun lisään:
kahdestakymmenestä vangista
mä yksin Saladinilta sain armon, --
niin patriarkka tietää kylliksi.
Jo enemmän kuin kylliksi.

MUNKKI.
Vaan tuskin
enemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois
hän myös, miks armahtanut Saladin
on herraa yksin.

RITARI.
Tiedänkö sit' itse?
Jo kaula paljaana ma polvistuin
ja varroin iskua, -- niin katseen tähtää
Saladin minuun, syöksee luo ja viittaa.
Pois putoo kahleeni, ma nousta saan;
ma tahdon kiittää: hän on kyynelissä;
hän lähtee, minä jään: vait kumpikin. --
Tään seikan patriarkka itselleen
saa syineen selvitellä.

MUNKKI.
Siitä päättää
hän, että suuriin töihin Jumala
on teitä varjellut.

RITARI.
Niin, suuriin töihin!
Juutalaistytön tulest' auttamaan;
uteliaita Siinaill' opastamaan,
ja muuhun sellaiseen.

MUNKKI.
Viel' ehditte! --
Eik' ole tuokaan vallan mitätöntä.
Ehk' itse patriarkalla jo on
täysarvoisia töitä herraa varten.

RITARI.
Vai niin? Vai luulee veli? -- Jotain onko
hän viittaillut jo teille?

MUNKKI.
Onpa kyllä!
Vain tutkia mun ensin täytyy herraa,
mies oikea hän onko.

RITARI.
Niinpä niin!
(Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! -- No siis,

MUNKKI.
Tie lyhin lie, jos suoraan herralle
ma kerron patriarkan toivomuksen.

RITARI.
Jok' on?

MUNKKI.
Hän herran huostaan jättänyt
ois erään kirjeen.

RITARI.
Mun? En lähetti
ma ole! -- Tuoko tehtävä se oisi
suurarvoisempi kuin ne, joita ennen
ma suoritin?

MUNKKI.
On varmaan! Kirje tuo
-- niin sanoi patriarkka -- läheisesti
se koko kristikuntaa koskee. Kerran
saa taivaan Herralt' erikoisen kruunun
-- niin sanoo patriarkka -- hän, ken vie
sen kirjeen taitavasti määrän päähän.
Ja arvollisin -- sanoo patriarkka --
sen kruunun saajaksi on herra.

RITARI.
Minä?

MUNKKI.
Ei kukaan, nähkääs, -- sanoo patriarkka --
sen kruunun ansioon lie taitavampi
kuin herra on?

RITARI.
Kuin minä?

MUNKKI.
Vapaahan
tääll' ootte; kaikki paikat nähdä saatte;
kaupungin piirityksen, puolustuksen
te ymmärrätte -- sanoo patriarkka
paraiten arvioida osaatte
sen toisen sisämuurin, jonka äsken
Saladin rakennutti, selvimmin
sen -- sanoo patriarkka -- kuvaatte
Jumalan sotureille.

RITARI.
Hyvä veli,
selitä lähemmin jo kirje mulle!

MUNKKI.
Niin, sitä -- sit' en kyllä täysin tunne.
Vaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. --
On patriarkall'... Ihmeekseni usein
käy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis
vain taivaassa, voi samall' alentua
niin paljon asioita tietämään
tään maailman. Lie karvasta se hälle.

RITARI.
Siis -- patriarkalla --?

MUNKKI.
On tarkka tieto
ja vallan varma, milloin, mistä päin
ja miten, kuinka voimakkaana käy
Saladin ryntäämään, jos ilmi puhkee
taas sota.

RITARI.
Tuonko tietää hän?

MUNKKI.
Ja sen
hän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi,
jott' arvioida hänkin suunnilleen
vois, onko vaara liian peloittava,
vai onko aselepo, minkä te,
ritarit, uljaasti jo rikoitte,
hinnalla millä tahans' uusittava.

RITARI.
Kas siinä patriarkka! -- Niinpä vain!
Tuo jalo herra mua ei pyydäkään
vain viestinviejäksi, vaan -- vakoojaksi. --
Sanokaa, hyvä veli, herrallenne:
mikäli selvän saitte minusta,
en ole sitä maata. -- Itseäni
mun viel' on katsottava vangiksi,
ja ristiritarien tehtävänä
on yksinomaan kaipaa käytellä,
ei vakoilla.

MUNKKI.
Kas sitä minäkin! --
Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. --
Vaan jäljellä on paras. -- Patriarkka
on vielä urkkinut, min niminen
ja miss' on Libanonilla se linna,
min kätköiss' on ne summat suunnattomat,
joill' isä varovainen sulttaanin
väkensä; pestaa, sotavalmistelut
kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee
Saladin siihen linnaan syrjäteitä,
vain nimeks seuruetta mukanaan. --
Kai ootte huomannut?

RITARI.
En koskaan!

MUNKKI.
Milloin
Saladin helpompi ois siepata
ja armonisku antaa hänelle?
Te säpsähdätte? -- Oh, jo tarjoutunut
hurskaita maroniittejä on pari
samaiseen uhkatekoon, kunhan vain
saa johtajakseen kunnon miehen.

RITARI.
Joksi
taas minut valinnut on patriarkka?

MUNKKI.
Hän luulee, että Ptolemaiksesta
paraiten kättään avuks ojentaa
kuningas Fiilip.

RITARI.
Mulle, veli, mulle?
Kuin ette äskettäin jo kuullut ois,
juur' äsken, mikä suhde Saladiniin
minua sitoo?

MUNKKI.
Kuulinhan.

RITARI.
Ja silti --?

MUNKKI.
Niin oikein -- tuumii patriarkka --, mutta
Jumala, ritaristo...

RITARI.
Niist' ei mitään!
Mua konnuuteen ei vaadi ne!

MUNKKI.
Ei toki?
Vaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina,
mi ihmisistä -- tuumii patriarkka.

RITARI.
Saladin säästi henkeni: mä häntä
murhalla kiittäisinkö?

MUNKKI.
Hyi! -- vaan silti
Saladin yhä -- tuumii patriarkka --
on kristikunnan vihamies, jok' ei
saa oikeutta olla ystävänne.

RITARI.
Miks ystävä? Kun en ma konna hälle,
en kiittämätön ole?

MUNKKI.
Siksipä! --
Vaan kiitoksesta -- tuumii patriarkka --
eess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa,
jos ei mua autettu vuoks itseni.
Ja koska kuuluu -- tuumii patriarkka --
ett' armahtanut teit' on Saladin
vain, koska olentonne, ilmeenne
hänelle jotain kertoi veljestään...

RITARI.
Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, --
Kunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin!
Jos piirtosellakaan mun kuvaani
lie luonto lähentänyt veljes kuvaan --
miks ei myös sieluissamme samaa ois?
Ja jonkun patriarkan mieliksi
salata voisinko sen sielun leiman? --
Ei, niin ei valhettele luonto, niin ei
Jumala töissään riitele! -- Pois menkää!
Pois, veli! Sappeani säästäkää!

MUNKKI.
Niin, menen -- menen mieluummin kuin tulin.
Vain anteeks anon, herra. Meidän munkkein
päämiehiämme tulee totella.

KUUDES KOHTAUS.

RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.

DAJA.
Ei munkki hänen luotaan näyttänyt
hyvillä mielin lähtevän. -- Mut täytyy
mun onneani koettaa.

RITARI.
Kas, oivaa!
Lie tosi sana: kahdet kynnet on
aseina pirun -- munkki sekä nainen.
Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.

DAJA.
Te, tekö täällä, jalo ritari? --
Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa
olette piillyt? Sairaana tok' ette?

RITARI.
En.

DAJA.
Tervennä siis ootte ollut?

RITARI.
Niin.

DAJA.
Olimme kovin huolissamme teistä.

RITARI.
Vai niin?

DAJA.
Te varmaan matkall' olitte?

RITARI.
Niin olin.

DAJA.
Vasta tänään palasitte?

RITARI.
Jo eilen.

DAJA.
Tänään saapui Rechan isä.
Ja nyt kai toivoa saa Recha?

RITARI.
Mitä?

DAJA.
Mit' anonut niin usein teilt' on jo.
Ja isä itse teitä välttämättä
nyt kohta kutsuu. Babylonista
kahdellakymmenellä kameelilla
hän täydet, kalliit ryytikuormat toi
ja jalokivet, kankaat arvokkaimmat
ja kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy
tai Persiasta taikka Syyriasta,
niin, jopa Kiinasta.

RITARI.
En osta mitään.

DAJA.
Kuin ruhtinas hän suur' on väestään.
Mut usein ihmetellyt oon, miks häntä
se 'Nathaniksi viisaaks' ylistää,
ei 'rikkaaksi'.

RITARI.
Kai rikas sekä viisas
on siitä yhtä.

DAJA.
Hyväks sittenkin
ois häntä ennen muuta kutsuttava.
Hyvyyttään ette voi ees kuvitella.
Kun kuuli Rechan kiitosvelan teille,
mit' oiskaan teille sinä hetkenä
hän tehnyt, antanut!

RITARI.
Kas, kas!

DAJA.
Nyt tulkaa
ja kokekaa ja nähkää!

RITARI.
Mitä siis?
Kuin pian hetki ohi on?

DAJA.
Jos ei hän
niin hyvä ois, niin kauan oisinko
mä häneen tyytynyt? Te luuletteko,
ett' arvo kristityn on vieras mulle! --
Ei minullekaan kehtoon lauleltu,
ett' on mun Palestiinaan miestäni
vain siksi seurattava, että siellä
saan juutalaisen lasta kasvattaa.
Soturi jalo Freedrik-keisarin
ol' armas mieheni --

RITARI.
Ja syntyisin
Sveitsistä, kunnian ja armon sai
hän keisarin ja majesteetin kanssa
yht'aikaa samaan jokeen hukkua.
Kuin monasti sen kuullut oon jo, vaimo?
Mua ahdistamast' ettekö voi laata?

DAJA.
Ahdistamasta! Taivas!

RITARI.
Niinpä niin!
Teit' enhän enää nähdä halua!
En kuulla! Tahdo en, ett' yhä, yhä
mua muistutatte teosta, min tein
harkitsematta, aivan arvoitus
mi mulle on, kun ajattelen sitä,
En tosin katuis sitä mielelläni;
vaan nähkääs, tapaus jos toistuu tuo:
syy teidän on, jos penseämp' oon silloin,
jos ensin harkitsen ja palaa sallin,
mi palaa.

DAJA.
Herra armahda!

RITARI.
Täst' alkain
mua älkää tunteko, sen ilon vain
mä pyydän teiltä. Älkää vaivatko
mua isälläkään. Juutalainen aina
on juutalainen. Minä jäyhä shvaabi.
Oon aikaa tytön kuvan unhoittanut, --
jos muistin koskaan.

DAJA.
Hänpä muistaa teitä.

RITARI.
Vaan minkä, minkä vuoksi?

DAJA.
Kenpä tietää?
Ain' ihminen ei ole, miltä näyttää.

RITARI.
Vaan harvoin parempikaan.

(Lähtee.)

DAJA.
Vartokaa!
Mi kiire --?

RITARI.
Vaimo, hyljätäkö täytyy
mun vuoksenne nää palmut mieluisat?

DAJA.
Niin mene, saksalainen karhu! Mene! --
Vaan karhun jäljilt' en saa jäädä sentään.

(Seuraa RITARIA matkan päässä.)

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH pelaavat shakkia.

SITTAH.
Miss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?

SALADIN.
Hyvinpä, luulen.

SITTAH.
Tuskin munkaan verroin.
Tuo siirto peruuta.

SALADIN.
Ja miksi?

SITTAH.
Vaaraan
jää hevonen.

SALADIN.
Niin jää. Siis näin!

SITTAH.
Mä näin
teen haarukan.

SALADIN.
Kas vaan! -- No, shakki siis!

SITTAH.
Sua mitä auttaa se: mä siirrän eteen,
ja asemas on sama taas.

SALADIN.
En pääse
pälkäästä tästä vahingotta, huomaan. --
Mut olkoon: ota hevonen!

SITTAH.
En huoli.
Käyn ohi.

SALADIN.
Mulle lahjoita et mitään.
Tuo paikka arvokkaampi hevosta
on sulle.

SITTAH.
Ehkä.

SALADIN.
Mutta laskun tekoon
isäntä mukaan ota! Katsos, näin!
Tät' et sä arvannut?

SITTAH.
En todellakaan.
En, että noin sa kuningattarees
väsynyt oisit.

SALADIN.
Kuningattareeni?

SITTAH.
Jo huomaan: tänään tuhat denaaria
mun täytyy voittaa -- ropoja ei enää.

SALADIN.
Mitenkä?

SITTAH.
Kysy vielä! -- Kaikin keinoin
hävitä tahdothan sa, tahallas.
Mut etua en minä siitä saa.
Näes, paitsi ettei peli tällainen
juur' ilahduta: enkö melkein aina
sult' enin voita, milloin häviän?
Mua lohduttaakses tappioni jälkeen
ain' etkö mulle pelipanosta
takaisin lahjoita sa kaksinkerroin?

SALADIN.
Kas vaan! Siis ootkin, siskoseni, milloin
hävisit, tahallasi hävinnyt?

SITTAH.
Sun anteliaisuutes, rakas veli,
syy ainakin lie -- siihen, etten ole
paremmin oppinut ma pelaamaan.

SALADIN.
Nyt poikkeamme pelistä. Tee loppu!

SITTAH. Näin jääkö siis? No: shakki! -- toinen shakki!

SALADIN.
Todella, tuot' en uhkaa huomannut,
mi yksin tein vei kuningattareni.

SITTAH.
Sit' auttaa voiko vielä? Katsotaanhan.

SALADIN.
Ei, ei, vain ota kuningattareni --.
Pien' ilo siit' on mulla aina ollut.

SITTAH.
Vain nappulaako tarkoitit?

SALADIN.
Vie pois? --
Ei siitä mitään. Turvassahan sitten
on kaikki taas.

SITTAH.
Jo kyllin oppinut
oon veljeltäni kuningattarille
olemaan kohtelias.

(Ei kajoo kuningattareen.)

SALADIN.
Ota se
tai jätä! Muuta minulla ei ole.

SITTAH.
Miks ottaa? -- Shakki! -- Shakki!

SALADIN.
Jatka!

SITTAH.
Shakki!
Ja shakki -- shakk!

SALADIN.
Shakmatt!

SITTAH.
Ei vielä; saathan
sä väliin hevosen. -- Tai miten tahdot --.
Yks kaikki!

SALADIN.
Niinpä niin! Oot voittanut,
Al-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet!
Et aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin
ma hajamielisesti pelasin.
Ja ken se aina silonappulat
nuo antaa, jotk' ei mitään muistuta,
ei merkitse? Kanss' imaminko tässä
pelasin? -- Kas, syit' etsii tappio!
Ei, pahat nappulat ne, Sittah, ei
mua vieneet tappioon: vaan sinun taitos,
sun nopsa, selvä katsees...

SITTAH.
Noinkin tahdot
vain tappiosi otaa tylsentää.
No niin, sa olit hajamielinen,
ja enemmän kuin minä...

SALADIN.
Sinäkö?
Mik' oisi sua vaivannut?

SITTAH.
Ei kyllä
sun hajamielisyytes! -- Milloin jälleen,
ah Saladin, lie pelimme näin vilkas!

SALADIN.
Sen ahnaamminpa silloin pelaamme! --
Ah, taas kun sota syttyy, tarkoitat?
Se syttyköön! -- Mä sit' en alkanut.
Ma oisin mielelläni aselevon
kyll' uusinut, -- niin mielelläni sulle
samalla kelpo miehen hankkinut.
Rikhardin veli sellainen on varmaan,
hän onhan veli Rikhardin.

SITTAH.
Vain kiitä
sa Rikhardias.

SALADIN.
Melek-veljemme
Rikhardin sisaren taas kunp' ois saanut:
ah, mikä suku yhdess' oisimmekaan!
Maailman ensi suvuist' ensimäinen! --
Oon itseäni kiittämään myös nopsa,
sen kuulet. Ystäväini vertaisena
mä pidän itseäni. Siitäpä,
siit' oisi valtaheimo varttunut!

SITTAH.
Nauroinhan kohta kaunist' unelmaasi!
Et kristityitä tunne sa, et heitä
halua tuntea. Heill' ylpeytenä
on olla kristityit', ei ihmisiä.
Sit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi
jäi tuohon taikauskoon luojastaan,
sit' ei he näes rakasta muun vuoksi,
kuin koska Kristus teki, sääti niin.
Tuo hänen hyvyytensä yksin heitä
viel' aateloi: ett' uskoll' omistaa
he hänen hyveensä! -- Vaan mitkä hyveet?
Ei hänen hyvettään, vaan nimeään
on kaikkiin suuntiin julistettava;
sen tulee nimet hyväin ihmisten
häväistä, niellä kaikki. Nimi vain,
vain se on heille kallis.

SALADIN.
Tarkoitat:
miks muuten kristityiksi nimeltäkin
he teidät vaatis, sun ja Melekin,
ennenkuin avioon te kelpaisitte?

SITTAH.
Niin juuri! Niinkuin kristillisyys vain
tois kristityille rakkauden sen,
min luojaltaan on saaneet mies ja nainen!

SALADIN.
Ain uskoo heikkouksiin kristityt,
miks ei he toki tuohon myöskin uskois! --
Ja silti erehdyt. -- Ei kristityt,
vaan ristiritarit on syypäät, -- hekin
vain ristiritareina. Heidän vuokseen
jää kaikki silleen. Accasta, mi piti
Rikhardin sisarelta myötäjäisnä
veljemme saaman, ei he luopua
halua millään. Munkkihölmöiksikin
he muuntelee, jott' edut ritarein
vain turvaan jäis. Ja aselepoa
he tuskin sietää loppuun, he kun toivoo
ties minkä äkkiyllätyksen toimeen
voivansa saada. -- Hauskaa! Eespäin vain,
vain eespäin, herrat! -- Min' oon tyytyväinen! --
Kunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.

SITTAH.
Miks niin? Mi muu vois sua hämmentää,
sun mieltäs horjuttaa?

SALADIN.
Mi horjuttanut
ikäni on mun mieltäni. -- Ma olin
isämme luona Libanonilla.
Hänt' yhä huolet musertaa...

SITTAH.
Ah niin!

SALADIN.
Se hänet kietoo, läpi hän ei pääse,
on kaiken puutos...

SITTAH.
Mikä kietoo? puuttuu?

SALADIN.
Sit' eihän mainitakaan ansaitsis.
Kun sit' on mulla, turhalta se näyttää,
kun ei, se välttämättömäksi käy. --
Al-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan
hakenut häntä? -- Lemmon rietas raha! --
Paraiksi tulet, Hafi.

TOINEN KOHTAUS.

DERVISHI AL-HAFI. SALADIN. SITTAH.

AL-HAFI.
Egyptistä
on verot luultavasti saapuneet.
Kunp' oisi kyllin.

SALADIN.
Saitko tietoja?

AL-HAFI.
Minäkö? En. Täält' odotanhan niitä!

SALADIN.
Sa tuhat denaaria Sittah'lle
saat maksaa.

(Käyden mietteissään edestakaisin,)

AL-HAFI.
Maksaa, vaikka saada pitäis!
Oli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. --
Saa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas
hävinnyt shakkipelin Sittah'lle? --
Tuoss' onkin peli!

SITTAH.
Onneni kai sentään
suot mulle?

AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa).
Suonko? -- Jos -- te tiedättehän.

SITTAH (viittaa hänelle).
Hss, Hafi, hss!

AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä). Se saakaahan ees ensin!

SITTAH.
Al-Hafi, hss!

AL-HAFI (SITTAH'lle).
Teill' oli valkoiset?
Sanoitte 'shakki!'?

SITTAH.
Hän ei toki kuule.

AL-HAFI.
On siirto hänen?

SITTAH.
Sano toki, että
rahani saada voin.

AL-HAFI (yhä tarkaten peliä).
No niin, te kyllä
ne saatte niinkuin aina ennenkin.

SITTAH.
Sa ilkutko?

AL-HAFI.
Ei peli lopuss' ole.
Saladin, hävinnythän ette vielä.

SALADIN (tuskin kuunnellen).
Jo, toki! Maksa! Maksa!

AL-HAFI.
Maksa! maksa!
Tuoss' onhan kuningattarenne.

SALADIN (kuten äsken).
Ei,
ei kuulu peliin enää.

SITTAH.
Myönnä siis,
mä että vain saan noudattaa ne rahat.

AL-HAFI (yhä peliä miettien).
Tietysti, kuten aina. -- Vaikka ette
kuningatarta käyttää voikaan, ette
'shakmatti' vielä ole.

SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat).
Olen kyllä,
ja tahdon olla.

AL-HAFI.
Niinkö? Tasapeli;
vain voiton saanut palkitaan.

SALADIN (SITTAH'lle).
Mi --, miten?

SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle).
Sä hänet tunnethan! Hän mielellään
asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää,
on hiukan kateinen.

SALADIN.
Ei sentään
kai sulle, minun sisarelleni? --
Sinäkö, Hafi, kateinen?

AL-HAFI.
Ken ties!
Ken ties! -- Vain hänen aivonsa ma soisin
ja hänen hyvyytensä omikseni.

SITTAH.
Mut ain' on oikein maksanut hän sentään;
ja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! --
Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon
pian saada.

AL-HAFI.
Ei, en enää ilveilyyn
mä tähän suostu. Kerran kuitenkin
se hänen kuulla täytyy.

SALADIN.
Kenen? Mitä?

SITTAH.
Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?

AL-HAFI.
Mitenkä saatoin edes uskoa
näin kauas mentävän?

SALADIN.
No, saanko kuulla?

SITTAH.
Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!

SALADIN.
Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah
noin lämpimästi ja noin hartaasti
vieraalta, dervishiltä, mieluummin
kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua,
Al-Hafi: puhu, dervishi!

SITTAH.
Äl' itsees
näin vähäpätöist' ota, veljeni,
enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan,
sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin
sult' usein saman summan voittanut.
Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa
ja Hafin kassa kosk' ei nykyään
nää liian usein rahaa: siks en niitä
pois ole velkonut. Mut älä huoli
En aio niitä sulle, veljeni,
en Hafille, en kassaan lahjoittaa.

AL-HAFI.
Niin, kunpa ois ne vain!

SITTAH.
Ja muuta vielä.
Se myös, min kerran mulle määräsit,
on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun
kuukauden aikana.

AL-HAFI.
Ei siinä kaikki.

SALADIN.
Ei vielä kaikki? -- Miks et puhu jo?

AL-HAFI.
Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä
olemme vartoneet...

SITTAH (Saladinille).
Ei kuulla häntä!

AL-HAFI.
... vain tyhjää hän on saanut...

SALADIN.
Kelpo tyttö! --
Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai --?

AL-HAFI.
Hovinne kaiken ylläpitänyt,
menonne kaikki yksin suorittanut.

SALADIN.
Ah, hän, hän sisareni on!

(Syleilee häntä.)

SITTAH.
Ken muu
kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi
ois tehnyt minut, että voin sen kaiken --?

AL-HAFI.
Ja yhtä köyhäksi kuin itse on,
hän jälleen hänet saattaa.

SALADIN.
Minä köyhä?
Sun veljesikö köyhä! Onko mulla
enemmän ollut, onko vähemmän?
Yks puku, miekka, ratsu -- Jumala!
Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan?
Ja silti torua sua voisin, Hafi!

SITTAH.
Ah, älä toru, veli! Jospa voisin
myös isän huolia noin huojentaa.

SALADIN.
Ah! näinhän oikopäätä masennat
taas ilomieleni! -- Mult' itseltäni
ei mitään puutu, puuttua ei voikaan.
Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu
myös meille kaikille. -- Niin, niitä tehdä?
Ehk' emme Egyptistä aikoihin
saa mitään, -- missä syy, sen Herra ties.
Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. --
Mikäli mua koskee, mielelläni
mä tyydyn niukentamaan, säästämään,
muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. --
Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu
ja puku, miekka täytyyhän mull' olla.
Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään.
Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän:
mun sydämeeni. -- Hafi, kovin suuri
mull' oli usko kassas ylijäämään.

AL-HAFI.
Vai ylijäämään? Itse sanokaas,
mua ettekö ois kuristuttanut
tai ristiinnaulittanut kuitenkin,
jos ylijäämiä vain jäljiltäni
oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin
kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.

SALADIN.
Vaan mitä teemme siis? -- Muilt' etkö keltään
kuin sisareltani siis lainata
sä ensin voinut?

SITTAH.
Veli, oisinko
ma luopunut siit' etuoikeudesta?
Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni
yhäti pidän. Aivan kuivilla
mä vieläkään en ole.

SALADIN.
Niin, et aivan!
Se puuttuis vain! -- Pian, Hafi, hankkiudu
sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka,
vain lupauksin lainaa! -- Niiltä yksin
äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse:
se lahjain peruutukseltahan näyttäis.
Luo saitureinten mene: mieluimmin
ne antaa mulle. He näes hyvin tietää
rahansa kasvavan mun käsissäni.

AL-HAFI.
En tunne ketään.

SITTAH.
Nytpä muistan, Hafi,
kuulleeni, että kotiin palannut
sun ystäväsi on.

AL-HAFI (säpsähtäen).
Mun ystäväni?
Ken hän?

SITTAH.
Sun ylistämäs juutalainen.

AL-HAFI.
Ylistämäni juutalainen?

SITTAH.
Joka
on saanut -- lauseen sinun käyttämäs
hänestä vielä hyvin muistan -- joka
niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan
on saanut hyvyyttä tään maailman,
niin pienintä kuin suurinta.

AL-HAFI.
Niin oonko
sanonut -- mitä tarkoitinkaan?

SITTAH.
Rikkaus
on pienintä -- ja viisaus suurinta.

AL-HAFI.
Kuink'? oonko -- oonko juutalaisesta
sanonut noin?

SITTAH.
Sit' etkö Nathanista
sä, ystävästäs, oisi sanonut?

AL-HAFI.
Vai niin -- vai Nathanista! -- Eipä tullut
hän lainkaan mieleeni. -- Hän todellako
on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain!
Ei aivan huonosti siis liekään hänen. --
Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset
ja rikkaaksikin häntä sanoivat --!

SITTAH.
Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen
he sanoo häntä. Koko kaupunki
kohisee sitä, mit' on aarteita
ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.

AL-HAFI.
Jos on siis Nathan Rikas palannut,
niin varmaan Nathan Viisas myös.

SITTAH.
Siis mitä,
jos häntä, Hafi, ahdistelisit?

AL-HAFI.
Ja miksi häntä? -- Lainatakseniko? ---
Te tunnettepa hänet! -- Kellekään
ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.

SITTAH.
Hänestä toisen kuvan ennen saanut
oon sulta.

AL-HAFI.
Tavaraa hän tarpeisiinne
kyll' antaa. Mutta rahaa -- sit' ei koskaan.
Hän muutoin kyllä juutalaiseks on
tosiaan harvinainen: älykäs
niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin.
Vaan muista juutalaisista hän eroo
myös pahassa, ei hyväss' yksistään. --
Ei häneen -- häneen juur' ei luottaa saa. --
Hän tosin antaa köyhille, ja antaa
kai Saladinin tavoin -- yhtä paljon
ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti.
Ja ilman eroitusta: juutalainen,
kristitty, parsilainen, muslemi,
ne tasa-arvoiset on hänestä.

SITTAH.
Ja moinen mies...

SALADIN.
Vaan kuink' en milloinkaan
mä siitä miehest' ole mitään kuullut?

SITTAH.
Hän eikö lainais Saladinille,
Saladinille, jok' ei itseään,
vaan muita varten tarvitsee --?

AL-HAFI.
Kas se,
se taas on juuri aito juutalaista. --
Mua toki uskokaa! -- Niin kateinen,
niin karsas anneistanne on hän teille!
'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen
hän keräis muilta pois. Ja siksi vain
ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa.
Ja koska laki lempeyttä vain,
ei auliutta, häitä vaatii, hänet
se lempeys niin epäauliiks saa,
sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat
jo oomme keskenämme kinailleet;
mut älkää ajatelko, etten silti
mä hälle tekis täyttä oikeutta.
Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä,
ei todellakaan. Muita ovia
koputtelemaan kohta lähdenkin ...
Nyt erään maurilaisen muistan, joka
on saita, rikas. -- Sinne lähden, sinne.

SITTAH.
Mi kiire, Hafi?

SALADIN.
Anna hänen mennä!

KOLMAS KOHTAUS.

SITTAH. SALADIN.

SITTAH.
Hän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. --
Mit' on se? -- Todellako pettynyt
hän miehest' on -- vai mielisikö meitä
hän pettää?

SALADIN.
Minultako kysyt tuota?
Kun tietäisin ees, kenest' oli puhe.
Ens kertaa tuosta Nathanistanne
ma kuulinhan.

SITTAH.
Se onko mahdollista,
ett' aivan outo sulle mies on, josta
käy huhu, ett' on haudat Salomonin
ja Davidin hän tutkinut ja saa
sinetit niiden auki taikasanoin?
Ja niistä aika-ajoin esiin hän
ne loputtomat aarteensa tuo, joihin
sen vähemmät ei lähteet riitäkään.

SALADIN.
Jos haudoista se mies saa aarteensa,
niin haudoist' ainakaan ei Salomonin
tai Davidin -- ei, jonkun narrin vain!

SITTAH.
Tai jonkun rosvon! -- Paljon tuottavampi
kyll' onkin hänen rikkautensa lähde
kuin hauta moinen, täynnä mammonaa.

SALADIN.
Hän käyhän kauppaa, kuulin.

SITTAH.
Kaikki tiet
kaikk' erämaat hän kulkee juhtineen,
satamiin kaikkiin saapuu laivojansa
Al-Hafi minulle siit' itse kyllä
on ennen kertonut, ja lisännyt
ihastuneena, kuinka ylevästi
tää ystävänsä käyttää, mitä kokoon
viisaasti, alttiisti hän ahertaa;
ja kuink' on vapaa hengen katse hällä
ja sydän avoin joka hyveelle
ja kaikkeen kauneuteen suopuvainen.

SALADIN.
Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi,
niin epäröiden puhui hänestä.

SITTAH.
Kai hämillään -- ei kylmästi kai sentään.
Kuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä
tahtoisi syyttömästi moittiakaan. --
Vai todella niin oisko, ettei edes
kansansa paras täysin erota
voi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis
Al-Hafin siltä puolen todellakin
häpeillä? -- Vaan sen olkoon, miten on! --
On meille kylliks, että juutalainen
on rikas, olkoon sitten enemmän tai
vähemmän juutalaista hänessä!

SALADIN.
Hält' ethän, sisar, ottaa aikone
omaansa väkivalloin?

SITTAH.
Niin, min katsot
sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön?
Ei, ei! Jo eikö oma heikkoutensa
heikolle ole kyllin väkivaltaa? --
Nyt haaremiini käy vain kanssani,
saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin
ma vasta eilen. Ehkä valmistuu
sill' aikaa juoni, jota kudon juuri
varalle tämän juutalaisen. -- Tule!

NELJÄS KOHTAUS.

NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen. RECHA ja NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.

RECHA.
Olette, isä, kovin viipynyt.
Hänt' enää tuskin tapaatte.

NATHAN.
Kai sentään.
Jos ehk' en täällä alla palmujen,
niin muualla --. Nyt tyynny vain. -- Kas, Daja,
tuolt' eikö tule luoksemme?

RECHA.
Hält' on
hän aivan varmaan eksynyt.

NATHAN.
Ei toki.

RECHA.
Noin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.

NATHAN.
Hän vielä ei lie meitä huomannut.

RECHA.
Nyt huomaa hän.

NATHAN.
Ja rientää alkaa, katsos. --
Vaan tyynnä, tyynnä ole!

RECHA.
Tahdotteko,
ett' oisi tyttärenne tyynnä nyt?
Ois siitä huoleti, jok' elämän
pelasti hälle -- elämän, mi hälle
niin rakas on vain teidän lahjananne.

NATHAN.
En sua muuksi tahdo kuin mik' oot.
En, vaikka tietäisinkin sielussasi
viel' aivan muuta liikkuvan.

RECHA.
Mit', isä?

NATHAN.
Kysytkö multa? Ja noin arasti?
Mit' ikään sisässäsi liikahtaakin,
viattomuutta, luontoa se on.
Sit' älä sure, -- min' en ainakaan.
Se lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu
sydämes sulle toiveensa, mult' älä
niist' yhtään salaa!

RECHA.
Ajatuskin, teiltä
salata syömeni mua vavisuttaa.

NATHAN.
Ei enää tästä? Kerta kaikkiaan
se päätetty on. -- Tuoss' on Daja! No?

DAJA.
Tääll' alla palmuin vielä kulkee hän
ja kohta ilmaantuu tuon muurin takaa.
Kas tuolla?

RECHA.
Ah! ja näyttää epäröivän
mihinkä mennä: eespäin, oikeaan
vai vasempaan.

DAJA.
Ei, ei; viel' useasti
hän varmaan kiertää luostarin ja tästä
käy hänen tiensä silloin. -- Lyödään veikkaa!

RECHA.
Niin oikein! Puhuitko jo hänen kanssaan?
Hän miltä tuntui tänään?

DAJA.
Entiseltään.

NATHAN.
Täält' älköön siis hän teitä huomatko.
Taemmas menkää, taikka mieluummin
sisälle aivan.

RECHA.
Vielä hetki vain --.
Ah, pensasaita tuo mult' otti hänet!

DAJA.
Jo tulkaa! Oikeass' on isänne.
Jos teidät huomaa hän, on vaara, että
hän oitis kääntyy pois.

RECHA.
Ah, tuota aitaa!

NATHAN.
Ja kun hän sieltä äkist' esiin käy,
ei voi hän välttää näkemästä teitä.
Siis menkää toki!

DAJA.
Tulkaa! Ikkunan
mä tiedän, mistä näämme heidät.

RECHA.
Niinkö?

(Molemmat naiset poistuvat.)

VIIDES KOHTAUS.

NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.

NATHAN.
Mua melkein aristaa tuo kumma mies,
tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa.
Kuink' ihminen näin voikaan toisensa
hämilleen saada! -- Herra, nyt hän tulee!
Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen
tuo ylväs katse on ja luja askel.
Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän
ei varmaankaan. -- Miss' olen moista nähnyt? --
Anteeksi, jalo frankki...

RISTIRITARI.
Mitä?

NATHAN.
Suokaa...

RISTIRITARI.
No mitä, juutalainen?

NATHAN.
Puhuttaa
ma saanko teitä näin.

RISTIRITARI.
Sit' estää voinko?
Vaan lyhyeen.

NATHAN.
Noin ylpeästi älkää,
noin halveksien menkö ohi miehen,
jok' iäkseen on teille joutunut
kiitollisuuden velkaan.

RISTIRITARI.
Kuinka niin?
Ah, arvaanko? Te ootte...

NATHAN.
Isä tytön,
min pelastitte jalomielisesti
tulesta. -- Nathan nimen' on, ma saavun...

RISTIRITARI.
Jos kiittämään, niin säästäkää se vain!
Jo liioin kiitosta oon joutavasta
mä sietää saanut. -- Ja te ainakaan,
te ette mulle ole lainkaan velkaa.
Tuon tytön isäks arvasinko teidät?
Me, ritarit, me oomme velvolliset
jokaista auttamaan, ken hädäss' on.
Eloni silloin mulle muutenkin
vain vaivaks oli. Mielelläni käytin
mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta,
sen alttiiks antaakseni toisen eestä, --
niin, vaikka juutalaisen tyttären
elämän eestä.

NATHAN.
Kuinka ylevää!
Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin
tuo käänne käskee. Kaino ylevyys
taa julmuuden voi piillä, ihailua
niin välttääkseen. -- Vaan lahjaa ihailun
jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa
se sietää vois? -- Jos täällä, ritari,
te ette vieras, vanki ois, en teiltä
näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää:
min palveluksen teille tehdä voi?

RISTIRITARI.
Te? Ette mitään.

NATHAN.
Olen rikas mies.

RISTIRITARI.
Paremmaks ei tee juutalaista kulta.

NATHAN.
Siks ettekö voi käyttää, mitä silti
parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?

RISTIRITARI.
No niin, sit' en voi juuri evätäkään,
tään viitan vuoksi en. Niin pian kun
se kuluna on aivan, kun ei pidä
siin' enää sauma eikä kudos, silloin
ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa
tai kangasta. -- Miks' synkistytte noin?
Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole
niin huonosti sen laita, näättehän.
Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä.
Se palon jälki on, se kärventyi,
kun tytärtänne tulesta ma kannoin.

NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä).
On sentään kumma, kuinka miehestä
voi paha läikkä, palotahra vain
parempaa todistaa kuin hänen suunsa.
Suudella tahdon oitis sitä tahraa. --
Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.

RISTIRITARI.
Mitä?

NATHAN.
Valahti kyynel siihen.

RISTIRITARI.
Eipä haittaa
lisänä tippain muiden. -- (Jopa kohta
saa hämille tää juutalainen minut.)

NATHAN.
Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää
myös tyttärelleni se joskus!

RISTIRITARI.
Miksi?

NATHAN.
Sais hänkin tuota tahraa suudella.
Kai turhaan toivonee hän kuitenkin
syleillä itse polvianne.